En oo aiemmin lukenu Tuomiselta mitään ja kun Kirjapinon takaa- podcastin Sonja on niin monesti kehunu Tuomista ja hänen kirjojaan, niin päätin minäkin tarttua sitten tähän, kun tää tuli vastaan ja vaikutti mielenkiintoiselta kirjalta.
Tää kirja ei kyllä mitenkään suuresti kolahtanu muhun. Oli kyllä hyviäkin pohdintoja ja tykkäsin siitä miten Tuominen linkitti asiat omaan elämäänsä. Siihen se sitten jäi. Mitään ei oikein jääny käteen mulle tästä kirjasta. Sekin on onneksi ok. Aina ei kirjojen tarvi mitenkään suuresti kolahtaa. Lukukokemus voi olla hyvä, vaikka siitä ei jälkikäteen muistaiskaan oikein mitään. Ite kun olen lukijana enemmän tunteella lukeva ja eläytyjä niin parhaiten jää mieleen kirjat, jotka on herättäneet enempi tunteita tai saaneet pohtimaan jotain asiaa isommin. Siksi ehkä tykkään lukea myös jonkin verran tietokirjoja, kun ne tasapainottavat tätä tunteella käymistä. Toisaalta, tarviiko lukukokemuksen olla hyvä aina? Jos ois aina hyvää luvun alla, niin arvostaisko hyviä kirjoja sitten enää ja pystyiskö niistä niin nauttimaan niinkuin nyt kun välillä tulee luettua vähemmän hyvää ja kolahtavaa? Epäilen, että ei.
Ps: Inhoan tota tyyliä, jossa kirjan nimi kirjoitetaan tolleen aivan typerästi. Argh.
Ei varmasti osaisikaan arvostaa lukemaansa jos kaikki olisi huippuhyvää. Minulla oli viime vuonna jotenkin tosi tasapaksua kamaa nuo lukemiset, toisaalta huippukohdat sitten erottuivatkin. Tänä vuonna on tullut luettua paljon mieleisempiä teoksia.
VastaaPoistaVälillä se vaan menee tolleen.
PoistaMinullakin on Tuomisen kirjat lukematta. Ei ehdi kaikkia lukemaan.
VastaaPoistaEi ehi, vaikka haluais!
Poista