Klassikkohaaste: Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?

 Klassikkohaaste on tällä kertaa Kirjaluotsi- blogissa!

Luettiin Elegian kanssa tällä kertaa klassikkohaasteesen Dickiä! Uneksivatko androidit sähkölampaista? herätti kyllä paljon ajatuksia. Ja tää kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1968! Ensimmäinen suomennos on vuodelta 1989 ja silloin tää on suomennettu nimellä Palkkionmetsästäjä. Lukemani versio on uudelleensuomennos ja nimikin on vaihdettu.

"Palkkionmetsästäjä Rick Deckard jahtaa työkseen ihmisten joukkoon soluttautuneita androideja, mekaanisia ihmiskopioita. Suurimman urakkansa edessä Rick joutuu miettimään työnsä mielekkyyttä ja ihmisyyden olemusta. Hän elää saastuneessa maailmassa, jossa enemmistö ihmisistä on kuollut tai lähtenyt pois Maapallolta. Suurin osa elollisesta elämästä on kadonnut tai korvattu keinotekoisilla tuotteilla."

Kirjan tapahtumia eli Deckardin jahtia ja androidien piilottelua lukiessa mietti monenlaisia: Mitä sitten tapahtuu, kun androidit/robotit ovat arkipäivää? Mitä ajattelis siitä? Miten suhtautuis niihin? Pelottava ajatus, ettei ihmistä ja robottia erottais helposti toisistaan. Siitä seuraa sitten sekin, että miten ihmisen ja robotin ystävyyssuhde tai parisuhde edes voisi toimia? Robotti on se ikuinen antaja ja kuuntelija jne? Mitä robotti voisi ees saada ihmiseltä suhteessa? Eihän koneella oo sellaisia tunteita kuin ihmisillä. Ei voi olla. Siihen vaaditaan aivot, eikä virtapiiriä/mikropiiriä. Lobotomia on vienyt ihmiseltä oman tahdon ja tunteet. Eli niihin tarvitaan tiettyä aivojen osaa. Voiko sitä aivojen osaa luoda keinotekoisesti? Voiko aivoja tehdä? Kun nyt soluista voi jo kasvattaa puuttuvia raajoja ja elimiä ni miksei aivojakin? Mutta toimisko aivot niinku pitää? Mitä se vaatis, että sinne syntyy mieli? Lisäksi mietin sitäkin, että mitä ihmettä ihminen voi saada suhteessa robottiin? Ku ei se robotti oo ihminen. Toki varmasti alkuun ois ihanaa, ku toinen myöntyy kaikkeen jne. Mutta minä ainakin kyllästyisin siihen ja koko homma ois lopulta tosi yksipuolista ja ankeaa. Tätä suhdeasiaa myös Deckard pohtii kirjassa, kun huomaa itsellään tunteita androidia kohtaan, eikä pystykään tappamaan ihan niin välinpitämättömästi kuin aiemmin.

Kirjassa androideja ei erota ihmisistä kuin empatiatesteillä. Niin samankaltaisia he ovat ulkoisesti ja myös sisäisestikin. Se tuntui musta jotenkin kamalalta. Että eikö ihmisiä ja koneita erota toisistaan helposti!? Nämä androidit on tehty keinotekoisista "ihmis"soluista, jotka elävät vain noin neljä vuotta. Solujen ikääntymisnopeutta ei ole saatu pidennettyä. Alunperin androidit on tehty Marsiin muuttaneille ihmisille palvelijoiksi. Kuitenkin näitä androideja karkaa sieltä Marsista Maahan, syystä taikka toisesta. Deckard tosiaan jahtaa androideja poistaakseen niitä ihmisten keskuudesta ja saa aina hyvän palkkion jokaisesta tappamastaan karkuteillä olevasta androidista.

Pohdin myös, että mistä voi aidosti tietää, että haittaako joku robottia? Ku se on kone? Vaikka kone onkin ihmisen tekemä.  Kirjan androidit eivät halunneet kuolla ja lamaantuivat lopulta väistämättömän kuolemansa edessä. Aika inhimillistä! Kuitenkin tässä kirjassa ihmisen ja androidin erottaminen toisistaan vaati niitä testejä. Mikä musta mielenkiintoinen ajatus ja kutkuttavan kiinnostava toisaalta. Mutta toisaalta kamala. Ja voiko kone tosiaan saada sitä omaa tahtoa? Vai onko se aina esim. ohjelmointivirhe? Joka tapauksessahan se robotin tahto on jonkun toisen oman tahdon kopio, luojansa tekele. 

Kirjassa jännää oli myös ihmisten mielialojen ja tunteiden sääteleminen laitteiden avulla. Tunteistimen avulla. Deckard ja eritoten hänen puolisonsa Iran käytti paljon tuota tunteistinta saadakseen sopivan mielialan. Deckard käytti sitä saadakseen itselleen sopivan työmoodin. Iran käytti sitä pitääkseen mielialansa parempana, että saisi hoidettua kotihommat ja heidän sähköisen lemmikkinsä. Oikeita eläimiä on olemassa enää todella vähän ja siksi on kehitetty oikeanoloisia sähkölemmikeitä ihmisille.

Kirjassa on myös ihmisiä, joita sanotaan linnunaivoiksi ja muurahaisaivoiksi. Se on seurausta ydinkatastrofista ja radioaktiivisesta pölystä, joka on vaikuttanut aivojen kehitykseen ja nämä ihmiset eivät läpäise enää älykkyystestejä eli heillä on normaalia matalempi älykkyysosamäärä. He ovat alempaa kastia ja eivät saa esimerkiksi lisääntyä. Lisääntyminen on kirjan maailmassa muutenkin tosi tarkkaan säänneltyä ja siihen pitää saada lupa.

Deckard muuten kulkee kirjassa paikasta toiseen leijuautolla. Hitsi, että kutkuttava ajatus! Haluaisin itse päästä sellaisella ajamaan! Oon sellaisesta monesti haaveillut.

Aiemmat klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

Kobo Abe: Hiekkaa

Eeva Tenhunen: Mustat kalat