Elegian kirjablogissa lanseerattiin vuotuinen klassikkohaaste ja tällä kertaa minäkin uskaltauduin mukaan. Päädyttiin Elegian kanssa lukemaan yhdessä Kobo Aben Hiekkaa. Tämä kirjailija oli minulle ihan tuntematon. Päädyin lukemaan kirjaa jotenkin ihan tyhjältä taululta. Ei ollut ennakko-odotuksia, eikä mitään. Ja tää olikin kyllä sitten melkoinen pakkaus tämä kirja!
Hiekkaa päräytti ja täräytti. Välillä ahdisti lukea. Keskivaiheella tyrskähtelin kirjan typerille kohdille. Ja sitten taas uppouduin kirjan maailmaan.
Kirjan puoleen väliin mennessä mun pää oli yhdistänyt kirjan tapahtumat traumoihin ja miten niiltä traumoilta ei pääse pakoon. Hiekka, kyläläiset, 18 metriä syvä hiekkakuoppa jossa kylä, kaikki se oli jotenkin niin symbolista ja helpostikin vertautui traumoihin mun ajatuksissa. Lisäksi kirjan päähenkilö, mies, jonka nimen sain tietooni sivulla 78, oli ajatuksillaan ja toiminnoillaan just niinku traumatisoitunut vois olla. Hänet oli kaapattu ja vangittu sinne kuoppaan, että sehän on jo iso trauma kelle tahansa. Lisäksi tää mies, Niki Jumpei, laitetaan asumaan yksinäisen naisen kanssa. Tältä naiselta oli perhe kuollut hiekkavyöryyn.
Mies on aluksi täysin pimennossa siitä, että mikä on homma. Miksi nainen yön tullen alkaa lapioida hiekkaa koreihin? Miksi missään ei ole enää niitä tikkaita, joita pitkin hän tuli kuoppaan? Mitä täällä tapahtuu? Pikkuhiljaa mies tajuaa, että hänet on kaapattu ja hän ei pääse pois sieltä. Hänen päässään vilisee kaikenlaisia salaliittoteorioita omasta tilanteestaan. Hän alkaa "temppuilemaan", tekeytyy sairaaksi. Kun hän tajuaa, ettei sekään auta, hän esittää sopeutuvansa tilanteeseen, lapioi hiekkaa naisen apuna, etteivät he hautaudu hiekkaan, tekee tuttavuutta enemmänkin naisen kanssa. Tässä kohti kirjaa, hieman puolen välin jälkeen, tuli aikamoinen syöksylasku kirjan tasossa. Jutut meni seksin ja siihen liittyvän suhteen niin kryptiseksi, että oli pakko laittaa viestiä Elegialle, että selviän siitä sekoilusta läpi. Harmi, kun en ottanu kuvaa kirjan tekstistä, niin olisitte saaneet nähdä millaista se sekoilu oli, esim. jotain henkisestä raiskauksesta, jota ilman avioliittoja ei edes olisi. En ymmärtänyt asiaa, vaikka luin muutaman kerran uudelleen. Tuo kohta tuntui olevan täysin irrallinen muuhun kirjaan nähden ja melkein kuin jostain toisesta kirjasta kopioitu ja liitetty tähän kirjaan. Mieleen jäi myös kohta, jossa siemensyöksyä verrattiin ruiskahtavaan meteoriparveeen. Se aiheutti melkoisen hepulikohtauksen. Terveisiä vaan tältä juuri 35 täyttäneeltä bloggaajalta.
No, kryptisestä seksistä ja muusta sekoilusta kun päästiin, kirjan taso nousi takaisin lähtötasolleen ja tarinakin lähti taas etenemään. Kyläläiset ja tuo nimetön nainen suhtautuvat aika kylmästi mieheen ja hänen tuskaansa kaapatuksi tulemisesta, eivätkä he selitä asioita hänelle. Pikkuhiljaa naisen puheista miehelle kuitenkin selviää, että kylässä on muitakin samalla lailla kaapattuja. Kyläläiset kaappaavat ihmisiä tarpeeseen, eli lapioimaan hiekkaa. Tätä hiekkaa, joka tunkeutuu joka paikkaan ja on koko elämä. Hiekka, joka mädättää kaiken, tunkeutuu joka paikkaan ja on joka paikassa. Esimerkiksi aamuisin ihmiset ovat yön jäljiltä hiekkakerroksen peitossa, elleivät nuku jonkin peitteen alla tai niinkuin nainen nukkuu: liina kasvojen suojana ja muuten alasti.
Menee vielä jonkin aikaa ja lopulta mies tekee pakoyrityksensä ja hän melkein onnistuu siinä. Esteeksi tulee vain tympeä lentohiekka, johon hän alkaa upota ja joutuu siksi huutamaan takaa-ajajilleen koiriensa ja valonheittimiensä kanssa, että tulevat pelastamaan hänet. Siitä alkoi miehen alistuminen tilanteeseen. Hän saa ajan myötä myös viimein myös vapauden, eli tikkaat, mutta ei silti lähde minnekään. Hän keksii itselleen tekemistä päiviksi ja lapioi hiekkaa öisin myyntiin, kuten hänelle selviää. Niin hän jää elämään sinne, 18 metriä syvään hiekkakuoppaan, nimettömän naisensa kanssa. Kaiken jälkeen.
Tämä kirja herätti kyllä paljon ajatuksia. Ensinnäkin kirjan nimi. Elegia luki tän englanniksi ja hänen kirjansa nimi oli The woman in the dunes. Japaniksi kuulemma sama. Miksi suomeksi kirjan nimi sitten on Hiekkaa? Mun mielestä Hiekkaa on paljon sopivampi nimi tälle kirjalle kuin Nainen dyyneillä. Tuo nainen oli kuitenkin ihan sivuhenkilö hiekan rinnalla. Olisi todella mielenkiintoista tietää kirjan nimeen johtaneet ratkaisut suomentajalla/kustantajalla.
Sitte ne mun ajatukset siitä, että tää kirja kuvaa traumatisoitumista ja sitä, mitä siitä seuraa. Mielestäni prosessi on selkeä. Ensin tapahtuu jotain kamalaa, alkuun tilannetta ei ihan tajua, sitä on shokissa ja kun alkaa tajuta niin sitten sitä vastaan hangoittelee, lopulta tilanteeseen alkaa sopeutua ja sitä myös kehittää keinoja, miten elää sen kanssa. Lopuksi, riippuen tapahtuneesta ja tilanteesta, tilanteeseen alistuu ja jopa paskan keskelle saattaa jäädä elämään. Klassinen esimerkki ihmiset, jotka jäävät väkivaltaiseen suhteeseen. Sitä kaikkea tää kirja kuvaa ja lopultahan Jumpeikin alistui ja jäi elämään ns. paskan keskelle, vaikka hän olisi siinä vaiheessa voinut jo lähteä ja jättää sen saakelin hiekkakuopan. Prosessi muistutti minua siitäkin kuinka myös lapset joutuvat tekemään tämän saman prosessin päässään, jos heidän vanhempansa ovat väkivaltaisia jollain tavoin heitä kohtaan. Lapset joutuvat toden teolla alistumaan paskaan, koska eivät he pääse mihinkään pakoon, jos kukaan ei huomaa mitään. Lapsilla ei ole samoja vaihtoehtoja, mitä aikuisilla on. Kirjassa myös hiekka kuvastaa mun mielestä traumaa siinä mielessä, että se tunkeutuu koko ajan joka paikkaan ja ei anna rauhaa ja kaikki kiertyy sen ympärille ja se muistuttaa traumasta koko ajan. Hiekan takiahan mies kaapattiin sinne hiekkakuoppaan hiekkaa lapioimaan ja näin hiekka on ikäänkuin syypää kaikkeen.
Välillä mua ahdisti lukea tätä. Varsinkin alussa, kun seurasi miehen rimpuilua kaapatuksi tulemisen kanssa ja koska kirjan tapahtumat ja asiat muistuttivat mua traumoista. Puolessa välissä tuo kummallinen kryptinen kohta vei ahdistuksen mennessään. Sitten pystyin seuraamaan miehen prosessia kyläläisten ja hiekan kanssa isommalla mielenkiinnolla. Loppu taas oli vähän höh, kun mies sitten jäi kylään ja naisen luo, vaikka olisi voinut lähteä. Kirjan kesto oli ajallisesti kuukausia, oliko jopa vuosi. Tää kirja oli kuitenkin mielestäni hyvä. Pidin tästä lopulta paljon, kaikkine aiheuttamine hankaline tunteineenkin. Ja miten mahtavaa on, että ihminen voi keksiä tällaisia vertauskuvia asioista, kuten tässä hiekasta ja yhdistää ne päässään omiin kokemuksiinsa. Kirjallisuuden parasta antia.
Kiitos, Elegia, kun ehdotit tämän kirjan lukemista!
