25 marraskuuta, 2022

Dmitri Gluhovski: Metro 2034

Elegian kanssa jatkettiin seikkailuja Moskovan metrossa. 



 

Tällä kertaa Metron meno ei ottanut niin koville, vai johtuiko se sitten meijän n.50 sivun viikkotahdista. Edellisessä kirjassa Hunter katosi ja nyt saatiin ministi valaistusta siihen tarinaan, todellakin ministi, vaikka takakannen teksti muuta antoi ymmärtää. No, metro ottaa ja metro antaa. Tätä kirjaa on tosi vaikeaa kuvailla tai oikeastaan kertoa edes juonta, ku se oli niin hidasta se kaikki meno ja vähän päätöntäkin välillä. Tämä kirja pitää kokea. Elämä maan alla metrotunneleissa on melkoista. 

Metro 2033 oli paikoin pitkästyttävä pitkine monologeineen. Niitä ei ollu tässä ollenkaan! Huh! Ekassa osassa päähenkilönä ollut Artjomkin on näiden kirjojen sivuilla, joskaan ei kerrottu, että miten hän päätyi sinne missä oli. Tässä kirjassa oli kyllä pohdintaa paljonkin, mutta se ei ollut niin puuduttavaa, kuin ne ekan kirjan monologit.

Kirjan päähenkilöt Homeros, Hunter ja Sasa ovat omanlaisiaan kaikki. Mua liikutti Homeroksen tarina. Hän oli juuri työssään metrokuskina, kun tuli maailmanloppu ja vaimo ja lapset oli tietenkin maanpinnalla ja kuolivat sinne ydinsäteilyyn. Hurjaa ja rajua! 

Välillä ärsytti kirjan naiskuvaus, huokaus. Oon käsittäny, että se on hyvin tyypillinen venäläinen naiskuva. Että nainen on heikko ja tietynlainen. Plääh. Ja Sasa oli just sen mukainen, halusi pelastaa Hunterin ja oli ihan vietävissä. No, Sasan kohtalo jäi kirjan lopussa täysin auki. Saa nähdä selviääkö se trilogian viimeisessä osassa!

Ja sitten se Hunter. Hän taistelee itsensä kanssa, että onko hyvä vaiko paha. Jäi kyllä heikoksi Hunterin persoonan kuvaus. Eipä juuri kerrottu Hunterin ajatuksia. Siinä kohti kirja oli pettymys.

Metro per vuosi on selvästi sopiva tahti lukea tätä trilogiaa. Ens vuonna jossain kohti sitten viimeinen osa. Se onkin sitte yli 600 sivuinen järkäles.

24 marraskuuta, 2022

Julia Pöyhönen & Heidi Livingston: Fanni ja ihmeellinen tunnelämpömittari

Mun tunteisiin tutustuminen ja tunnetaitojen opettelu jatkuu. Hyvin hitaasti, mutta silti varmasti. Seuraavaksi luin tän tunnelämpömittarikirjan.

Kirjotin GoodReadsiin: "Tää sarja on kyllä loistava. Tästäkin sain ahaa-elämyksiä. Mää osaan lähinnä tukahduttaa tunteitani ja siksi aion tehä ittelleni tunnelämpömittarin ja opetella tunnistaan tunteideni voimakkuutta ja rauhoittumista."



 
"Hyviin tunnetaitoihin kuuluu kyky tunnistaa ja nimetä itsessä ja muissa herääviä erilaisia tunteita sekä ilmaista niitä ymmärrettävällä tavalla. Tunnetaitojen kehittyessä lapsi hahmottaa, miksi ja minkälaisissa tilanteissa erilaiset tunteet heräävät ja minkälaisista tarpeista ne kertovat. Lapsi oppii säätelemään tunteidensa voimakkuutta ja käyttämään luovaa ongelmanratkaisua kohdatakseen omat ja muiden ihmisten tarpeet tyydyttävällä tavalla." 
Tätä opettelen. Että osaisin nimetä tunteita ja että missä tilanteissa syntyy mitäkin tunteita. Ja tarpeet tunteiden takana on vielä aikamoinen mysteeri mulle.


"Tunteet heräävät aina automaattisesti, emmekä voi itse vaikuttaa siihen, mitä tunnetta milloinkin koemme. Tunnesäätely tarkoittaa kykyä säädellä kulloinkin kokemamme tunteen voimakkuutta ja kestoa. Tunnesäätelyn oppiminen on tärkeää, sillä se auttaa toimimaan rakentavalla tavalla muiden ihmisten kanssa." 
Tää oli lohduttavaa kuulla, ettei itse voi vaikuttaa mikä tunne milloinkin on. Ja lohduttavaa sekin, että sitä voimakkuutta voi oppia säätelemään.


"Pitkään jatkuvat voimakkaat negatiiviset tunteet vievät energiaa ja tuntuvat raskailta, minkä vuoksi taito säädellä omien tunteiden voimakkuutta on myös tärkeä mielenterveystaito."
Tää on totta. Mulla on just tämmösiä päälle jumittamaan jääviä tunteita ja ne on totisesti kuluttavia.


"Tunteiden säätely on osittain tiedostamatonta, eli teemme sitä huomaamattamme. Vaikka lapselle ei tietoisesti koskaan opetettaisi, miten tunteita säädellään, hän oppisi ajan kanssa omien kokemustensa perusteella jonkin tavan toimia voimakkaiden tunteiden kanssa."
Mää oon oppinu tukahduttaan tunteita, syömään tunteita alas ja kaikenlaiita tunteidenvälttelykeinoja.


"Myös myönteiset tunteet voivat yltyä epämiellyttävän voimakkaiksi, jolloin olo alkaa tuntua hallitsemattomalta."
Tää oli hyvä muistutus mulle.


"On tärkeää osata tunnistaa omien tunteiden voimakkuus, jotta tunteita oppii säätelemään."
Tätä opettelen. Siksi tein sen tunnelämpömittarin. Kuva alla.





Jos kuvan tekstit ei erotu kunnolla niin tässä vielä erikseen:

vihreä alue 
0-20: Olo on rento, rauhallinen ja turvallinen.

keltainen alue
20-40: Tunne on lievä ja saattaa mennä itsestään ohi tai lientyä kevyellä tuella.
40-60:Tunne on selkeä, mutta järkevä ja joustava ajatteleminen onnistuu ja toiminta on omassa hallinnassa.
60-80: Tunne alkaa olla niin voimakas, että omaa toimintaa on vaikea hallita. Ajattelu on mustavalkoista ja kielteistä. Tarvitaan apua rauhoittumiseen.

punainen alue

80-100: Vaaravyöhyke. Silloin aivot menevät yksinkertaisesti pois päältä. Omaa toimintaa on vaikea hallita. Taistele tai pakene- toimintamalli aktivoituu. Tunteet tuntuvat tosi raskailta ja epämukavilta.


Sellaisia mietteitä tästä kirjasta. Vielä ois kolme tämän sarjan kirjaa hyllyssä oottamassa, että tarttusin niihin. Nyt oon ollu niin alavireinen, ettei oo ollu halua tarttua mihinkään, mikä muuttais mun olotilan takas ylivireiseksi.

23 marraskuuta, 2022

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Vihdoin minäkin pääsin lukemaan Backmania! Enkä pettynyt!



 

On Saana, joka sai potkut ja päätti lähteä kesäksi tätinsä luo Hartolaan. Siellä hän kohtaa selvittämättömäksi jääneen teinitytön kuoleman 30 vuoden takaa, kiinnostuu siitä ja alkaa tutkia sitä.

On Jan, poliisi, jonka äiti on saattohoidossa ja surun keskelläki Jan tekee töitä ja hänen ryhmänsä saa tehtäväksi tutkia Suomenlinnassa tapahtuneen murhan, jonka uhri on polttomerkitty. Pian murha tapahtuu myös Hartolassa. Ja uudelleen Hartolassa.

Janin ja Saanan tiet kohtaavat, koska heidän yhteinen tuttunsa parittaa heitä. Ja sitten he huomaavat tutkivansa samaa tapausta. Teinitytön kuolema ja polttomerkityt murhien uhrit liittyvätkin toisiinsa.

Tää oli kyllä koukuttavaa luettavaa. Nautin tarinasta ja murhien ratkomisesta. Ja varasin jo toisen osan, että pääsen lukemaan senkin pian. Kolmannessa Saana Havas- sarjan kirjassa oliki aika pitkät jonot, että tovi menee, että saan senkin käsiini.

22 marraskuuta, 2022

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Tästä tuli kilometripostaus. Niin paljon ajatuksia ja tunteita tämä kirja herätti. Kaikkein parasta oli se, että tämän kirjan luettuani mulla oli niin nähty ja kuultu olo! En ole yksin läskeineni tässä maailmassa. On muitakin lihavia, jotka kohtaa ihan samoja asioita kuin minä. Ja se, että ei lihavuudessa oo mitään väärää, ei moraalisesti, ei rikosoikeudellisesti tai yhtään minkään lain mukaan. Vika ei oo edes mussa lihavana ihmisenä, vaan vika on tässä meijän yhteiskunnassa, joka on niin täynnä läskivihaa, läskifobiaa ja perkelöitynyttä laihdutuskulttuuria. Ja se jos mikä on terveydelle vaarallista, jopa hengenvaarallista, eikä mun läskit.



Lainaukset kirjasta ja mun pohdinnat niihin:


"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?" 
Tää on tosi kummallinen asia. Sama asia, ku sanottais astmaatikolle, että kasvikset on terveellisiä ja kannatta laihduttaa. Tai kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavalle. Tai syöpää sairastavalle. Kaikille yhtä toimiva keino.


"Laihduttaminen on miljardibisnes, jonka ansaintalogiikka on nerokas. Koska laihduttaminen ei toimi, samat ihmiset palaavat ostamaan laihdutustuotteita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Markkinointikin on helppoa, kun sitä hoitaa koko ympäröivä yhteiskunta koko ajan, ihan ilmaiseksi."
Tää on oikiasti aika ällöttävääkin. Miljardibisnes, joka leikkii ihmisten terveydellä pilaten sitä joka päivä ja leikkii jopa ihmisten hengellä. Koko maailma on niin aivopesty laihdutuskulttuuriin, että kaikki pitää sitä vaan hyvänä asiana.


"Jos jokin yksinkertainen keino ylipainon selättämiseen olisi olemassa, ylipaino olisi historiaa. Sellaista ei kuitenkaan ole olemassa."
Niin. Miksi ei voi vain rehellisesti sanoa, että tälle asialle ei voi kauheana mitään. Tai miksei voi sanoa, että tällain voit kuitenkin parantaa terveyttäs ja pysyvästi toisin ku laihduttamalla. Tiedän, että sisäistetty läskiviha on se syy, miksi mikään muu kuin laihdutus ei kelpaa, ei edes se terveyden parantaminen liikunnalla ja muilla oikeasti toimivilla keinoilla.


"Laihdutuskuureista yli 90% epäonnistuu. Tätä on tutkittu pitkään, enkä käsitä miksei tästä puhuta enemmän. Entuudestaan tiesin, että karistetut kilot pysyvät yleensä poissa muutaman vuoden ajan, ja että viiden vuoden kuluttua valtaosa laihduttajista lihoo takaisin entiseen painoonsa, monet sen ylikin.

Vielä lyhyemmästä tehosta kertoo vuonna 2020 toteutettu meta-analyysi, jossa tutkijat perehtyivät laajaan aineistoon (121 tutkimusta, lähes 22000 ylipainoista osallistujaa). Tutkimuksissa laihdutettiin erilaisilla menetelmillä, keskimäärin puolen vuoden ajan. Valtaosa osallistujista pieneni puolen vuoden aikana, ja heidän veriarvonsa paranivat. Mutta jo vuoden kuluttua lähes kaikkien paino oli noussut, ja heidän veriarvonsa olivat lähellä lähtöarvoja. Laihduttamalla ei laihdu, eikä tule terveemmäksi.

Silti laihduttaminen on ratkaisu jota läiskitään meidän läskien kasvoille uudelleen ja uudelleen lääkärien, neuvolatyöntekijöiden, kuntosalivalmentajien, terveydenhoitajien, internetin huutelijoiden ja kenen tahansa kadullakulkijan toimesta. "Otat vaan itseäsi niskasta kiinni!"

Kuvittele jokin muu "hoitomuoto", jonka tulokset olisivat yhtä huonoja? Syöpähoito, joka suurentaa kasvaimia? Rutiininomaisesti suoritettava polvileikkaus jonka onnistumisprosentti on alle kymmenen? Ajatuskin on naurettava. Lihavuuden "hoidossa" tämä on kuitenkin arkipäivää."
Laihduttaminen ei oo hoitokeino, eikä edes parannuskeino mihinkään. Musta on aika karmeaa, että vaikka tutkimuksiaki laihduttamisen hyödyttömyydestä ja terveydelle haitallisuudesta on jo paljon, niin silti sitä pidetään parhaana keinona. Tätä on totisesti laihdutuskulttuuri ja läskiviha. Tokihan monen sairauden oireet voi helpottua laihduttamalla. Onko siitä laihduttamisesta kuitenkaan lopulta yhtään mitään hyötyä, jos ihminen on parin vuoden päästä lihonu korkojen kera kaiken takas? Se siitä oireiden helpottamisesta.

Tässä Naisasiatoimisto Kaartamo&Tapanainen- podcastin jaksossa Laihduttamisen ei pitäisi olla niin normalisoitua lihavuustutkija Hannele Harjunen sanoo, että 96% laihdutuskuureista epäonnistuu.


"Painoindeksi on lyhyesti sanottuna numero, joka kertoo yksilön pituuden ja painon suhteesta. Sen voisi antaa olla vain sitä. BMI voisi olla vain numero, kuten vaa'an numerokin voisi olla vain numero.

Mutta kuten vaakalukema kertoo monille itseään punnitseville heidän ihmisarvostaan ja haluttavuudestaan tai itsekuristaan, kantaa painoindeksikin paljon määräänsä suurempia väitteitä yksilöistä.

Painoindeksin antama tieto on yksipuolista ja vääristynyttä. Silti painoindeksiä käytetään universaalina, muka-neutraalina mittarina. Painoindeksin numerot ymmärretään tieteellisenä totuutena, jonka perusteella voidaan arvioida yksilön kelpoisuutta, ihan konkreettisestikin.

BMI kertoo että maailma on sellainen, jossa yhden kilon muutos vaa'assa vaihtaa ihmisen kategorian normaalista ylipainoiseen. Se opettaa tuijottamaan vaa'an numeroita olennaisimpana datana omasta hyvinvoinnista. Paitsi että se sivuuttaa oman kokemuksen, se jättää huomioimatta esimerkiksi hapenottokyvyn, lihaskunnon, hormonitoiminnan, mielenterveyden, kaiken sen moninaisuuden joka hyvinvointiimme vaikuttaa.

Ja samalla, kun painoindeksi on epätarkka, vääristynyt ja riittämätön tapa kertoa oikein mistään mitään, BMI on mittari, jolla ihmisiä maailmassa katergorisoidaan. Tiedämme yhteiskunnallisen aseman, tulojen ja luokan vaikutuksesta terveyteen ja sairastamiseen niin paljon että yksilöiden nykytilaa ja terveyden kehittymistä voisi ennakoida painoindeksiä tehokkaammin postinumerosta tai veroprosentista."
Tämä on hurjaa! Toivon totisesti, että terveydenhuollossa lopetetaan ton käyttö ja heitetään romukoppaan koko paska. Itsekin olen oppinut siihen, että tärkein tieto musta on mun paino ja BMI-luku. Millään muulla ei oo terveyteni kannalta väliä. Millään muulla ei oo ihmisarvoni kannalta väliä. Olen kelpaava vain tietyssä BMI-lukemassa. Olen rakastettava vain tietyssä BMI-lukemassa. Lapsena ja nuorena uskoin, kiitos ympäristöni, jossa elin, että mua ei voi rakastaa, koska olen ylipainoinen. Huom. ylipainoinen, en ollu sillon vielä lihava. Ja sitten sain vielä parikymppisenä kuulla seurustelukumppaniltani, ettei hän voi rakastaa mua mun ylipainon  takia. Tämmönen tää maailma on, rakkauski riippuu BMI-lukemasta.


"Painoindeksi on vallan käytön työkalu." 
Esim. vakuutuksien BMI-rajat tai Yhdysvalloissa lääkärille pääsyn BMI-rajat.


"Painoindeksi on myös toisenlaisen sorron työkalu. Seurasin vierestä ystävän taistelua: hän on transmies, joka jonotti mastektomiaan. Hänelle kerrottiin että leikkaukseen oli painoraja: jos hänen painoindeksinsä olisi leikkauspäivänä yli 30, häntä ei leikattaisi. Hänen lukemansa oli korkeampi.

Kehodysforiasta kärsivälle rintakehäkirurgia on valtavan tärkeä asia. Ajatus leikkauksen epäonnistumisesta oli mahdoton, joten ystäväni laihdutti seuraavien kuukausien aikana kymmeniä kiloja. Samalla ystävän syömishäiriö alkoi oireilla uudelleen. Hän läpäisi kirurgin seulan ja pääsi leikkaukseen. Seuraavan vuoden aikana hänen painonsa nousi kohisten, lähtöpainoa suuremmaksi, kuten laihdutuskuureissa tapaa käydä. Minun on vaikea käsittää miksi tämä toimintatapa oli hänen keholleen parempi, toivotumpi ja turvallisempi. Läheisenä koin syvää avuttomuutta."
Tää on vaan täysin lohdutonta.


"Leikkauksen painorajaa perustellaan usein nukuttamisen turvallisuudella. Leikkaus on aina riski, toki. Mutta on yksi leikkaus jossa läskiys ei ole mitenkään haitaksi: lihavuusleikkaus. Sinne me läskit kelpaamme aina, melkein miten lihavina tahansa. Meidät voi nukuttaa ja vatsalaukkumme amputoida, sen voi tehdä aina, onhan se tärkeä ja tarpeellinen toimenpide."
Että se niistä nukutuksen riskeistäkin sitten.


"Painoindeksi on stigmatisaation työkalu. Lapsettomuushoitojen BMI-raja Helsingin yliopistollisen sairaalan HUSin lapsettomuushoidoissa on 35. Tämä sama huonosti toimiva, epätarkka, eurokeskeinen, mieskehoon perustuva tilastotyökalu määrittää myös sen, kuka on liian läski perustamaan perheen."
Tää tuntuu pahalta. Tuttavapariskunta haluaa saada lapsia ja lapsettomuushoidot on ainut keino heille. Ja BMI-raja kummittelee kivasti kaiken tiellä. Onkohan tolle rajalle oikeasti mitään perusteita?


"Sosiaalisessa mediassa toimiva aktivisti ja lääkäri Asher Larmie tekee paljon työtä tuodakseen näitä lääketieteen ennakkoluuloja näkyväksi. Minua hätkähdytti hänen esittelemänsä tutkimus polvileikkauksesta toipumisen onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä. On ihan standardihomma, että polvileikkaukseen valmistautuvalta ylipainoiselta potilaalta edellytetään laihtumista, sillä se on välttämätöntä jotta toipuminen sujuisi hyvin. Tutkimuksen mukaan painonpudotus ei kuitenkaan vaikuttanut paranemiseen tai leikkauksen lopputulokseen mitenkään. Ei yhtään mitenkään. Toipumisessa oli kuitenkin eroja. Toipumista avitti ja nopeutti leikkausta edeltävä lihaskuntoharjoittelu. Ja silti, silti, nimenomaan painonpudotus on aina ensimmäinen ohje, vaikka laihdutttaminen, varsinkin nopea sellainen, verottaa usein eniten lihasmassaa. Entä jos standardiohjeena olisikin lihaskuntotreeni? Toinen tutkimus johon törmäsin liittyi uniapnean hoitoon ja laihduttamisen vaikutukseen (aivan saman ja turhan ohjeen olen saanut minäkin). Tutkimuksessa todettiin, että uniapnean oireet helpottuivat kun potilas harrasti säännöllisesti aerobista liikuntaa - riippumatta painon muuttumisesta."
Tää on älytöntä, että käsketään laihduttaa leikkausta varten ja se kaikki laihdutustyö on lisäksi täysin hyödytöntä lopputuloksen suhteen. Käytännössä ihmisen terveyttä heikennetään ennen leikkausta. Miksi ihmeessä???


"Yksi kiinnostavista käsitteistä on obesity paradox, ylipainoparadoksi. Sillä tarkoitetaan tutkimustuloksia joissa huomattiin, että on monia tilanteita joissa ylipaino madaltaa kuoleman riskiä ja antaa paremman ennusteen tietyistä leikkauksista toipumiselle. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi monet sydänsairaudet, sydänkohtaukset, keuhkosairaudet, krooniset munuaissairaudet ja etenevät neurologiset sairaudet. Tutkimuksia vertaillessa lääkäreiden oli pakko todeta, ettei lopputulos ollutkaan odotettu, ja se nimettiin paradoksiksi, kuinkas muuten."
Paradoksi on näennäisesti loogiselta tuntuva ajatus tai väite, joka kuitenkin johtaa epäloogiseen tai mahdottomaan lopputulokseen. Eli lähtöajatus on, että lihavuus on aina epäterveellistä ja ku tutkitusti siitä onki joissain asioissa hyötyä terveydellisesti ni se on se mahdoton lopputulos. Ei se käy, joten nimetään tää paradoksiksi.


"Lihavuusstigma on tosiasia. Lihavat ihmiset nähdään yhteiskunnassa laiskoina, epäonnistuneina ja tyhminä. Heiltä -eli meiltä- puuttuu itsekuria ja elämänhallinnan taitoja, emme suostu laihtumaan, vaikka se on yksilön velvollisuus kunnon kansalaisena. Me läskit kohtaamme lihavuusstigman säännöllisesti. Kohtaamme ennakkoluuloja, stereotypioita, toisinaan avointa läskivihaa. Lihavuusstigma vaikuttaa siihen, miten tulemme kohdatuksi maailmassa: lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan toimesta, opiskelussa, työelämässä, vaatekaupassa, treffeillä, ravintoterapeutin tai psykologin vastaanotolla ja pahimmillaan läheisissä ihmissuhteissamme."
Mää pelkään AINA terveydenhuollossa käydessä, että mut kohdataan vaan lihavana, eikä ihmisenä ensinkään. Ja että mun oireita ei oteta tosissaan, koska oon lihava ja että ne oireet kuitataan vaan lihavuudella ja jään ilman apua kitumaan. Se pelko on tiukassa.


"Lihavuusstigma vaikuttaa sekä meidän läskien psykologiseen että fyysiseen terveyteen. Tutkitusti stigma lisää epätervettä syömiskäyttäytymistä ja vähentää halua harrastaa liikuntaa. Lihavuudesta varoittavaa käytöstä puolustavat ihmiset ovat sen saman tiedonantamisharhan vallassa kuin koko muukin yhteiskunta: ajatellaan, että kun läskille kerrotaan että hän on läski, se toimii automaattisesti moottorina elämäntapamuutoksen tekemiselle ja laihtumiselle. Tämä ei vain ikävä kyllä ole totta, tätä ei tapahdu muualla kuin näiden informanttien mielikuvituksessa. Yksikään läski ei ylläty tiedosta että on läski. Me kaikki tiedämme sen, meitä muistutetaan siitä joka taholta joka ikinen päivä. Stigma estää hakemasta apua somaattisiin sairauksiin, eikä avun hakeminenkaan auta jos vastassa on läskifobinen lääkäri." 
Tämmönen tutkimus, että häpeä ja ahdistus voivat vähentää liikkumista. Liikunta kuitenkin parantaa terveyttä paljon paremmin ku laihdutus.
Mulle on kerrottu mun ylipainosta siitä asti, kun oon ollu jotain 10-vuotias. Siitä ei oo koskaan ollu mulle mitään hyötyä, ainoastaan haittaa. Tuo tieto ei oo koskaan saanu muuttamaan mun syömis- tai liikuntatapoja. Tuo tieto ei oo koskaan motivoinu mua mihinkään hyvään. Lihavuustoitotus on saanut mut vaan vihaamaan itteeni entistä syvemmin ja lohtusyömään entistä enemmän.


"Läskifobia ja läskiviha ympäröivät meitä joka puolelta. Meistä jokainen on kasvanut vuosien, vuosikymmenien ajan maailmassa jossa lihavuus on naurettavaa, vastenmielistä, epäterveellistä, osoitus laiskuudesta ja ahneudesta, eli kaikin tavoin välteltävää. Me olemme jokainen täynnä läskivihamielisiä ajatuksia, ja niistä pois oppiminen on pitkä prosessi. Läskiviha voi pysyä omien korvien välissä tai se voi tulla ulos: "ai sä otat vielä lisää", "mä en ikinä pystyis pukeutumaan noin, sä oot tosi rohkea", "sun ei kyllä kantsis käyttää vaakaraitoja", "tiesitkö että poolopaidat ei oikein sovi povekkaille"."
Musta on surullista, että minä oon sisäistäny läskivihan ja että kaikki ihmiset on sisäistäny sen. Läskiviha ei tee kenestäkään laihempaa ja varsinkaan terveempää. Saatikka onnellisempaa.


"Läskin läheiset pukevat läskivihansa huoleen: oi olen niin huolissasi terveydestäsi! He eivät puutu kanssaihmisten tupakointiin, alkoholinkäyttöön, häiriön puolelle kääntyneeseen urheiluvimmaan, työnarkomaniaan tai vaikkapa kusipäiseen vanhemmuuteen yhtään samalla tarmolla kuin meidän läskien kehoihin."
Tää, niin tää! Ite oon saanu elämäni aikana ties keltä kaikilta painokommenttia, jopa terapeutilta, terveyshuoleen puettuna. Jännä, ettei se kommentointi oo koskaan parantanu tai saanu mua parantamaan mun terveyttä mitenkään. Mun puoliso on myös saanu painonnousustaan sukulaisiltaan paljo kommentointia, mutta kukaan heistä ei oo silti kysyny aidosti, että mitä kuuluu ja miten voit. Kuhan vaan päivittelevät puolisoni painoa. Perkele!


"Kukaan ei ole vapaa sisäistetystä läskifobiasta, en minäkään. Ja miten voisi ollakaan, kun läskiviha on niin sisäänkirjoitettu kulttuuriimme, että siltä ei voi välttyä."
Toivottavasti kellään ei oo harhakuvitelmaa olevansa vapaa sisäistetystä läskivihasta. Se harhakuvitelma ku ei auta ketään.


Lisäksi:

Raisa Omaheimo Puoli seitsemän- ohjelmassa
Raisa Omaheimo Takakansi-podcastissa
Molemmissa tää kirja aiheena.


Kiitos Raisa Omaheimo tästä kirjasta! Teki todella hyvää tulla nähdyksi ja kuulluksi!

21 marraskuuta, 2022

Marraskuun lukumaratonini saldo

Maraton meni ihan jees! Sain pitkästä aikaa luettua tai siis ainakin keskityttyä lukemaan enemmän ku normaalisti!



 

Legendaarinen kirjapinoni:

Tatsuya Endo: Spy x Family 5
Abir Mukherjee: A rising man
Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsyny
Heli Mäkelä & Tiia Trogen: Tunteita päästä varpaisiin
Ilkka Virolainen & Harri Virolainen: Vapaudu tukahdutetuista tunteista
Anette Palssa & Maare Kauppinen: Tunnesyöminen
Boualem Sansal: Hyvistys
Mary Jean Chan & Andrew McMillan: 100 queer poems
Susanna Clarke: Piranesi
Hanna Meretoja: Elotulet
Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa
Satu Rämö: Hildur
Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita
Greg Lockard & Tim Fish & Héctor Barros & Lucas Gattoni: Liebestrasse


Tavoitteet lukumaratonille:

Piranesi, Elotulet ja 100 queer poems loppuun.
Hilduria, Liebestrassea, Spy x familyä ja Tunteita päästä varpaisiin edistettyä.
Muita kirjoja edistettyä edes vähän tai edes jotain niistä.


Miten lukumaratonini meni:
Sain luettua Piranesin, Elotulet ja 100 queer poemin loppuun.
Sain luettua Hilduria eteenpäin.
Siinä se.
Luin yhteensä 9h29min ja 328 sivua.

Englanninkielisten runojen lukeminen oli tosi hidasta. Sai tosissaan yritä taklata niitä. Muuten meni oikein sujuvasti. Oli tosi kivaa maratoonata! Kiitos siitä Kuunnellut äänikirjat- blogin Satulle!

18 marraskuuta, 2022

Marraskuun lukumaratonille kirjapino

 Kuunnellut äänikirjat- blogissa laitettiin lukumaraton pystyyn ja innokkaana heti osallistuin.



Legendaarinen kirjapinoni:

Tatsuya Endo: Spy x Family 5
Abir Mukherjee: A rising man
Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsyny
Heli Mäkelä & Tiia Trogen: Tunteita päästä varpaisiin
Ilkka Virolainen & Harri Virolainen: Vapaudu tukahdutetuista tunteista
Anette Palssa & Maare Kauppinen: Tunnesyöminen
Boualem Sansal: Hyvistys
Mary Jean Chan & Andrew McMillan: 100 queer poems
Susanna Clarke: Piranesi
Hanna Meretoja: Elotulet
Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa
Satu Rämö: Hildur
Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita
Greg Lockard & Tim Fish & Héctor Barros & Lucas Gattoni: Liebestrasse


Tavoitteet lukumaratonille:

Piranesi, Elotulet ja 100 queer poems loppuun.
Hilduria, Liebestrassea, Spy x familyä ja Tunteita päästä varpaisiin edistettyä.
Muita kirjoja edistettyä edes vähän tai edes jotain niistä.


Tulikohan liikaa tavoitteita? No, jos ton ekan kohan saan täytettyä ni oon tyytyväinen! Se mun prioriteetti numero yksi. Niissä kirjoissa ku maanantaina palautuspäivä ja ne on varattuja kaikki.

17 marraskuuta, 2022

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Meikälle ihan uus tuttavuus tää Hiekkapelto dekkarien saralla. Eikä ollenkaan huono!



 

Päähenkilö on Anna Fekete (lausutaan fäkätä), joka on jugoslavian unkarilainen. Hän aloittaa poliisissa rikostutkijana uudessa työpaikassa pohjoissuomalaisessa kaupungissa meren rannalla. Ja jo siinä kohin meni mun aivot solmuun. Yritin kovasti koko kirjan ajan paikantaa, että mistä ihmeen kaupungista on kyse. Ei tullu selvyyttä! Olipa siis oma lisänsä kirjan juonen lisäksi tää. 

No, Annalla ei oo helppoa, ku on kinkkinen murhasarja työn alla, kadonnut kurdityttö Dijar huolettaa,  työkaveri Esko on hiton rasistinen, oma elämä on sekavaa ja veli vielä aiheuttaa lisää huolia. Tää koko soppa oli vetävää luettavaa ja ei montaa päivää mennyt kirjan lukemisessa. Ja varasin jo tän Anna- sarjan seuraavan osankin luettavakseni.