Tuomo Pirttimaa: Hete

Pirttimaan (meinasin kirjoitaa, että Hetemaan) Hete on kehuttu internetin poikki ja minäkin viimein sain tartuttua tähän.

 

Tämä oliki mahtava ja positiivinen yllätys! Tää kuvas niin hyvin muutamia mun kokemuksia esim. vanhoillislestadiolaisuuden suhteen ja tätä pohjois-pohjalaista/ns. pohjoista ajatuksenjuoksua ja elämää, mitä täälä Oulun seudullakin eletään. (Sivujuonne: kritisoin aina sitä, että sanotaan, että tullaan pohjoseen, ku tulla Ouluun. (Sori serkut.) Oulu on keski-Suomessa, jos karttaa kattoo. Esim. Utsjoelle on 672km ja Helsinkiin 610km.)

Henkilöhahmotkin oli osa piruja ja osa enkeleitä, tai ainakin sinne päin. Se oli mahtavaa, paha ei ookkaan aina niin kauheen paha ja hyvä ei niin mahottoman hyvä. Pinta voi olla vaikka mitä silkkiä ja kermakakkua, samalla ku sisällä on paskaa. Toisaalla taas retkun olonen tyyppi voiki olla todella hyvä, vaikka pinta onkin ihan kurja. Tässä kirjassa tuo tuli todella hyvin esiin. Hyvä esimerkki silkkisestä pinnasta on kirjan omassa piirissään arvostetut vanhoillislestadiolaiset saarnamiehet, jotka raiskaavat alaikäisiä tyttöjä. Myönnän, että nautin, kun toinen näistä saarnamiehistä sai ansionsa mukaan.

Kirja tuo myös esiin sellaisen vaihtoehdon, että mitä voi tapahtua, ku ei tuu kuulluksi, vaikka kuin yrittää saada apua. Suoraan sanottuna nautin näiden tapahtumien seuraamusten lukemisesta. Mussa on jossain hyvin, hyvin syvällä sisuksien loukoissa samaa kapinallisuutta. Mää en todennäköisesti varastais lääkärini autoa ja lähtis sillä ajamaan kohti pohjoista, mutta jotain muuta kapinnallista saattasin tehäkin.

Tää oli mulle 5/5 lukukokemus, joten ootan jatko-osaa kyllä kopolla kourin. Oon Tirriin varausjonossa sijalla 52 tällä hetkellä, että enköhän sen loppuvuoden aikana käsiini saa.