Tästä tuli kilometripostaus. Niin paljon ajatuksia ja tunteita tämä kirja herätti. Kaikkein parasta oli se, että tämän kirjan luettuani mulla oli niin nähty ja kuultu olo! En ole yksin läskeineni tässä maailmassa. On muitakin lihavia, jotka kohtaa ihan samoja asioita kuin minä. Ja se, että ei lihavuudessa oo mitään väärää, ei moraalisesti, ei rikosoikeudellisesti tai yhtään minkään lain mukaan. Vika ei oo edes mussa lihavana ihmisenä, vaan vika on tässä meijän yhteiskunnassa, joka on niin täynnä läskivihaa, läskifobiaa ja perkelöitynyttä laihdutuskulttuuria. Ja se jos mikä on terveydelle vaarallista, jopa hengenvaarallista, eikä mun läskit.
Lainaukset kirjasta ja mun pohdinnat niihin:
"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?"
Tää on tosi kummallinen asia. Sama asia, ku sanottais astmaatikolle, että kasvikset on terveellisiä ja kannatta laihduttaa. Tai kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavalle. Tai syöpää sairastavalle. Kaikille yhtä toimiva keino.
"Laihduttaminen on miljardibisnes, jonka ansaintalogiikka on nerokas. Koska laihduttaminen ei toimi, samat ihmiset palaavat ostamaan laihdutustuotteita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Markkinointikin on helppoa, kun sitä hoitaa koko ympäröivä yhteiskunta koko ajan, ihan ilmaiseksi."
Tää on oikiasti aika ällöttävääkin. Miljardibisnes, joka leikkii ihmisten terveydellä pilaten sitä joka päivä ja leikkii jopa ihmisten hengellä. Koko maailma on niin aivopesty laihdutuskulttuuriin, että kaikki pitää sitä vaan hyvänä asiana.
"Jos jokin yksinkertainen keino ylipainon selättämiseen olisi olemassa, ylipaino olisi historiaa. Sellaista ei kuitenkaan ole olemassa."
Niin. Miksi ei voi vain rehellisesti sanoa, että tälle asialle ei voi kauheana mitään. Tai miksei voi sanoa, että tällain voit kuitenkin parantaa terveyttäs ja pysyvästi toisin ku laihduttamalla. Tiedän, että sisäistetty läskiviha on se syy, miksi mikään muu kuin laihdutus ei kelpaa, ei edes se terveyden parantaminen liikunnalla ja muilla oikeasti toimivilla keinoilla.
"Laihdutuskuureista yli 90% epäonnistuu. Tätä on tutkittu pitkään, enkä käsitä miksei tästä puhuta enemmän. Entuudestaan tiesin, että karistetut kilot pysyvät yleensä poissa muutaman vuoden ajan, ja että viiden vuoden kuluttua valtaosa laihduttajista lihoo takaisin entiseen painoonsa, monet sen ylikin.
Vielä lyhyemmästä tehosta kertoo vuonna 2020 toteutettu meta-analyysi, jossa tutkijat perehtyivät laajaan aineistoon (121 tutkimusta, lähes 22000 ylipainoista osallistujaa). Tutkimuksissa laihdutettiin erilaisilla menetelmillä, keskimäärin puolen vuoden ajan. Valtaosa osallistujista pieneni puolen vuoden aikana, ja heidän veriarvonsa paranivat. Mutta jo vuoden kuluttua lähes kaikkien paino oli noussut, ja heidän veriarvonsa olivat lähellä lähtöarvoja. Laihduttamalla ei laihdu, eikä tule terveemmäksi.
Silti laihduttaminen on ratkaisu jota läiskitään meidän läskien kasvoille uudelleen ja uudelleen lääkärien, neuvolatyöntekijöiden, kuntosalivalmentajien, terveydenhoitajien, internetin huutelijoiden ja kenen tahansa kadullakulkijan toimesta. "Otat vaan itseäsi niskasta kiinni!"
Kuvittele jokin muu "hoitomuoto", jonka tulokset olisivat yhtä huonoja? Syöpähoito, joka suurentaa kasvaimia? Rutiininomaisesti suoritettava polvileikkaus jonka onnistumisprosentti on alle kymmenen? Ajatuskin on naurettava. Lihavuuden "hoidossa" tämä on kuitenkin arkipäivää."
Laihduttaminen ei oo hoitokeino, eikä edes parannuskeino mihinkään. Musta on aika karmeaa, että vaikka tutkimuksiaki laihduttamisen hyödyttömyydestä ja terveydelle haitallisuudesta on jo paljon, niin silti sitä pidetään parhaana keinona. Tätä on totisesti laihdutuskulttuuri ja läskiviha. Tokihan monen sairauden oireet voi helpottua laihduttamalla. Onko siitä laihduttamisesta kuitenkaan lopulta yhtään mitään hyötyä, jos ihminen on parin vuoden päästä lihonu korkojen kera kaiken takas? Se siitä oireiden helpottamisesta.
"Painoindeksi on lyhyesti sanottuna numero, joka kertoo yksilön pituuden ja painon suhteesta. Sen voisi antaa olla vain sitä. BMI voisi olla vain numero, kuten vaa'an numerokin voisi olla vain numero.
Mutta kuten vaakalukema kertoo monille itseään punnitseville heidän ihmisarvostaan ja haluttavuudestaan tai itsekuristaan, kantaa painoindeksikin paljon määräänsä suurempia väitteitä yksilöistä.
Painoindeksin antama tieto on yksipuolista ja vääristynyttä. Silti painoindeksiä käytetään universaalina, muka-neutraalina mittarina. Painoindeksin numerot ymmärretään tieteellisenä totuutena, jonka perusteella voidaan arvioida yksilön kelpoisuutta, ihan konkreettisestikin.
BMI kertoo että maailma on sellainen, jossa yhden kilon muutos vaa'assa vaihtaa ihmisen kategorian normaalista ylipainoiseen. Se opettaa tuijottamaan vaa'an numeroita olennaisimpana datana omasta hyvinvoinnista. Paitsi että se sivuuttaa oman kokemuksen, se jättää huomioimatta esimerkiksi hapenottokyvyn, lihaskunnon, hormonitoiminnan, mielenterveyden, kaiken sen moninaisuuden joka hyvinvointiimme vaikuttaa.
Ja samalla, kun painoindeksi on epätarkka, vääristynyt ja riittämätön tapa kertoa oikein mistään mitään, BMI on mittari, jolla ihmisiä maailmassa katergorisoidaan. Tiedämme yhteiskunnallisen aseman, tulojen ja luokan vaikutuksesta terveyteen ja sairastamiseen niin paljon että yksilöiden nykytilaa ja terveyden kehittymistä voisi ennakoida painoindeksiä tehokkaammin postinumerosta tai veroprosentista."
Tämä on hurjaa! Toivon totisesti, että terveydenhuollossa lopetetaan ton käyttö ja heitetään romukoppaan koko paska. Itsekin olen oppinut siihen, että tärkein tieto musta on mun paino ja BMI-luku. Millään muulla ei oo terveyteni kannalta väliä. Millään muulla ei oo ihmisarvoni kannalta väliä. Olen kelpaava vain tietyssä BMI-lukemassa. Olen rakastettava vain tietyssä BMI-lukemassa. Lapsena ja nuorena uskoin, kiitos ympäristöni, jossa elin, että mua ei voi rakastaa, koska olen ylipainoinen. Huom. ylipainoinen, en ollu sillon vielä lihava. Ja sitten sain vielä parikymppisenä kuulla seurustelukumppaniltani, ettei hän voi rakastaa mua mun ylipainon takia. Tämmönen tää maailma on, rakkauski riippuu BMI-lukemasta.
"Painoindeksi on vallan käytön työkalu."
"Painoindeksi on myös toisenlaisen sorron työkalu. Seurasin vierestä ystävän taistelua: hän on transmies, joka jonotti mastektomiaan. Hänelle kerrottiin että leikkaukseen oli painoraja: jos hänen painoindeksinsä olisi leikkauspäivänä yli 30, häntä ei leikattaisi. Hänen lukemansa oli korkeampi.
Kehodysforiasta kärsivälle rintakehäkirurgia on valtavan tärkeä asia. Ajatus leikkauksen epäonnistumisesta oli mahdoton, joten ystäväni laihdutti seuraavien kuukausien aikana kymmeniä kiloja. Samalla ystävän syömishäiriö alkoi oireilla uudelleen. Hän läpäisi kirurgin seulan ja pääsi leikkaukseen. Seuraavan vuoden aikana hänen painonsa nousi kohisten, lähtöpainoa suuremmaksi, kuten laihdutuskuureissa tapaa käydä. Minun on vaikea käsittää miksi tämä toimintatapa oli hänen keholleen parempi, toivotumpi ja turvallisempi. Läheisenä koin syvää avuttomuutta."
Tää on vaan täysin lohdutonta.
"Leikkauksen painorajaa perustellaan usein nukuttamisen turvallisuudella. Leikkaus on aina riski, toki. Mutta on yksi leikkaus jossa läskiys ei ole mitenkään haitaksi: lihavuusleikkaus. Sinne me läskit kelpaamme aina, melkein miten lihavina tahansa. Meidät voi nukuttaa ja vatsalaukkumme amputoida, sen voi tehdä aina, onhan se tärkeä ja tarpeellinen toimenpide."
Että se niistä nukutuksen riskeistäkin sitten.
"Painoindeksi on stigmatisaation työkalu. Lapsettomuushoitojen BMI-raja Helsingin yliopistollisen sairaalan HUSin lapsettomuushoidoissa on 35. Tämä sama huonosti toimiva, epätarkka, eurokeskeinen, mieskehoon perustuva tilastotyökalu määrittää myös sen, kuka on liian läski perustamaan perheen."
Tää tuntuu pahalta. Tuttavapariskunta haluaa saada lapsia ja lapsettomuushoidot on ainut keino heille. Ja BMI-raja kummittelee kivasti kaiken tiellä. Onkohan tolle rajalle oikeasti mitään perusteita?
"Sosiaalisessa mediassa toimiva aktivisti ja lääkäri Asher Larmie tekee paljon työtä tuodakseen näitä lääketieteen ennakkoluuloja näkyväksi. Minua hätkähdytti hänen esittelemänsä tutkimus polvileikkauksesta toipumisen onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä. On ihan standardihomma, että polvileikkaukseen valmistautuvalta ylipainoiselta potilaalta edellytetään laihtumista, sillä se on välttämätöntä jotta toipuminen sujuisi hyvin. Tutkimuksen mukaan painonpudotus ei kuitenkaan vaikuttanut paranemiseen tai leikkauksen lopputulokseen mitenkään. Ei yhtään mitenkään. Toipumisessa oli kuitenkin eroja. Toipumista avitti ja nopeutti leikkausta edeltävä lihaskuntoharjoittelu. Ja silti, silti, nimenomaan painonpudotus on aina ensimmäinen ohje, vaikka laihdutttaminen, varsinkin nopea sellainen, verottaa usein eniten lihasmassaa. Entä jos standardiohjeena olisikin lihaskuntotreeni? Toinen tutkimus johon törmäsin liittyi uniapnean hoitoon ja laihduttamisen vaikutukseen (aivan saman ja turhan ohjeen olen saanut minäkin). Tutkimuksessa todettiin, että uniapnean oireet helpottuivat kun potilas harrasti säännöllisesti aerobista liikuntaa - riippumatta painon muuttumisesta."
Tää on älytöntä, että käsketään laihduttaa leikkausta varten ja se kaikki laihdutustyö on lisäksi täysin hyödytöntä lopputuloksen suhteen. Käytännössä ihmisen terveyttä heikennetään ennen leikkausta. Miksi ihmeessä???
"Yksi kiinnostavista käsitteistä on obesity paradox, ylipainoparadoksi. Sillä tarkoitetaan tutkimustuloksia joissa huomattiin, että on monia tilanteita joissa ylipaino madaltaa kuoleman riskiä ja antaa paremman ennusteen tietyistä leikkauksista toipumiselle. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi monet sydänsairaudet, sydänkohtaukset, keuhkosairaudet, krooniset munuaissairaudet ja etenevät neurologiset sairaudet. Tutkimuksia vertaillessa lääkäreiden oli pakko todeta, ettei lopputulos ollutkaan odotettu, ja se nimettiin paradoksiksi, kuinkas muuten."
Paradoksi on näennäisesti loogiselta tuntuva ajatus tai väite, joka kuitenkin johtaa epäloogiseen tai mahdottomaan lopputulokseen. Eli lähtöajatus on, että lihavuus on aina epäterveellistä ja ku tutkitusti siitä onki joissain asioissa hyötyä terveydellisesti ni se on se mahdoton lopputulos. Ei se käy, joten nimetään tää paradoksiksi.
"Lihavuusstigma on tosiasia. Lihavat ihmiset nähdään yhteiskunnassa laiskoina, epäonnistuneina ja tyhminä. Heiltä -eli meiltä- puuttuu itsekuria ja elämänhallinnan taitoja, emme suostu laihtumaan, vaikka se on yksilön velvollisuus kunnon kansalaisena. Me läskit kohtaamme lihavuusstigman säännöllisesti. Kohtaamme ennakkoluuloja, stereotypioita, toisinaan avointa läskivihaa. Lihavuusstigma vaikuttaa siihen, miten tulemme kohdatuksi maailmassa: lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan toimesta, opiskelussa, työelämässä, vaatekaupassa, treffeillä, ravintoterapeutin tai psykologin vastaanotolla ja pahimmillaan läheisissä ihmissuhteissamme."
Mää pelkään AINA terveydenhuollossa käydessä, että mut kohdataan vaan lihavana, eikä ihmisenä ensinkään. Ja että mun oireita ei oteta tosissaan, koska oon lihava ja että ne oireet kuitataan vaan lihavuudella ja jään ilman apua kitumaan. Se pelko on tiukassa.
"Lihavuusstigma vaikuttaa sekä meidän läskien psykologiseen että fyysiseen terveyteen. Tutkitusti stigma lisää epätervettä syömiskäyttäytymistä ja vähentää halua harrastaa liikuntaa. Lihavuudesta varoittavaa käytöstä puolustavat ihmiset ovat sen saman tiedonantamisharhan vallassa kuin koko muukin yhteiskunta: ajatellaan, että kun läskille kerrotaan että hän on läski, se toimii automaattisesti moottorina elämäntapamuutoksen tekemiselle ja laihtumiselle. Tämä ei vain ikävä kyllä ole totta, tätä ei tapahdu muualla kuin näiden informanttien mielikuvituksessa. Yksikään läski ei ylläty tiedosta että on läski. Me kaikki tiedämme sen, meitä muistutetaan siitä joka taholta joka ikinen päivä. Stigma estää hakemasta apua somaattisiin sairauksiin, eikä avun hakeminenkaan auta jos vastassa on läskifobinen lääkäri."
Mulle on kerrottu mun ylipainosta siitä asti, kun oon ollu jotain 10-vuotias. Siitä ei oo koskaan ollu mulle mitään hyötyä, ainoastaan haittaa. Tuo tieto ei oo koskaan saanu muuttamaan mun syömis- tai liikuntatapoja. Tuo tieto ei oo koskaan motivoinu mua mihinkään hyvään. Lihavuustoitotus on saanut mut vaan vihaamaan itteeni entistä syvemmin ja lohtusyömään entistä enemmän.
"Läskifobia ja läskiviha ympäröivät meitä joka puolelta. Meistä jokainen on kasvanut vuosien, vuosikymmenien ajan maailmassa jossa lihavuus on naurettavaa, vastenmielistä, epäterveellistä, osoitus laiskuudesta ja ahneudesta, eli kaikin tavoin välteltävää. Me olemme jokainen täynnä läskivihamielisiä ajatuksia, ja niistä pois oppiminen on pitkä prosessi. Läskiviha voi pysyä omien korvien välissä tai se voi tulla ulos: "ai sä otat vielä lisää", "mä en ikinä pystyis pukeutumaan noin, sä oot tosi rohkea", "sun ei kyllä kantsis käyttää vaakaraitoja", "tiesitkö että poolopaidat ei oikein sovi povekkaille"."
Musta on surullista, että minä oon sisäistäny läskivihan ja että kaikki ihmiset on sisäistäny sen. Läskiviha ei tee kenestäkään laihempaa ja varsinkaan terveempää. Saatikka onnellisempaa.
"Läskin läheiset pukevat läskivihansa huoleen: oi olen niin huolissasi terveydestäsi! He eivät puutu kanssaihmisten tupakointiin, alkoholinkäyttöön, häiriön puolelle kääntyneeseen urheiluvimmaan, työnarkomaniaan tai vaikkapa kusipäiseen vanhemmuuteen yhtään samalla tarmolla kuin meidän läskien kehoihin."
Tää, niin tää! Ite oon saanu elämäni aikana ties keltä kaikilta painokommenttia, jopa terapeutilta, terveyshuoleen puettuna. Jännä, ettei se kommentointi oo koskaan parantanu tai saanu mua parantamaan mun terveyttä mitenkään. Mun puoliso on myös saanu painonnousustaan sukulaisiltaan paljo kommentointia, mutta kukaan heistä ei oo silti kysyny aidosti, että mitä kuuluu ja miten voit. Kuhan vaan päivittelevät puolisoni painoa. Perkele!
"Kukaan ei ole vapaa sisäistetystä läskifobiasta, en minäkään. Ja miten voisi ollakaan, kun läskiviha on niin sisäänkirjoitettu kulttuuriimme, että siltä ei voi välttyä."
Toivottavasti kellään ei oo harhakuvitelmaa olevansa vapaa sisäistetystä läskivihasta. Se harhakuvitelma ku ei auta ketään.
Lisäksi:
Molemmissa tää kirja aiheena.
Kiitos Raisa Omaheimo tästä kirjasta! Teki todella hyvää tulla nähdyksi ja kuulluksi!