Tää Tuomas Aitonurmen esseekokoelma sai mut kirjottaan muistiinpanoja lukemastani. Se on aika harvinaista mulle! Jotenkin nää tekstit sai musta irtoamaan kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja halusin ne talteen. Otin talteen myös tekstinpätkiä, jotka jotenkin kosketti tai herätti.
Helvetillinen rakennelma - prologi
Samaistuttavaa traumojen kanssa mittelyä.
Pelko veressä
Tämä kosketti. Varsinkin, kun itse loppuvuodesta jouduin sairaalaan ja jouduin olemaan jonkin aikaa epätietoisuudessa, että mikä on.
Kirjoituksen minä
"Entä jos ei ole kokenut pääseensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen?"
Tämä kysymys pysäytti ja sain kiinni omasta kivusta eräiden ihmisten suhteen. En tule heille kohdatuksi, en kuulluksi, en nähdyksi. Se tarve jää täyttymättä. Todennäköisesti se tarve ei koskaan tule täytetyksi.
Kirje maskuliiniselle varkaalle
Samaistuttavaa ja tuttua viehättyä tyypeistä, joiden tietää olevan pahaksi ja ehkä jopa vaaraksi ittelle.
Turva käsissä
Turva ja turvattomuus. Pelko. Haavoittuvuus. Miten elää näiden tunteiden kanssa? Miten kokea turvaa itsessään? Ilman toista ihmistä? Tämä essee herätti niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen.
Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen
"Joskus trauma maalaa teoksen synnyttämän kokemuksen ja tunnevyyhdin alusta loppuun. Joitain teoksia pelkää etukäteen, joskus syystä, usein myös syyttä. Samalla kun välttelen kipeisiin kokemuksiin osuvaa kirjallisuutta jo esittelytekstien perusteella - säästelen sitä "parempiin päiviin" eli aikaan, jolloin olen henkisesti niin valmis, että lukeminen ei pahenna oloani liikaa."
Niin tuttua mulleki! Kirjoja ei alota lukemaan, kirjoja jää kesken, leffoja tai sarjoja ei ala ees kattoon jne.
"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle tuttua."
Ja minulle! Ja mikä työ muuttaa se puhe!
Ruumiin ylittävä ääni
"Mitä minun ääneni tuo tähän lisää?"
Kysymys, jota iteki mietin joskus ku kirjoitan kirjoista tai mistä ikinä. Onko mun äänellä merkitystä?
Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia
"Fyysisen todellisuuden ahdistavuus purkautui jo lapsuudessani haluna paeta toisaalle television, eloluvien, kirjojen ja musiikin kautta."
Mää pakenin kirjoihin. Ja teen sitä kyllä vieläki ajoittain. Nykyään pakenen kirjojen lisäksi myös sarjoihin ja elokuviin. Erotan onneksi jo sen, että milloin luen/katson huvin/intohimon vuoksi ja milloin pakenemisen vuoksi.
"Minulle on tärkeintä, miten elän päässäni, millaisia todellisuuksia ajatusten ja kuvitelmien kautta tavoitan."
ja
"Olen saanut käyttööni mielen, jolla tavoitella avaruuden laitoja."
Näin koen itsekin. Päänsisäinen maailma olisi hyvä olla järjestyksessä edes jollain lailla ja sitä tavoittelen kaiken aikaa. Mieleni myös kurkottelee joka suuntaan, kun niin monet asiat kiinnostaa ja haluan tietää ja oppia lisää.
Harmaa pukee häntä
"Halusin tulla näkymättömäksi."
ja
"Toivoin, että hiljaisuudessani minut jätetään rauhaan."
Tämä osui traumoihini. Tavoitin jotain kipeää. Hassusti se tuntui hyvältä.
"Saako ulkoisen olemuksen ylläpitämisessä olla yrittämättä? Kun lähtee ulos, saako todella olla välittämättä siitä, miten muut katsovat?"
Nykyään koen, etten kovinkaan paljon välitä ulkonäöstäni muiden silmissä. Välitän siitä, miten koen ja näen sen itse, miltä se tuntuu itselleni, miltä se näyttää omissa silmissä. Kun oon ruennu hahmottaan oman kehon äärirajoja, tuokin kokemusmaailma on tullut lähemmäs. Haluan näyttää itseltäni. Siksi esimerkiksi mun hiustyyli on nykyään sänki, koska sillain koen olevan eniten itteni.
"Jotkut kiusatut päättävät myöhemmin pukeutua huomiota herättävästi, koristellusti ja värikkäästi. En osaa nähdä sitä pelkästään voimaantumisen eleenä. Räiskyvyys voi olla piiloutumista; itsestä nähdään ensimmäisenä pukeutuminen, huomio kiinnittyy siihen, eikä uusia ihmisiä kohdatessa tarvitse heti tuoda esille muita puoliaan."
Tunnistan. Tätä se oli mulla nuorempana. Tietynlaista showta. Vaikka siis en varmasti muiden silmissä ollut räiskyvä pukeutumiseltani, mutta olin koko ajan osin oman mukavuusalueen ulkopuolella, koska halusin näyttää muille muulta kuin olin. Nykyään taas värikkyys on sitä ominta itseäni, ei enää näytöstä.
"Kaipasin vain toisten näkemistä ja nähdyksi tulemista."
Niin me kaikki! 💓 Koronan alussa oli itelleki kova paikka, ku ei pariin kuukauteen nähny ketään muita ku puolisoa ja kaupan ja apteekin työntekijöitä.
Myrkytettyjä miehisyyksiä
"Eräs poika on yhdeksän-kymmenenvuotias eikä osaa korjata pyöräänsä.
Hänen isänsä ei ole tyytyväinen.
Ei niin, että isä olisi itse opettanut poikaa korjaamaan. Pojan olisi pitänyt olla kiinnostunut, hankkia oppi omin päin. Jostain.
Mutta ei ole hankkinut. Ei ole kiinnostunut, ja se on pahinta."
Ihan hurjia vaatimuksia tällaiset. Mutta tunnistan. Terveisin minä, joka 8-vuotiaana osas tehdä pullataikinan, ja jonka pikkuveli osas keittää riisipuuron pohjaan polttamatta 10-vuotiaana ja sitten neuvoi sen keitossa täti-ihmistä.
"Keski-ikäinen mieskirjailija sanoo radiossa inhoavansa termiä toksinen maskuliinisuus, sillä se on feminististä jargonia, Amerikasta sellaisenaan omaksuttua, eikä ole yhtään mietitty, sopiiko se meille.
Siis: sopiiko se meille. Sopiiko käsitys tunteitaan peittelevästä, lyömiseen ja päihdeongelmiin päätyvästä, puhumattomasta miehestä perinteisen suomalaisen miehisyyden kuvaan."
Naurattaa ja puistattaa yhtäaikaa. Mitä sokeutta! Mutta tunnistan tänkin. Tätähän se on, ku ei halua nähdä jotain! Kun ei oo itekään aina nähny, vaikka on eläny näitten juttujen kans aina.
"Valta ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan ollut alistettu.
Turvallinen tila ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan pelännyt sanoa ajatuksiaan.
Silloin niistä puhuvia voi pilkata.
Silloin niistä puhuvat voi mitätöidä."
Tässä on puettu sanoihin koko asian ydin. Aamen ja Hallelujaa!
Kiitos Tuomas Aitonurmi!
Sain tästä niin paljon: samaistumista, lisää itseymmärrystä, lisää ymmärrystä miehiä kohtaan, hyvän ja sydämeen käyvän lukukokemuksen, ja myös halun ostaa tämä kirja omaan hyllyyn, jotta voi laputtaa sen.
