Maailmalta tähän

Saamelaista kirjallisuutta lisää! Minulle suositeltiin Twitterissä myös Inger-Mari Aikiota ja kirjastosta löysin tällaisen runoteoksen häneltä.

Tässä runokirjassa Aikio käsittelee runoissaan naimisiinmenoa, raskautta ja elämää pienen lapsen kanssa kaukana kotikonnuilta. Aiheet eivät minua kiinnostaneet, mutta välillä hän sanoi niin osuvasti asioista. Esimerkiksi:

päivien 

ainoa ero

nimi

Voiko paremmin enää kuvata, miltä välillä päivien kuluminen tuntuu? Käsittämättömän hyvin neljällä sanalla osattu tämä kertoa. Uskon, että tuohon voi samaistua niin moni, oli lapsia tai ei.

Aikion tyyli kuitenkin iski minuun, vaikka aiheet ei tässä teoksessa kiinnostaneetkaan, ja aion tutustua hänen muihin runoteoksiinsa. Käsittääkseni hän on itse suomentanut runonsa. Pohjoissaameksi hän ne kirjoittaa.

Anastasia ja Nimeni on Pjotr

Olen nyt vähän ihastunut kauhukirjallisuuteen, kun olen löytänyt sellaista täysin itselleni sopivaa kauhua. Lasten ja nuorten kauhukirjat ovat mulle just passeleita! Oon herkkä ja eläydyn niin kovasti, etten pystyisi lukemaan aikuisten kauhukirjoja. En pysty edes katsomaan kauhuelokuvia, hyi kamala.

Ilkka Auerin kauhukirjat on olleet mulle todellinen löytö. Domowikin luin jo aiemmin ja nyt tartuin sitten Anastasiaan. Anastasia olikin hyvin kutkuttava teos! 

Kristian lähtee kesänviettoon mummolaan Porkkalaan. Siellä odottaa ystävät Elsa ja Matias ja ihana kesä. Mutta, Friggesbyssä on tapahtunut outoja kuolemantapauksia ja katoamisia. Kristian alkaa ystäviensä kanssa selvittää niitä ja huhheijaa mitä sieltä selviääkään! Alkaa ihan rytisten tapahtua kaikkea ja minua lukijana jännitti välillä niin paljon, ettei voinut lukea tätä kirjaa enää klo:20 jälkeen. 

Pidin kirjassa paljon siitä, että juoni oli venäläisten vallassaan pitämien alueiden ja kuolleen tsaariperheen ympärille kääritty, kuten kirjan nimikin vihjaa. Muistan lapsena Anastasiaan liittyneiden huhujen kiehtoneen mua ja saaneen mun mielikuvituksen lentoon. Tässä kirjassa Anastasian kohtalosta on mielestäni hieno versio.

Nimeni on Pjotr on novelli, joka on lisätarina Anastasiaan ja jonka pääsee lukemaan tästä linkistä. Novelli oli sopivan jännä ja itse kun eläydyn aina vähän turhankin hyvin tällaisiin juttuihin, niin jännitti tätä lukiessa. Tää oli sopivan lyhyt ja sopivaa luettavaa sateisen harmaalle päivälle. 

Nyt kun oon päässyt kauhukirjallisuuden makuun, ni aion ottaa selvää, että kuka muu ois kirjoittanut tällaista just mulle sopivaa kauhua. Aion suunnata lasten- ja nuortenosastolle kirjastossa mitä pikimmiten! 

Morriganin kutsumus

Vihdoin sain käsiini jatkoa Morriganin tarinalle! Tätä saikin tovin oottaa, koska kirjaston varausjono oli jostain syystä pitkähkö.

Kirjassa kerrotaan Morriganin ensimmäisestä vuodesta koulussa. Hän joutuu suht pian erotetuksi, koska kaikki pelkäävät hänen meinioseppäyttään ja pitävät Morrigania sen takia pelkästään pahana, eikä Morrigan saa siksi itse mitään tietoa siitä, että mitä meinioseppäys oikeasti tarkoittaa ja miten sitä voimaa käytetään ja hallitaan. Ja niin hän päätyy taas Ezra Viiman, kauhean meiniosepän, oppiin salaa muilta.

Itse eläydyin kyllä tarinaan tosi hyvin. Oli mielenkiintoista seurata tarinan etenemistä. Morriganin syrjintä kuvastaa hyvin sitä miten esim. täällä Suomessa suhtaudutaan maahanmuuttajiin tai muihin vastaaviin ihmisryhmiin. Nähdään vain se yksi asia ja sen perusteella leimataan kaikki ihmiset tietynlaisiksi, eikä oteta ihmistä yksilönä huomioon ollenkaan. Silmät kiinni vaan ja kädet korville ja huudetaan isoon ääneen laalaalaalaalaa.

Tykkäsin kirjasta ja tarinasta sen verran paljon, että odotan kyllä innolla jatkoa tälle! Ihastuttaa ajatus siitä, että toisilla on niin mahtava mielikuvitus, että se luo tällaisia mielenkiintoisia ja omaa mielikuvitusta kutkuttavia maailmoita. 

Kati Närhen Agnes-trilogian toinen ja kolmas osa

Minä kieltämättä ihastuin Agnesiin. Jotenkin niin ihanan pikkuvanha ja vähän näsäviisas hahmo.

Mustasuon mysteerissä Agnes on sisäoppilaitoksessa. Siellä hän kuulee, että koulusta on kadonnut tyttöjä ja tietenkin hän rupeaa ottamaan selvää asiasta, koska koulussa on tylsää. Agnes saa selville niin opettajien kuin oppilaiden salaisuuksia ja saa selville myös kadonneiden tyttöjen arvoituksen. Ja meinaa itsekin kadota!

Seitsemännessä vieraassa Agnes on jo isompi, selvästi teini-ikäinen tyttö. Tätinsä kanssa hän lähtee vierailulle saarelle ja siellä tapahtuu kummia. Tietenkään Agnes ei voi pitää näppejään erossa asioista ja kokee hän myös ensirakkauden salaisuuksia selvitellessään. Mikä parasta, Agnes saa viimein selville vanhempiensa kohtalon! Ja kohtalo oli ainakin minulle yllätys. 

Kun sain luettua viimeisenkin Agnes- sarjakuvan, tuli vähän haikea olo. Haluaisin tietää, että miten Agnesin elämä jatkuu! Jospa Närhi tekisi aikuisesta Agneksesta toisen trilogian?

Lisäys: Seitsemäs vieras on saanut Sarjakuva-Finlandian.

Tuulisolmut

Mua kiinnostaa saamelainen kirjallisuus. Twitterissä kyselin suosituksia saamelaisesta kirjallisuudesta ja yksi ehdotus oli Tuulisolmut, johon olin jo jossain aiemmin törmännyt. 

Kaisa Ahvenjärvi on suomentanut neljän norjansaamelaisen runoilijan runoja ja koonnut ne tähän teokseen. Pidin kaikista, mutta eniten Hege Sirin runoista. Rawdnsa Carita Eiran, Irene Larsenin ja Sigbørn Skådenin runotkin olivat hyviä, mutta eivät iskeneet ihan Sirin lailla.

Runoissa aiheet menivät poronhoidosta elämään ja kuolemaan. Jotenkin niistä pystyis aistimaan sellaisen tuntureiden ja erämaan läsnäolon yhtälailla kuin kylien ja kaupunkien vilinän. Tykkäsin. Sanoilla on voimaa.

Tämäkin runokirja pitänee hommata ittelle, että voi palata aina uudelleen näiden runojen maailmaan.

Mulle saa antaa vinkkejä ja suosituksia saamelaisesta kirjallisuudesta. Lainassa mulla on jo Ante Aikion kirjasarjan eka osa. Hankalaa tietysti on, että kirjojen pitäisi olla suomeksi tai englanniksi, koska en osaa saamea. Ruotsiakin vasta parantelen.

I Thought It Was Just Me (But It Isn't)

Koska kamppailen häpeän kanssa, haluan siitä tietoa ja lukea kirjoja. Lukemalla saa aina ahaa- elämyksiä ja ymmärtää itteensä paremmin. Niin kävi myös tän Brené Brownin kirjan kanssa.

Brown kertoo kirjassa omista tutkimuksistaan häpeän kanssa, niiden tuloksista ja mitä johtopäätöksiä hän on tehnyt. Kirja oli todella mielenkiintoinen! Lukukokemus oli hyvin täynnä vertaistukea häpeän suhteen. Tajusin myös ekaa kertaa kirjan ansiosta, että häpeä estää mua oppimasta. Siis ihan konkreettisesti: opiskellessa monesti mun päähän nousee semmonen aivosumu, joka estää mua ymmärtämästä asioita tai ainakin vaikeuttaa sitä kovasti. Häpeä muutenkin estää tekemästä asioita. Liikunta esimerkiksi on välillä hankalaa, koska häpeän kehoani niin paljon, ettei sitä voi sen takia liikuttaa.

Suosittelen isosti tämän kirjan lukemista! Silloin tiedät ainakin sen, ettet todellakaan ole yksin häpeän kanssa. Ja tieto on aina hyvästä, koska se auttaa ymmärtämään ittiään.

Aikuisten perhe

Minusta on mahtavaa, että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on ruennut ilmestymään kirjoja! (Aiemmin luin Nefertiti Malatyn teoksen aiheesta.) Ja että aiheesta ylipäätään puhutaan enemmän. Kommentit aiheesta ovat kyllä yleensä luokkaa idiootti ja että on epänormaalia olla haluamatta lapsia ja muuta höpöhöpöä.

Kirjassa on haasteteltu useita henkilöitä ja muutamaa pariskuntaakin. Hooli ja Nieminen kertovat myös omat tarinansa. Kirjassa oli oikein mukavä yllätys, että kirjailija J.S.Meresmaa on vapaaehtoisesti lapseton. Hänen pisteensä nousivat silmissäni entisestään sen takia. 

Kirjassa tuotiin esiin tietoa liittyen vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja pohdittiin asiaa monelta kantilta. Se oli hyvä, samaten kuin ihmisten tarinat olivat mielenkiintoisia. Se välillä vähän ärsytti ja hämmensi kun kirjassa tuotiin niin paljon esille sitä, että onko tämä nyt varma valinta ja voiko mieli muuttua. Se tuntuu hassulta, koska itselleni on päivän selvää, etten tuu koskaan hankkimaan omia lapsia. Ajattelen, että kirjassa se puhe johtui Hoolin omasta edelleen olevasta epävarmuudesta asian suhteen, vaikka hän oli sen päätöksen jo tehnyt, koska meni naimisiin Niemisen kanssa. On olemassa ihmisiä, jotka muuttavat mieltänsä tämän asian suhteen. He kuitenkin ovat niin pieni joukko, että tuntuu hassulta, että sitten sen takia sitä mielen muuttumista jauhetaan ja jauhetaan. Miksei vain voida hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät halua lapsia? Mun mielestä on ihan yhtä ok haluta lapsia kuin olla haluamatta. Jokaisen päätöstä pitää kunnioittaa ja mielestäni on epäkunnioittavaa kommentoida, että kyllä se mieli vielä muuttuu ja erittäin törkeää ja alentavaa kommentoida että rakkaudesta ei tiedä mitään ennen ku on lapsia. Äidinrakkaus/vanhemman rakkaus ei oo mitään spesiaalia rakkautta joka nousee ylitse muiden ja jonka takia ois jotenkin parempi ihminen. Se on sitä samaa rakkautta ku kaikki muukin rakkaus. Totuus on, että toisia ihmisiä nyt vaan rakastaa enemmän kuin toisia, ei se oo sen kummempaa. Ajattelen, että vanhemman lapseen kohdistuvaan rakkauteen sekoittuu voimakas suojelunhalu ja siksi se tunne tuntuu niin paljon voimakkaammalta ja niin erilaiselta kuin vaikka toiseen aikuiseen kohdistuva rakkaus, johon taas yleensä ei sekoitu sellaista suojelunhalua. Sitten vain sitä rakkauden ja voimakkaan suojelunhalun sekoitusta luullaan erikoisrakkaudeksi.

Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä ja lukemisen arvoinen. Tiedossani on vielä ainakin yksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta tehty kirja ja aion sen metsästää käsiini. 

Amerikkaa autonrämällä

Mitä viihdyttävin oli tämä F. Scott Fitzegeraldin 80-sivuinen matkakertomus, jossa hän vaimonsa kanssa teki 1920-luvun alussa periusalaisen roadtripin heidän kotoaan vaimon vanhempien luo.

En oo koskaan aiemmin lukenu Fitzegeraldilta mitään. Tämän pienoisromaanin perusteella voisin lukea jotain muutakin. Kerronta oli viihdyttävää ja kirja oli kertaistumalta ahmaistu. Sata vuotta sitten ei matkailu ollut niin helppoa kuin nykyaikana, joten kommelluksia ja kaikkea sattui ihan eri tavalla. Mukavaa oli myös se, että kertomuksessa myös vaimo ajoi välillä. Se ei käsittääkseni vielä tuolloin ollut niin yleistä, että naisetkin ajoivat autoa.

Jos haluat lukea jotain nopeasti, niin tartu tähän! Tämä on viihdyttävä oman aikansa tuotos. Loppu varsinkin oli vähän huvittava.

Sinua on petetty

Tämä kirja oli yhtä vaikuttava kuin Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi. Ellei jopa vaikuttavampi.

Kirjassa usea ihminen kirjoittaa tasa-arvosta ja feminismistä. Parhaiten jäi mieleen Maria Petterssonin kirjoitus siitä, kuinka naisviha on tuhansia vuosia vanha juttu, joten ei ole ihmekään, että asiat muuttuu niin hitaasti. Mieleeni jäi myös Koko Hubaran kirjoitus kirjallisuuden alasta. Muita kirjoittajia olivat mm. Saara Särmä, Maria Ohisalo ja Arno Kotro.

Kaikki tekstit olivat herätteleviä ja muutamista sain uusia oivalluksia, kuten Petterssonin ja Hubaran teksteistä. Tämäkin kirja tulee päätymään mun kirjahyllyyn. Vaikka lukemisesta on jo tovi, tuntuu, etten osaa sanoa tästä mitään. Asiat vielä muhivat päässäni. Aion lukea tämän uudelleen, kunhan saan ostettua sen.

Ota kipu haltuun

Koska itselläni oli viime talvena ja keväänä kivut pahempia kuin pitkään aikaan, niin halusin lukea tän kirjan, kun kaimani suositteli sitä Facebookissa. 

Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin. Jokaisessa luvussa kerrotaan ensin yleistä tietoa, sitten Miranda käy läpi tutkimuksia aiheesta ja siitä, miten ne vaikuttavat kipuihin. Tän jälkeen hän kertoo vielä omakohtaisia kokemuksiaan luvun aiheeseen liittyen. 

Kirja oli hyvin selkeä ja siksi pidin siitä. Asioita ei voivoteltu millään lailla vaan asiat todettiin kuin ne on. Itse en pahemmin saanut mitään ahaa-elämyksiä, mutta kirja vahvisti sitä tietoa ja kokemusta, joka itselläni jo oli. Esimerkiksi rentoutuminen on itselleni ongelma, en saa itseäni tekemään rentoutusharjoituksia tai vastaavia. Siinä on haastetta mulla. Akupunktiota en oo kokeillu ja sitä voisin kyllä harkita kokeiltavaksi. 

Kirjaa voin suositella. Helposti lähestyttävä ja selkeä. Luvutkaan eivät olleet kauhean pitkiä, mikä piti lukemisen ja sinänsä painavan asian suht kevyenä.

Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjoittama kirja. Ja olipa tosiaan kirja! Tarina vei mukanaan, vaikka välillä puistattikin.

Khadija, voi Khadija. Häntä kasvatetaan somaliperinteiden mukaisesti. Äiti, hooyo Fatima, pitää tiukkaa kuria. Khadija kuitenkin haluaa muutakin, kuin vain naisen elämää. Hän haluaa olla runonlaulaja ja niinpä hän salaa osallistuu kilpailuun ja menestyy. 

Kirjassa kerrotaan myös naisten ympärileikkauksesta eli naisten sukuelinten silpomisesta. Khadija haluaa sitä itse, koska haluaa olla äidille mieliksi ja puhdas. Äiti haluaa Khadijan olevan puhtaista puhtain ja Khadija ommellaankin lähes kiinni. Silpomisen kuvaus oli itselleni puistattava.

(Mahadura & Özberkanin jakso Ympärileikatut pojat vs ympärileikatut tytöt pisti myös miettimään omaa näkökantaa ympärileikkauksiin. Entä jos se ei olekaan niin kauheaa, kun muusta ei edes tiedä, kun se on normaali tapa toimia? Mitä itse ajattelisin, jos olisin kasvanut kulttuurissa, jossa naisten silpominen on normaalia? En varmasti ajattelisi niinkuin nyt ajattelen kauhuissani.)

Tarinan edetessä Khadija siepataan kamelivarkaiden toimesta ja viedään toiseen leiriin. Siellä hän päätyy Keysen vaimoksi. Tilanne ei ole helppo, koska Keysellä on jo yksi vaimo, Luul. Tarinan edetessä kerrotaan myös Luulin tarina, joka on aika surullinen. Luulin ja Khadijan suhteen kehittymistä on myös mielenkiintoinen seurata, sekä heidän kamppailuaan kolmannen vaimon ottoa vastaan. Avioliitto on aika hyvä Khadijalle kaiken kaikkiaan. Kammottavaa siinä oli se, kuinka kuvattiin yhdyntöjen olevan kivuliaita Khadijalle hänen lähes umpeen ompelemisensa takia. Kuinka Keysen piti tunkeutumalla tunkeutua Khadijan sisään ja paikkojen repeämisen takia se kipu tietysti jatkui yö toisensa ja yhdyntä toisensa jälkeen.

Kirjan henkilöistä pidin vähiten hooyo Fatimasta. Hänen vaatimuksensa Khadijan suhteen olivat mielestäni kamalia. Tuo yllämainittu puhtauden vaatimus, joka kattaa myös sen, että synnytysten jälkeen Khadija ommeltiin takaisin tiukasti kiinni. Toinen kamala vaatimus oli se, että pitää synnyttää vain poikia, koska vain pojilla oli jotain arvoa. Khadija synnyttää 8 poikaa ja 2 tyttöä ja se on pettymys hooyo Fatimalle. 10 poikaa olisi ollut parempi.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä ja mukanaan vievä. Farah on kirjoittanut toisenkin kirjan, Aurinkotyttö, ja toivon, että se kertoo Khadijan tyttären, joka haluaa opiskella, tarinan. Sen aion ehdottomasti lukea.

Luukaupunki

Oi! Mää pääsin kohtaamaan taas omia ennakkoluulojani, kun tartuin Cassandra Claren kirjaan. Ku eihän se voi olla hyvä, kun on niin suosittu! Jokin näissä suosituissa kirjailijoissa niin hankaa mulla. Olen ennakkoluuloinen ja se kyllä huvittaa mua. :D

Myönnän heti, että tykkäsin. Cassandra Clare on suosionsa ansainnut. 

GoodReadsista juonikuvaus:

"15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe - ei edes hänen paras ystävänsä Simon.

Kun sitten Claryn äiti katoaa mystisesti, alkaa tapahtua. Clary tutustuu varjometsästäjiin, jotka hallitsevat yliluonnollisten olentojen maailmaa New Yorkin arkitodellisuuden laitamilla: maallikoilta näkymättömissä elävät, juhlivat ja taistelevat haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.

Häikäisevän komea ja ylimielinen nuori varjometsästäjä Jace Wayland oppaanaan Clary sukeltaa alamaailmaan etsimään äitiään ja Muutoksen maljaa, yhtä kolmesta voimaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin olisi kohtalokasta. Samalla hän saa tietää itsestään ja äidistään asioita, jotka muuttavat hänen elämänsä lopullisesti..."

Tarina vei mennessään. Oli semmoinen hyvä sekoitus keveyttä ja painavaa asiaa/tapahtumia. Ei ollu mikään lässy, vaan jouhevaa menoa. Toki välillä ärsytti Claryn epävarmuudet ja muut vastaavat, että plääh vaan. Niitä hetkiä ei onneksi ollut liikaa. Ärsyttävää taas oli Jacen mustavalkoisuus, voi luoja! Krääh! Niin rasittava hahmo! Juoni oli onneksi tosi hyvä. Siinä ei ollut valittamisen sanaa. Juoni piti tarinaa tosi hyvin yllä ja sitä mielenkiinnolla seurasin, huolimatta Jacesta ja hänen ylimielisyydestään.

Että sarjan seuraavaa osaa odotellessa käsiini saapuvaksi. Tällä sarjalla saa mukavasti aivot narikkaan!

Kaksi Minerva- sarjakuvaa Jubalta

Mää luin joskus vuosia sitten tästä Minerva- sarjasta ainakin ekan osan. Päätin sitten näihin törmätessä lukea uudelleen. En muistanut Minervasta ihan mitään ja se olikin hyvä pohja lukemiselle.

Kukkia tohtori Kääkälle alkaa siitä, kun Minerva pihalla ollessaan menee pahvilaatikkoon ja se lähteekin lentoon. Pahvilaatikko kuljettaa Minervan jonnekin kauas ja sielä hän tietysti joutuu melkoiseen seikkailuun. Maailma pitää pelastaa, koska tohtori Kääkkä aikoo tuhota sen. Siinäpä onkin sitten tekeminen. Tarina oli kivaa seurattavaa. Kuvituksesta tykkäsin paljon.

Jääkarhun sydämessä taas Minerva keinutuoliin istuessaan saa keinutuolilta lentomatkan ja päätyy Pohjoisnavalle. Siellä hän joutuu melkoiseen seikkailuun ja tällä kertaa pitää pelastaa jääkarhu, joka on maailman viimeinen. Vastusta ja kylmyyttä riittää Minervalla tässä tarinassa. Hyr! Tämäkin oli oikein kiva seikkailu ja siksi aion lukea loput kolme Minerva- sarjakuvaa.

Onko kukaan muu lukenut näitä Minervoita?

Kullervo

Marko Raassina on tehnyt Kalevalan jatkoksi sarjakuvan Kullervosta.

Kullervo saa itseensä lihaa ja luuta ja persoonan Kalevalan hahmona. Hänen elämänsä ei kyllä voi sanoa olevan kovin helppoa ja hääviä. Hankaluuksia ja surkeutta riittää ihan alusta loppuun asti. Hänen tarinansa on surullinen ja epäreilukin. Miten voi mennä niin mönkään asia toisensa jälkeen?

Surkeudesta huolimatta Kullervon tarinalla on hetkensä. Kuvituksesta pidin, kuten Kalevalassakin. Huumoria löytyi tästäkin tarinasta. Silti tän luettua jäi leijumaan surumielinen olo. Ehkä tää Kullervon tarina on hyvä kannustin silloin, kun oma elämä on paskaa? Lukee tän ni jollakulla onkin vielä paskempaa.

Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie on kyllä yks mielenkiintoisimpia kirjailijoita. Puolikas keltaista aurinkoa vei minut kauas kotoa, ihan erilaiseen maailmaan omaani verrattuna.

GoodReadsistä kirjan kuvaus: "1960-luvun Nigeriassa eletään toiveikasta aikaa. Vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.

Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Mutta pakolaisleirien kurjuuden, nälän ja kuoleman keskelläkin jokaisen haaveista suurin on rakkaus."

Kirjan kerronta etenee vuoroin Ugwun, vuoroin Olannan ja vuoroin Richardin suulla. Se etenee hyvin jouhevasti ja on mielenkiintoista nähdä sama tapahtuma tai asia toisen ihmisen näkökulmasta. Mielenkiintoista on myös seurata Nigerian ja Biafran tapahtumien etenemistä kirjassa. Piti ihan googlettaa Biafra, kun en saanut siitä mitään päähäni, vaikka nimi kuulostikin tutulta. Sain siis lisää sivistystä tän kirjan lukemisen myötä! Kirjaa lukiessa mietin, että oliko se täällä samanlaista silloin, kun ajettiin Suomen itsenäistymistä, kuin oli Nigeriassa Biafran suhteen? Samaa uskoa paremmasta, samaa toivoa paremmasta? Biafran kohdalla se vain ei kauaa lopulta kestänyt.

Puolikas keltaista aurinkoa oli mukanaan vievä kirja. Se myös lisäsi roihua minun afrikkalaista kirjallisuutta kohtaan heränneeseen kiinnostukseeni. Ehdottomasti haluan lukea Adichien muut kirjatkin. 10 myyttiä feminismistä oon jo lukenut, mutta muut. Purppuranpunainen hibiskus taitaa tulla seuraavaksi lukuun.

Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Musta on tullut soft crime- kirjojen rakastaja! Chiang Main eettinen etsivätoimisto pomppas samaan rakkausryhmään Naisten etsivätoimisto nro 1:n ja Herra Patil ratkaisee- sarjojen kanssa.

Kirjavinkit.fi- sivustolla juoni kuvataan seuraavasti:

"Ladarat Patalung on sairaalan hoitoeetikko, joka hoitaa potilaiden asioita ja lääkärien antamia tehtäviä, mutta yllättäen hänestä kuoriutuu myös etsivä, kun Ladaratin serkun ystävä etsivä Wiriya Mookjain tulee kyselemään apua mystisessä kuolemantapauksessa, jossa sairaalaan on tuotu mies, joka on kuollut saman tien. Epäilyttävää tapauksessa on se, että sama nainen on tuonut toisenkin kuolleen aviomiehen sairaalaan vain muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Onhan se kummallista. Ladaratin mielenkiinto herää ja hän alkaa tutkia tapausta työnsä ohessa. Työssäkin riittää, sillä sairaalaan on tulossa tarkastajia ja Ladaratin on varmistettava, että hänen vastuullaan olevat ohjeistukset ovat ojennuksessa. Lisäksi ylilääkäri haluaa, että Ladarat, joka on opiskellut Yhdysvalloissa ja siten tuntee amerikkalaiset, voisi auttaa tapauksessa, jossa amerikkalaiset turistit ovat loukkaantuneet norsuonnettomuudessa ja pariskunnan miestä uhkaa aivovauria ja pysyvä vammautuminen, ja sehän vaatii hienotunteisuutta jos mikä."

Kirjan päähenkilö Ladarat on jotenkin tosi kiva hahmo. Samaten kuin poliisi Wiriya. Ja muutenkin näissä soft crime- kirjoissa tunnelma on aina jotenkiin niin ihanan rauhallinen ja leppoisa. Pidän siitä tunnelmasta todella paljon! Iso plussa on sekin, ettei näissä kirjoissa tartte pelätä mitään raakoja juttuja, kuten dekkareissa saattaa joskus olla. Kaikessa rauhassa jutut vaan etenee ja meikä tyytyväisenä lukee punaisen sohvan pohjalle käpertyneenä.

Tähän sarjaan on ilmestynyt toinenkin osa ja sen jo varasinkin kirjastosta. Mielenkiinnolla odotan sen lukemista!

Revi se

Mielenkiinnosta se minäkin tartuin tähän runokirjaan, koska tähän kirjaan on törmännyt niin paljon somessa ja blogosfäärissä.

Kirjan idea on hauska. Lehdistä revityistä/leikatuista sanoista muodostetaan runoja. Runot olivat kantaaottavia ja osa aika hyviä. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki kirjassa olevat valokuvat runojen taustoilla ja vieressä. Ne olivat kerta kaikkiaan upeita!

Jos haluat lukea erilaisen runokirjan, lue tämä. Tämän voisin lukea toisenkin kerran, jotta näkisin, että miten kirjan sitten koen.

Ennen kaikkea feministi

Minja Koskela vei multa jalat alta tällä kirjallaan. Miten kukaan voi ja osaa noin selkeästi ja järkevästi kertoa feminismistä?

Koskela käy kirjassaan läpi erilaisia feminismiin liittyviä asioita niin omakohtaisesti kuin asioita selkeästi aukaisten ja tietoa esiin tuoden. Läpi käydään mm. seksuaalisuutta, sukupuolta, kehoa, vihapuhetta jne. Luin tätä kirjaa jonkinlaisessa hurmoksen vallassa, koska oli vaan niin mahtavaa lukea asioista, joita itsekin pohtii ja vieläpä samasta näkökulmasta, miten itsekin asioista ajattelee.

Tää kirja on kyllä mahtava tietopaketti feminismiin kaikessa selkeydessään ja koska homma pysyi kasassa loppuun asti. Meni heittämällä yhdeksi parhaaksi kirjaksi, joita olen tänä vuonna lukenut. Aion ehdottomasti ostaa tämän omaankin hyllyyni.

Jos Minja Koskelan ajatukset kiinnostaa lisää niin hänen Bluestocking- bloginsa löytyy tämän linkin takaa. Olen seurannut myös hänen blogiaan jo hyvän tovin.

Andien mainingit

Pablo Nerudahan on tunnettu runoilija. Kuuluisa, suosittu. Vähän kääks siis. 

Osa runoista oli mulle jotenkin vaikeaselkoisia. En tajunnut niitä yhtään. Toisissa runoissa taas oli mahtavia kielikuvia ja olin vaan että wau, näinkinkö voi asioita sanoa. Runoja lukiessa olin välillä pihalla ku lumiukko ja välillä vain ihastelin Nerudan sanojen käyttöä. Silti ainakaan vielä minusta ei tullut Neruda-fania. Kutina kuitenkin jäi ja siksi aion tulevaisuudessa lukea vielä lisää Nerudan runoja. Ehkä aika ei vain nyt ollut oikea Nerudan suhteen?

Tyhmä tyttö

Ensikosketukseni Tiitu Takalon sarjakuviin!

Tyhmässä tytössä on suht lyhyitä tarinoita reissaamisesta ja elämästä ylipäätään. Ne olivat aika viihdyttäviäkin. Kauheana muuta tästä ei jäänyt mieleen. Sen se kuitenkin teki, että mielenkiintoni heräsi ja haluan ehdottomasti tutustua enemmän Tiitu Takalon tuotantoon. 

Caliban's war

Caliban's War jatkaa tarinaa siitä, mihin Leviathan wakes jäi. Tarina on kyllä todella mielenkiintoinen! Tässä kirjassa tuli uusia henkilöhahmoja ja esimerkiksi YK:n tyypistä, Avasaralasta, ei oikein voinut kuin tykätä.

Ganymedellä siepataan pikkutyttö, Mei, joka on vakavasti sairas. Hänen isänsä Prax lähtee jahtiin löytääkseen hänet. Samaan aikaan Ganymedelle hyökätään ja se aloittaa Maan ja Marsin välillä sodan. Hyökkäyksestä jää henkiin ainoastaan Bobbie ja hän joutuu todistajan roolissa Maahan, Yk:n ja Avasaralan hoteisiin. Holden ryhmänsä kanssa taas lähtee Ganymedeen ottaakseen selvää hyökkäyksestä ja heidän ja Praxin tiet yhyttävät. He saavat selville asioita, joista asia johtaa toiseen ja juoni senkus kiihtyy ja huh huh!

Tää kirjasarja on kyllä mielenkiintoinen kuin mikä! Ja tietysti lopussa oli sellainen cliffhanger, että oikein ärsytti, kun ei ollu seuraavaa kirjaa jo hyllyssä odottamassa lukemistaan.

Oon kyllä ylpeä itsestäni, että 30-vuotiaana aloin kehittää onnetonta kielitaitoani ja nykyään pystyn vallan mainiosti lukemaan kirjoja englanniksi. Kielitaito avartaa maailmaa käsittämättömän paljon! Nyt mulla on meneillään ruotsin kielitaidon parantaminen. Saapa nähä miten tässä käy. :D Ruotsi ku ei oo läheskään niin hyödyllinen kieli ku englanti. Haluan silti osata senkin, koska oon sitä kouluaikoina kuusi vuotta opiskellut ja mielestäni omalla kohdallani olisi melkoista jo opitun hukkaan heittämistä, jos en parantaisi sitäkin taitoa, kun kiinnostusta mulla kuitenkin on näinkin paljon asiaan. Ruotsin jälkeen käyn sitten saksan kimppuun. Sitäki kouluaikoina opiskelin viisi vuotta. Haluaisin opiskella vielä aivan uusiakin kieliä, esim. ranskaa, espanjaa, arabiaa, venäjää, japania jne.

9 lukuvikaani

Kuuntelen kirjapodcastia nimeltä Lukuvika ja sen juttujen innoittamana päätin tehdä julkisen synnintunnustuksen ja kertoa omia lukuvikojani eli paljastaa ne kirjat tai kirjailijat, joita en ole lukenut, vaikka pitäisi ja tai joita en ole lukenut, vaikka tyyliin kaikki muut ovat tai jos joku kirja/kirjailija ei kiinnosta, vaikka pitäisi edes sivistyksen vuoksi.

1. En ole lukenut ainuttakaan Jane Austenin kirjaa.

2. En oo lukenut Waltarin Sinuhe Egyptiläistä.

3. En oo lukenut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, enkä Täällä Pohjantähden alla- trilogiaa.

4. En oo lukenut yhtään Agatha Christien kirjaa.

5. Sofi Oksasen kirjat ei kiinnosta mua.

Kuva täältä


6. En oo lukenut Raamattua, enkä aiokaan. (Mun täti luki sen 13-vuotiaana. En voi ymmärtää!)

7. Venäläiset klassikot ei kiinnosta mua, nämä Tolstoit ja Dostojevskit yms.

8. R.L.Stinen Goosebumpsit on jääny lukematta kokonaan lapsena.

9. Jos joku kirja tai kirjailija on suuressa suosiossa ja hypessä, niin menetän kiinnostukseni kokonaan häntä kohtaan. Mikä lie asennevamma tämä on? Saatan sitte vuosien päästä todeta, että olipas tää hyvä! :D

10. Onko se lukuvika, ku välillä tuntuu, etten osaa syödä, jos ei oo kirja samalla kädessä?


Mitäs lukuvikoja teillä on? Nyt olis hyvä hetki tunnustaa ja antaa mulle helpotusta. :D