Joël Dicker tuli ja vei mut. Luin hänen ensimmäisen kirjansa Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja sain pienen ahmintakohtauksen ja luin perään hänen toisen kirjansa Baltimoren sukuhaaran tragedia, joka on jatkoa ensimmäiselle tai ainakin sama päähenkilö. Kun sain sen luettua (ahmittua), varasin Dickerin kolmannen kirjankin luettavaksi eli Stephanie Mailerin katoamisen. Todellakin ymmärrän, miksi Dicker on niin suosittu! Huhheijaa! Ootan kopolla kourin, että saan ton kolmannen kirjan käsiini. Ja hei, Dickeriltä ilmestyy neljäs suomennos ensi keväänä! Arvatkaa, kuka varas jo kirjan?
Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ihan älyttömän hyvä kirja! Se oli pakko ahmia. Tein itselleni sellaisen ehdon, että saan lukea sitä vain sängyssä. Sen avulla sain itteni aina kymmenen aikaan illalla sänkyyn ja luin pari tuntia tätä ja se lukusessio autto nukahtaan. Paitsi sillon, ku lukeminen vei niin mennessään, että ajantaju katos kokonaan ja hoksasin yhden aikaan yöllä, että jaa, mää luen vieläki. Tässä kirjassa on pikkusen päälle 800 sivua ja luin tän viikossa.
Tää on hyvin, hyvin rauhallinen dekkari. Asiat selviää hitaasti, mutta tää ei kuitenkaan oo missään nimessä tylsä! Vaikka asiat selviää hitaasti niin asioita kuitenkin tapahtuu koko ajan ja juoni etenee jouhevasti ja sivut kääntyy kuin itsestään.
Lyhykäisyydessään kyse on Marcus Goldmanista, menestyskirjailijasta, ja hänen oppi isästään Harry Quebertista, jonka pihalta löydetään ruumis, joka paljastuu Harryn kadonneeksi rakkaudeksi, Nolaksi, jonka kuolemasta Harryä syytetään. Marcus haluaa puhdistaa Harryn maineen ja rupeaa tutkimaan tapausta. Paljastuu rakkautta, petoksia, monimutkaisia ihmissuhteita, traumoja ja kaikkea mitä asiaan kuuluukin. (Spoiler: mun mielestä Harryn ja Nolan suhde oli hyväksikäyttöä, koska Nola oli vielä lapsi, 15-vuotias ja Harry oli yli 30-vuotias. Tästä ei vaan puhuta pahemmin kirjassa, vaikka suhde siitä syystä tietysti salattiin.)
Baltimoren sukuhaaran tragedia ei ollut ihan niin hyvä kirja kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tämäkin kuitenkin piti otteessaan ja ahmaisin tämän viisi ja puoli sataisen kirjan alle viikossa. Dicker todella kirjottaa ahmittavia kirjoja.
Marcus Goldman on tämänkin kirjan päähenkilö. Muita tuttuja hahmoja ei ole kuin hänen vanhempansa edellisestä kirjasta. Tässä kirjassa paneudutaan Marcuksen serkkuihin Hilleliin ja Woodiin ja siihen, mitä oikein tapahtui, kun tragedia tapahtui. Marcus alkaa ottaa selvää tragediaan johtaneista syistä. Ja tragedian tapahtumat selviävät lukijalle kirjan loppupuolella.
Kirja käsittelee kipeitä asioita ja sitä miten kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Se, miltä jokin näyttää päällepäin, ei aina pidäkään paikkaansa. Lapsen silmin asiat voivat näyttää niin eriltä ja varsinkin, jos ei tiedä kaikkia asioita, niin saa helposti väärän käsityksen.
Tän kirjan juoni aukeni hiljokseen ja olipa kyllä aikamoinen tarina. Huhheijaa! En osannut oottaa tällaista. Miten Dicker osaakin keksiä nämä juonet ja avata ne vähä vähältä ja näin pitää otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti?
Kuka muu on lukenut Dickerin kirjoja? Mitä pidit?
Olet näköjään päässyt lukujumista :), hieno juttu! En ole lukenut Dickeriä, minulle kirjat ovat vähän liian paksuja.
VastaaPoistaIteki olin eka, että kääk miten paksuja, mutta se ei lukiessa haitannu yhtään, ku sivut käänty ku itestään. Ja joo, onneksi oon kirjojen suhteen päässy lukujumista. Kuhan vielä blogienki suhteen.
Poista