Kiinnostuin tästä Emilie Pinen esseekokoelmasta, koska tässä luvattiin puhua kipeistä asioista. Sellainen puhe saa tuntemaan, ettei ole yksin tässä maailmassa. Eikä tämä kokoelma aiheuttanut pettymystä, päinvastoin!
Tätä lukiessa mietin, että miten joku osaa niin hyvin tuoda esiin ja ilmaista asioita? Tän kirjan ja näiden esseiden sivuilta löysin itseni, vaikka asiasta ei olisi kokemusta tai vaikka se asia (kuten vanhemmuus) ei minua kiinnostaisi. Pine osaa kirjoittaa tällaisistakin asioista niin, että minäkin jotenkin samaistuin kokemuksiin ja löysin jotain itseäni koskettavaa niistä. Kaikki se kipu, kaikki ne tunteet, kuten häpeä, suru jne. Ne tulivat lähelle. Siksi tämä esseekokoelma kolahti. Tää oli mulle viiden tähden lukukokemus ja jäin vain toivomaan, että Pine kirjoittaa lisää ja hänen kirjoituksiaan suomennettaisiin lisää.
Lisäys 29.6.-22, kun löysin ylöskirjoittamani lainauksen esseestä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista:
"Joskus urheinta on katsoa itseään ilman peilejä. Sellainen alastomuus vaatii paljon. Riisuuntumisessa ei ole lopultakaan kyse vain siitä, miltä näytämme, vaan myös siitä, että tunnustamme rehellisesti, miltä oma ulkonäkö tuntuu sisäisesti."
Tämä täytyy ottaa lukemistoon! Pidän esseistä kovasti ja kuulostaa kyllä tosi hyvältä.
VastaaPoistaTää kyllä kannattaa lukea! <3
Poista