Alison Bechdel: Äideistä parhain

Olen kummasti tykästynyt Alison Bechdelin autofiktiivisiin sarjakuviin, vaikka ne tyyliltään ovat jollain lailla tylsiä ja paikoin teoreettisia. Jokin niissä silti on, että ne jaksaa lukea loppuun asti ja niistä tykkää paljonkin..

Tässä albumissa Bechdel käsittelee suhdettaan omaan äitiinsä. Tämä on hyvin samankaltainen kuin sarjakuva-albumi, jossa hän käsitteli suhdettaan koko perheeseensä ja eritoten isäänsä. 

Oli aika mielenkiintoista seurata Bechdelin pohdintoja ja muisteluita hänen suhteestaan omaan äitiinsä. Miten ihmissuhteet voivatkin olla välillä niin vaikeita? Kaikenlaisia mutkia riittää, lähentymistä ja etääntymistä. Tämä oli mielenkiintoinen albumi lukea! Suosittelen tutustumaan. 

Tämä sarjakuva sai pohtimaan sitä, että ei todellakaan ole taattua, että verisukulaisuus tai äitiys automaattisesti tarkoittais läheisyyttä ja rakkautta. Sekin on yksi vahingollinen myytti. Ei sukulaisuus aina oo hyvästä ja tarkoita yhteisen köyden vetoa. Sukulaissuhteetki on semmosia, joita pitää hoitaa ja vaalia, että ne kukostais. Sillain ku kaikki muutki ihmissuhteet. Lasten ja aikuisten välisissä suhteissa aikuisella on vetovastuu suhteen hoidosta. Lapsi vasta opettelee niitä taitoja, joilla sitten pärjää aikuisena ihmissuhteissa. Ei ihmissuhdetaidot tyhjästä synny kenellekään.

Tällaisia mietteitä Äideistä parhain herätti! Kuka muu on lukenut tän ja mitä mietteitä se sussa herätti?

Kirste Paltto: Luohtojärven merkillinen maailma

Olen ihastunut Kirste Paltton kirjoihin. Näissä on jotain tosi viehättävää!

Ritni ja Urban ovat teltassa yötä ja aamulla he huomaavat, että telttaan on yön aikana ilmestynyt ylimääräinen nukkuja. Laksi on tullut telttaan yön aikana nukkumaan ja herättyään pyytää pojat mukaansa. Niin he kolme nousevat Kokko-linnun kyytiin ja lentävät seikkailuun. Ja se seikkailu olikin aika mahtava. 

Mää ahmaisin tän kirjan yhdeltä istumalta. Niin mukanaan vievä tämä oli, ettei voinut jättää kesken. Suosittelen kaikki tutustumaan Paltton kirjoihin!

Taas kerran mietin, että haluaisin oppia saamea, että pystyisin lukemaan kirjoja saameksi. Paltto on kirjoittanut ison määrän kirjoja ja niitä kaikkia ei ole suomennettu. Pitäis vaan osata päättää, että mitä kolmesta saamenkielestä alkais opiskella. Pohjoissaame, jolla Paltto kirjottaa, on elinvoimaisin saamen kieli. Inarinsaame ja kolttasaame taas ovat uhanalaisia kieliä. Toisaalta ihan kannatuksen vuoksi kiinnostais opiskella niitä, esim. inarinsaamea, jolla on n.300 puhujaa. Luultavasti jonain päivänä toteutan nämä mietteeni ja alan opiskella jotain saamenkielistä.

J.S. Meresmaa: Dodo

Dodo on mun lukema eka säeromaani. Tykästyin tähän tyyliin todella paljon. Sopii mun suuhun ja kieleen ja mieleen todella hyvin tällaisen kirjan lukeminen. 

Goodreadsista kirjan kuvaus:

"Dodo on nuorista kertova säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer"

Mulla ei oo oikein sanoja kuvata tätä kirjaa. Se piti ahmia yhdeltä istumalta, vei niin mukanaan. Herätti paljon ajatuksia. Ihastutti.

Eräs kohta pysäytti kovasti kirjaa lukiessa:

Vihatekoja, tekovihoja

Älä vihaa ihmistä,

vihaa niiden tekoja.

Äiti sanoi mulle joskus niin

mutta mä vaan mietin,

että ilman ihmisiä

ei olis niitä tekoja.

Kirjassa oli muitakin hyviä oivalluksia, mutta tän kohdan tallensin ittelleni ylös. 

Vaikka tää on nuortenkirja, tää on myös mahtavaa luettavaa meille aikuisille. Tää kirja on niitä, jotka pitää ite kokea. Mitkään sanat ei anna oikeutta Dodolle. 

Ja mikä se Dodo oikein oli? Tämä lentävä ja raateleva paholainen? Kirjan loppu antaa yhden selityksen ja se on mielenkiintoinen. Meillä jokaisella on oma Dodomme, luulen.

Pidin kirjassa siitä, että siinä käsitellään polyamoriaa. En muista aiemmin lukeneeni yhtään kirjaa aiheesta tai jossa ois ees sivuttu sitä. Parhaillaan mulla on luvun alla Audre Lorden Zami ja se on toinen lukemani kirja, jossa sivutaan polyamoriaa. 

Lopuksi voin vain sanoa, että kiitos J.S.Meresmaa, kun kirjoitit tämän kirjan.

Jenni Janakka: Röyhkeyskoulu

Tää oli semmonen tykkään/en tykkää kirja.

Janakan rempseä kirjoitustyyli ei ihan iskeny muhun ja se tökki. Asia kuitenkin kiinnosti. Koen itseni tarvitsevan ripauksen röyhkeyttä. Se ei tuu multa kuitenkaan luontevasti. Mites sitten olla ja tulla röyhkeäksi? Vastaus on hyvin yksinkertainen: tuntemalla itsensä ja luottamalla itseensä. Helppoa? No ei ihan.

Kirjassa käydään läpi selkein luvuin itsensä tuntemiseen ja itseluottamukseen liittyviä asioita. Asia etenee jouhevasti. Kirjassa on myös tehtäviä käsiteltäviin asioihin liittyen. Tein ne ja kirjotin ylös vihkoon vastaukseni.

Kirja on lukemisen arvonen. Opin taas lisää itsestäni. 

Mietin tätä maailmaa. Kuinka itseluottamus ja röyhkeys on miehillä normaalia, mutta naisilla se on helposti jopa negatiivista. Turhauttavaa välillä luovia tällaisessa maailmassa.

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

Tää mörkökirja oli ihan loistava. Mää vaan ahmin tän.

Hilla (11v), Kaapo (9v) ja Maikki (6v4kk) ovat jännän äärellä, kun äiti lähtee lomalle Lappiin ja heille tulee siksi aikaa lapsenvahdiksi mörkö, koska isä on jossain työmatkalla. Mörön mukana tulee ohjeet ja niinpä mörkö asetetaan eteisen kaappiin. Sieltä mörkö kömpii tekemään ruokaa jne. Pian selviää, että monen muunkin lapsen kotona on mörkö lapsenvahtina. Mistä möröt ovat tulleet ja miten he osaavat vahtia lapsia? Mikä on mörköjen juttu? Miksi ne pölisevät niin hirveästi? Lapset alkavat tutkia asiaa ja siitähän se jännä lähtee kulkemaan.

Kirja oli kyllä niin viihdyttävä. Ihastuin lapsista varsinkin Maikkiin. Hilla taas oli ihan ärsyttävä. Kaapo siltä väliltä. Mörköjen lisäksi menossa mukana oli Maikin mainio puhuva kylpytakki ja lasten kaverit. Myös lasten isä ilmestyy työmatkalta ja suhtautuu lunkisti mörköihin. Lisäksi kirjastosta löytyi tietokirja möröistä, jonka avulla yritetään ottaa selvää asioista.

Tää kirja koukutti ja ahmin sen aika tahtia. Tää idea möröstä lapsenvahtina on vaan niin hyvä. Kirjan lopussa oli myös semmonen koukku, että olin vain ääääää ku mulla ei oo jo seuraavaa kirjaa hyllyssä oottamassa. Mää oisin lapsena rakastanu tätä kirjaa. Niin rakastin nyt aikuisenakin.

Mietteitä lukemisesta

 Mun lukeminen alkoi takkuamaan, kun maaliskuussa korona pärähti päälle ja tunkeutu elämään. Keskittymiskyky katos unten mukana, eikä oo palautunu vieläkään niinku pitäis. Ei semmoseksi, ku mitä lukeminen mulla normaalisti on. Ei semmoseksi, ku haluaisin sen olevan. Eikä lukeminen tunnukaan samalta, vaan vähän hankalalta. Kaiken tän takia tuntuu, ku musta puuttuisi palanen. Iso palanen!

Kun Suomessa alkoi poikkeusolot, alkoi kodin seinät kaatumaan mun päälle ja lähdin ulos. Alko kova käveleminen. (Postauksen kuvat kävelyreittien varrelta.) Kävellä pätkin menemään ja sain mielen edes hetkeksi rauhoittumaan. Kävellessä sain myös purettua mielessä jyllääviä vihan tunteita. Sen myötä olo parani jonkin verran, mutta ei kokonaan. Lukeminen ei oo palannu. Mun lukeminen on sitä, että luen ja jankkaan yhtä kappaletta tai yhtä lausetta ja tuntuu välillä, etten millään ymmärrä lukemaani. Se ärsyttää ja tuntuu pahalta. Myöskin blogien lukeminen on tän myötä jääny paljon vähemmälle. Tälläkin hetkellä luen heinäkuun loppupuolella julkaistuja blogipostauksia, kun ei vaan saa hommaa etenemään. Laahaan paljon jäljessä niittenkin kanssa, mikä on epänormaalia minulle. 

En tiiä millon tilanne mun kohdalla paranee. Hirveän hitaasti luen, ku en pysty olemaan lukemattakaan. Postauksiakaan en meinaa myöskään jaksaa kirjottaa. Takkuaa sekin homma. Että jos ei postauksia ala näkymään, ni se johtuu tästä. Niitäki roikkuu mulla luonnoksissa pitkältä ajalta. Ääh.

 Välillä pelottaa, että onko masennus taas nurkan takana, vai mikä tää on. Vai onko tää vaan ihan normaalia reagointia tällaiseen isoon asiaan, kun tulevaisuus on koronan peitossa ja paljon epävarmempaa ku ennen.

Miten teillä menee? Miten on korona vaikuttanu teijän olemiseen ja tekemiseen? En varmasti oo ainut tän tilanteen ja vaikutusten kanssa.

Claudia Gold: Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo

Joskus tuntuu siltä, että ihmiskunnan historia on miesten historiaa. Onneksi siihen tuo valoa tällaiset kirjat, jotka kertovat naisista ja siitä mitä merkittävää he ovat tehneet.

GoodReadsista kirja tyhjentävästi:

"Ne naiset, jotka ovat hallinneet kuningattarina tai keisarinnoina tai toimineet presidentteinä tai pääministereinä, jäävät pieneksi vähemmistöksi kaikkien niiden ihmisten joukossa, jotka ovat saavuttaneet korkeimman poliittisen vallan. Tämä naisten eliitti, joka on päässyt poliitikkoina ja seremoniallisina johtajina huipulle - perimysjärjestyksen mukaan, demokraattisilla vaaleilla tai muulla tavalla - käsittää kuitenkin eräitä kaikkein vaikutusvaltaisimpia ja mieleenpainuvimpia maailmanhistorian hahmoja. Tämä kiehtova, runsaasti kuvitettu teos esittelee 50 voimakasta, karismaattista naishallitsijaa 1500-luvulta näihin päiviin - aina Egyptin kuningatar Nefertitistä Eva Peróniin. Tarkkojen taustatietojen ja elävöittävien sitaattien siivittämänä kukin elämäkerta asettuu selkeästi oman aikansa kulttuuriin ja kontekstiin. Näin kirja tarjoaa kiehtovaa ja informatiivista vaihtoehtoista sosiaalihistoriaa viimeisten 3 500 vuoden ajalta."

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Kaikista naisista en ollut kuullutkaan. Naisten tarinat olivat mielenkiintoisia. Kirja oli kaiken kaikkiaan aivan hyvä. Ainut mikä häiritsi lukiessa, oli sivujen asettelut. Esim. aikajana oli mun mielestä hankalasti laitettu. Se ois ollu parempi aina luvun lopussa. Siitä viis, tämä on lukemisen arvoinen kirja!

Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan

Ostin kummitytölleni tämän kirjan pahasti myöhästyneenä joululahjana. Tietenkin halusin itse lukea tämän ensin, koska oon niin hyvä kummitäti.

Supermarsu oli mulle ihan outo juttu. Olin kuullu, että tästä ois joku elokuva tehty ja kummityttöni pitänyt siitä paljon, joten siksi tää kirja valikoitu lahjaksi hänelle.

Kirja oli ihan jees. Lapsena olisin varmasti pitäny tästä tosi paljon. Pidin myös päähenkilö Emiliasta ja hänen auttamishalustaan. Juoni oli mukava. Se miten Emilia saa supervoimat, miten hän ei usko sitä todeksi, mitä sitten tapahtuu, ketä hän auttaa, miten käy koulun vitsikilpailun jne.

 Jotkut jutut tökki mua nyt, esim. miten kuvattiin Emilian parasta kaveria, että hällä piti olla taskuissa kiviä, ettei lähde tuulen mukana menemään, ku on niin laiha. Tollaset jutut ei olleet kivoja, lapsena tosin olisin nauranu ihan vääränä tollekin. Onneksi sitä kehittyy. 

Tässä voipi käydä niin, että hommaan kummitytölle lisää näitä kirjoja ja tsekkaan samalla, että onko Noronen kehittyny kirjottamisessa ja huumorissa Supermarsujen saralla.

Taidekalenteri 2021 minun runoillani

 Huh! Meikä on vähän täpinöissään täällä. Lähdin mukaan ensi vuoden taidekalenteriin. Kalenterissa on mun kirjoittamia runoja, Arja Bymanin maalauksia ja Sini Yrjänän valokuvia, joissa minä. 

Tää on jotenkin hurjaa jo siksi, että oon hauduttanut omaa runokirjaa jo pitkään. Muhittelen sitä edelleen. Toki mun runoja on muutama julkaistu Piilosta- kirjassa. (Jota voi ostaa alesta täältä.) Ehkä tää kalenteri antaa mulle lisää potkua ja itsevarmuuttaki, jota tarvisin. Mää oon tosi haavoittuvainen omien runojeni kanssa. Mää kirjotan ne aina enemmän tai vähemmän sydänverellä. 

Jos haluat ostaa kalenterin, niin sen pääsee ostamaan täältä. 

Tämä on vähän kuumottavaa hommaa. Sillon ku Piilosta- kirja julkaistiin, olin niin huonossa kunnossa, etten tajunnu mistään mitään suunnilleen. Nyt tää pelkkä kalenterihomma jännittää paljonkin. Ehkä jännitän nyt sitten sen kirjan eestä myös.

On tää kalenteri kyllä ihana ja kaunis! <3

Jeffrey Brownin Darth Vader- sarjakuvia

Törmäsin tällaisiin humoristisiin Darth Vader- sarjakuviin ja pitihän se sitten kirjastosta varata nämä, että pääsee lukemaan. Millainen isä Dart Vader olisi ollut, jos hän olisi kasvattanu Leian ja Luken?

Tässä asioita katsotaan Leian silmin. Stereotypioita tytöistä. Jotkut jutut kyllä huvitti.

Tässä Luken silmin mennään. Tässä taas stereotypioita pojista. Jotkut jutut osuvia ja nauratti.

Tässä viimeisessä yritetään saada kaksoset Leia ja Luke nukkumaan. Oli runomuodossa. Tää oli vähä tylsä.

Kaiken kaikkiaan nää kolme sarjakuvaa oli ihan viihdyttäviä ja hyvin nopealukuisia. Kuvituksesta pidin paljon. Jotenkin ajatus Darth Vaderista on nauruhermoja kutkuttava. Näissä sarjakuvissa hän oli kyllä niin erilainen ku elokuvissa ja se kait se juttu näissä onkin.

Bronnie Ware: Viisi viimeistä toivetta

Tän Waren kirjan aihe oli semmonen, että mielenkiinnosta halusin lukea. Mitä ihmiset katuu kuolinvuoteellaan?

Kirja oli ristiriitaista luettavaa. Kuolevien ihmisten tarinat olivat mielenkiintoisia ja pistivät miettimään. Sitten taas Waren monet ajatukset tökkivät, esim. masennuslääkkeistä puhuminen iloiseksi tekevinä pillereinä. Argh. Tää huuhaa-puoli tökki pahasti. 

Entäs ne toiveet: olisinpa eläny itseni näköistä elämää enkä muiden odotusten mukaan, olisinpa tehnyt vähemmän töitä ja ollut enemmän rakkaideni kanssa, olisinpa ilmaissut tunteeni esim. rakastamisen, olisinpa pitänyt ystäviini yhteyttä, olisinpa antanut itseni olla onnellinen. Nää kaikki oli jotenkin karuja. Meillä on vaan tää yks elämä. Miksi sillon pitäis elää niinku muut tahtoo ja unohtaa ittensä ja omat toiveensa? Miksi sillon unohtais kaiken tärkeän ja tekis vaan pitkää päivää töissä? Miksi sillon ei priorisoi, että mikä mulle on tärkeää? Haluaako joku oikeasti elää elämää, josta ei tykkää?

Mun elämä kääntyy päälaelleen 8v sitten ja jäi pysyvästi niin. 3v sitten elämä viimein rauhottu ja oon tajunnu, että mun elämä on nyt sellasta, jollasta haluan elää. Noita viimeisiä toiveita lukiessa tajusin, että mun ainakaan ei tarvi katua noita asioita. Vaikka mun elämä on rahallisesti köyhää, niin muuten se on äärettömän rikasta. Se 8v takainen päälaelleen kääntyminen toi mun elämään elämän. En oo enää zombi (dissosiaation keskellä elävä tunteeton ihmisraunio; tää on mun kokemus siitä, muilla voi olla erilainen kokemus dissosiaatiosta), vaan oon ihminen, syvästi tunteva ja eläytyvä ihminen. Nyt saan olla sellainen, ennen en. Jos tuota muutosta 8v sitten ei olis tapahtunu, katuisin varmasti noita samoja asioita, mitä kirjan ihmiset katuivat kuolinvuoteellaan. 

Eli: kirja herätteli miettimään omaa elämää ja tekemään parannuksia asioihin, joihin voi vaikuttaa. Se oli hyvää. Paskaa oli tuo huuhaa ja tietynlainen Waren itsensä ylösnostaminen toisia alaspäin painamalla. Jos ton huuhaan ja höpön sais pois tästä kirjasta ni se olis tosi hyvä.

Scott Kelly: Kiertoradalla - vuosi avaruudessa

Astronautin elämänkerta? Tartuin. Ihan uteliaisuuttani. En oo lukenu tän sorttisia kirjoja ollenkaan. Scifi on scifiä, mutta oikean astronautin tarina on toinen juttu.

Kirjassa Kelly kertoo kahta tarinaa rinnakkain: miten hänestä tuli astronautti ja millaista oli viettää vuosi avaruudessa. Oli todella mielenkiintoista luettavaa! Astronautin työ on kyllä kovaa. Jotenkin sitä ei ole itse osannu kauheana edes ajatella, että millaista se todella on. Ei kaikkeen mielikuvitus riitä. Lukiessa myös heräsi tunne, että vitsi miten siistiä ois itse päästä kansainväliselle avaruusasemalle ja sieltä katsella maata. Kelly osas hyvin kuvata sitä kaikkea, myös huumorin avulla. Tää oli sellainen elämänkerta, että suosittelen kyllä kaikille. 

Lukemisen aikana sitä myös mietti, että millaista joskus voisi olla. Että jonain päivänä vois asua vaikka kuussa. Tai lähteä pitkälle matkalle meijän aurinkokunnassa. Tai vielä kauemmas. Entä jos oikeasti pystyisi tekemään niitä hyppyjä, mitä monissa scifielokuvissa ja -sarjoissa tehdään avaruusaluksilla? Että pääsis hurjan pitkän matkan silleen vaan. Ei sitä vielä tiedä, vaikka jonain päivänä kaikki mielikuvituksellinen oliski totta.

Robin DiAngelo: White Fragility

Mulla on kuulkaa ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta. Tää on valkoisen naisen kirjoittama kirja rasismista. Somessa oon törmänny kommentteihin siitä, miten DiAngelo hyötyy rasismista, koska valkoisena ihmisenä valkoiset kuuntelevat häntä ja kirja myy yms.

Ristiriidasta huolimatta luin kirjan. Kirjan lukeminen aukaisi kyllä lisää silmiäni rasismin suhteen ja tuli se kuuluisa epämukava olo asian suhteen entistä enemmän. Siinä kirja siis teki tehtävänsä. Mutta. En voi silti muuta kuin miettiä, että miksi ihmeessä se on niin, että valkoinen haluaa oppia rasismista toiselta valkoiselta, vaikka parempi opettaja olisi ihminen, joka kokee rasismia päivittäin ja on sen todellinen asiantuntija jo pelkästään kokemusasiantuntijuutensa takia.

On päivänselvää, että jokainen valkoinen on rasisti. Jos ei ookaan räikeästi rasisti, ni alitajunnassa kuitenkin on. Sen oon huomannu itsessäni, kun oon tutkaillu viime vuosina omia ajatuksiani ja voin siksi sanoa olevani rasisti. Opitut ennakkoluulot ja syrjivät asenteet ovat syvässä. Se tuntuu pahalta ja kuuluukin tuntua. Vielä pahemmalta minusta tuntuisi, jos en haluaisi muuttaa omia ennakkoluulojani ja syrjiviä ja rasistisia ajatuksiani ja asenteitani.

White fragilityä eli valkoista haurautta on se, että kun kohtaa itsessään rasistisia ajatuksia tai tulee huomautetuksi rasismista ja sen seurauksena asian olemassaolo kielletään samantien, sitten uhriudutaan ja vika on jossain muualla ku ittessä, koska enhän minä ole paha ihminen ynnä muut kootut selitykset. Hippulat vinkuen torjunta päälle ja kyynel silmäkulmaan tai jotain vastaavaa. Oikeasti meidän valkoisten pitäis pitää vaan turpa kiinni ja kuunnella. Ei se tee susta pahaa ihmistä, jos sulla on rasistisia ajatuksia. Ei pelkät ajatukset tee kenestäkään pahaa. Se tekee, jos niiden ajatusten johdattamana toimii väkivaltaisesti ja/tai mitätöivästi ja/tai syrjivästi, eikä edes yritä muuttaa toimintaansa. Pahoilla ajatuksilla ja pahoilla teoilla on kuitenkin vissi ero.

Itse opin tästä inhottavasta ristiriidan tunteesta kirjan suhteen sen, että aion jatkossa lukea rasismista vain rasismia kokevien ihmisten kirjoittamana. Ällöttää ja hävettää. Miksi luin tän kirjan, vaikka olin jo lukenu kyseenalaistavia kommentteja tästä kirjasta ja vähän ahdisti lukea tää kirja sen takia? Miksi lankesin just siihen opin rasismista valkoiselta- ansaan? Ei ole oikein valkoisen hyötyä rasismista näinkin. Kyseenalaistan kovasti oman toimintani.

Jos haluat lukea rasismista lisää niin lue mieluummin nämä:

Ijeoma Oluo: So you want to talk about race

ja

Reni Eddo-Lodge: Why I'm no longer talking to white people about race

Jos sulla on ehdottaa aiheeseen liittyviä kirjoja niin kerro kommenttiboksissa!