Kaksi kirjaa, jotka monin tavoin jätti sanattomaksi, vaikka saivat mun päässä aikaan aikamoisen ajatuspyörteen. Molemmat semmoisia, että haluan lukea ne uudelleen.
Françoise Vergès: Dekoloniaalinen feminismi
suomentanut Anna Tuomikoski
Instagramiin kirjoitin tästä kirjasta näin: "Tämä kirja posautti mun pään. Hyvällä tavalla. Miten voikin feminismistä kirjoittaa niin hyvin ja selkeästi, että on lukiessa vaan ooh ja wau ja kylläkyllä? Opin myös uuden sanan: femonationalismi. Varmaan arvaatte, ettei se oo mitään hyvää!"
Ja siihen jää mun sanomiset tästä kirjasta. Ku ei mulla oo sanoja! Paljon asioita jäi sisuksiin muhimaan ja sielä ne muhii edelleen, kuukausien jälkeen. On vain jano oppia lisää.
Layla AlAmmar: Silence is a sense
Tämä kirja kertoo naisesta, joka on traumojen myötä menettänyt puhekykynsä. Hän on paennut Syyriasta ja päätynyt Iso-Britanniaan. Siellä hän tarkkailee kerrostaloasuntonsa ikkunasta naapureiden menoa ja pääsee ja joutuu todistamaan monenlaista. Ja kun tulee tilanne, jolloin pitäisi pystyä puhumaan hänen nähtyään sellaista, että pitäisi puhua, niin mitäs sitten.
Tässä oli kyllä kuvattu traumaoireet todella hyvin. Ja mitä se päänsisäinen maailma on vakavien traumojen kanssa. Se on sitä täysin normaalia ja se on samaan aikaan sitä vaurioitunutta. Välillä jompaa kumpaa ja välillä vain toista. Semmosta se on traumojen kanssa, tunnistan oikein hyvin.
Oon miettinyt tätä kirjaa monesti tän lukemisen jälkeen. Miten ei elämä oo niin mustavalkoista, välillä se on sinipunaista, kuten kansikin. Välillä ihanaa, välillä jumalattoman kamalaa. En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti