Luonnoton surmaaja

Kahdeksas Patricia Cornwellin Kay Scarpetta- kirja nyt luettu! Luonnoton surmaaja oli ehkä vähä plääh.

Kay Scarpetta saa tutkittavakseen paloitellun ruumiin, jonka iholla on rakkuloita, jotka muistuttaa rokkoa. Sitten löytyy toinenkin samankaltainen ruumis. Tutkimukset etenee ja sitten eräältä saarelta löytyy tähän rokkoon kuolleen ruumis. Taudsin leviämisvaara on välitön ja Kay itsekin joutuu tarkkailuun tartunnan pelossa.

Miksi tämä oli plääh? Loppu oli minun mielestäni tönkkö. Yhtäkkiä vaan esitellään tappaja ja hänen linkkinsä asioihin ja sillä selvä. Ei mitään kunnon vinkkejä aiemmin, mistä olisi voinut rueta edes epäilemään asiaa. En tykännyt. Ehkä minun pitää pitää pientä taukoa näistä kirjoista. Hajurako ottaa. Jotenkin kyllästytti se toisto ja kaikki, mitä on ollut kirjasta toiseen. Henkilöhahmotkaan eivät tunnu kehittyvän yhtään. Plääh plääh vaan.

Naisten etsivätoimisto nro 1

Voi, luin Alexander McCall Smithin kirjat joskus kymmisen vuotta sitten. Nyt aloitin uudelleen lukemaan ne ja Mma Ramotswe tutkii- sarjan ensimmäinen kirjahan on Naisten etsivätoimisto nro 1.

Kirjan alussa kerrotaan Mma Ramotswen tarina siitä, kuinka hänestä tuli yksityisetsivä ja sitten hänen tutkimiaan tapauksia, jotka ovat kyllä mielenkiintoisia. Eniten rakastan näissä kirjoissa sitä ihanaa ja rauhallista ja lempeää tunnelmaa, joka kirjan sivuilta hohkaa. Voi sanoa, että sielu oikeasti lepää lukiessa. Minäkin stressaaja tunnen, kuinka verenpaine ja kierrokset kropassa laskee Mma Ramotswen tutkimuksia ahmiessa. Tuntuu, ettei minulla ole kertakaikkiaan edes sanoja kuvata sitä tunnelmaa ja letkeyttä ja rauhallisuutta, mihin näissä kirjoissa uppoaa.

Kirjassa myös kauniisti kuvataan Botswanan luontoa ja ihmisiä. Afrikan kauneus tulee lähelle tällaiselle valkoihoiselle koskaan missään muualla kuin Euroopassa matkustaneelle ihmiselle niin, että haluaisi lähteä käymään ja tutustua tuohon maanosaan ja kaikkiin sen maihin.

Haluaisin ehdottomasti lukea lisää afrikkalaisia dekkareita. Onko kellään ehdotuksia?

Aika taistelun ja tähtivalon

Kestipä kauan tarttua tähän Karoun tarinan jatko-osaan Aika taistelun ja tähtivalon. Tämä Laini Taylorin kirja on odottanut lukemistaan kuukausia kirjahyllyssä.

Kirja jatkaa Karoun tarinaa siitä, mihin se jäi ensimmäisessä kirjassa. Karou tietää nyt olevansa kimeeri eli "hirviö" ja hän on saanut myös selville, että Akiva, enkeli ja vihamies ja hänen suuri rakkautensa, on syyllinen hänen hirviöperheensä kuolemaan. Surun ja katkeruuden keskellä Karou jatkaa hänelle jäänyttä henkiinherättäjän työtä ja kimeerilauman jäännökset yrittävät selvitä enkeleiden tuhotöiden keskellä. Mutta onko kaikki niin kuin näyttää olevan? Kuka onkaan oikeasti hirviö ja kuka ei?

Hah, alkuun tuntu, etten saa tätä luettua, mutta sitten tartuin kirjaan ja kyllähän se tämäkin kirja vei aika pian mennessään. Oli pakko lukea eteenpäin, kun halusin tietää, että miten Karoun käy ja miten Akivan käy ja miten kahden eri maailman käy. Joo ja nyt on pakko lainata se kolmas osa tälle trilogialle, kun haluan tietää, miten heidän kaikkien oikeasti lopulta käy! Toivottavasti kolmas osa ei ole kovin vaikeaa englantia. Sitä kun ei ole suomennettu. 

Sukellus syvyyksiin

Minulta pääsi pieni riemun kiljahdus, kun huomasin kirjaston pikalainahyllyssä Ann Rosmanin uusimman kirjan Sukellus syvyyksiin. Tai eihän se uusin kirja ole, vaan uusin suomennos Karin Adler- sarjasta. Vielä kun suomennettaisiin sarjan kaksi muutakin osaa!

Orkney- saarilta on löydetty tyhjä purjehdusvene, jonka omistaja on Marstrandilainen Bo Stenman, joka on kadonnut. Karin Adler lähtee työkaverinsa kanssa työmatkalle selvittämään veneen omistajan kohtaloa. Selvitystyöstä tulee mutkikasta, koska Bon kohtalo liittyy saaren läheisyyteen uponneeseen sotalaivaan ja sen aarteeseen, sekä Bon työhön saturaatiosukeltajana ja isoihin oikeudenkäynteihin sukellustyön aiheuttamista vammoista.

Sen enempää en juonesta kerro. Oli kerrassaan riemukasta lukea Ann Rosmanin virittelemää tarinaa Bosta ja aarteesta ja sukelluksesta ja kaikesta. Muistan kyllä erittäin hyvin, että miksi pari vuotta sitten niin ihastuin kirjailijan kirjoihin. Täällä, täällä ja täällä.  Ajattelin jopa hommata kirjat omaan hyllyyni ja lukea uudelleen. (Mietin myös, että pitääkö minun tehdä tunnisteet lukemilleni kirjailijoille, että löytäisin helpommin omasta blogistani kirjat?)

Siinä oli taas hyvä ruotsalainen dekkari! Osaispa itekin kirjottaa noin jänniä ja hyviä kirjoja.

Kehon viisaat viestit

Karita Palomäen ja Juha Siiran kirjan Kehon viisaat viestit lainasin, koska kiinnostaa kipu, stressi ja kuormittavat tunteet. Niitä kaikkia kun on elämässäni.

Olen pohtinut paljon sitä, että miten tunteet vaikuttavat kehoon ja eritoten miten traumat vaikuttavat kehoon ja sen toimintaan. Siihen tämä kirja kyllä antoi ainakin joitain vastauksia. On kiinnostavaa että, miten paljon mieliala ja olo vaikuttavat esimerkiksi kivun tunteisiin ja miten stressi kroonistuessaan tekee paskaa terveydelle. Ja eritoten se, miten sitä ei itsekään hahmota sen kaiken keskellä, vaan vasta jälkeenpäin.

Kirjan lukeminen sai minut tajuamaan, etten itse vielä kykene tekemään töitä kehoni eteen kovinkaan paljoa ja etten kovin hyvin kuule kehoni viestejä. Mieleni lukot ovat vielä liian vahvat ja estävät sen suhteen. Uskon kuitenkin, että tämäkin on askel eteenpäin, että haluaa tietoa sulateltavakseen. Otin talteen kirjasta itselleni harjoituksia ja ajatuksia tulevaisuuden varalle.

Suosittelen lukemaan kirjan. Kirjan sisällön myötä voi tehdä yllättäviäkin havaintoja itsestään.

Räme

Vihdoin ja viimein minäkin tartuin islantilaiseen dekkariin! On pitänyt jo kauan tehdä niin! Arnaldur Indridasonin Räme koukutti minut kyllä tiukasti.

Reykjavikin pohjoisosassa on kaupunginosa nimeltään Pohjoisräme. Sieltä löydetään kellariasunnosta kuolleena vanha mies. Ruumiin päälle on jätetty lappu, jossa lukee minä olen hän. Poliisit saapuvat paikalle ja rikostutkinta alkaa. Rikospoliisi Erlendur on ihanan rosoinen ja myös samaistuttava päähenkilö. Hänen kanssaan rikosta tutkivat Sigurdur Oli ja Elinborg. Pikkuhiljaa he saavat selville, että kyseessä on seksuaalirikollinen ja murha liittyy murhatun vanhan miehen, Holbergin, tekemiin raiskauksiin ja sitä kautta geenitutkimukseen, jossa kartoitetaan kaikki islantilaiset.

Kirjan tunnelma oli hyvin syksyinen ja vesisateinen. Ei mielestäni liian raskas kuitenkaan. Murhan selvityksen lomassa oli mukavaa saada lukea Erlendurin ja hänen työkavereidensa yksityiselämästäkin paloja. Minuun kirja kyllä upposi kuin veitsi sulavoihin. Haluan ehdottomasti lukea koko sarjan! Oli mukavaa saada jollain lailla erilainen dekkarisarja luettavaksi. Islanti tekee siitä erilaisen ja kutkuttavan. Pitää ottaa kyllä selvää muistakin islantilaisista dekkaristeista!

Tuplana kiitos!

Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että olen ehkä lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, kun tartuin Anna Nuotion ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittamaan kirjaan Tuplana kiitos!

Lukiessa tuli selväksi, että mielikuvani oli oikea. Lukunautintoon se ei vaikuttanut mitenkään. Kirja kyllä vei niin mennessään! Päähenkilöinä ovat kaksoset Alisa ja Elisa. Elisa löytää juhlista tultuaan kuolleen miehen ovensa edestä. Hän soittaa Alisalle ja Alisan kehotuksesta poliisit paikalle. Poliisien tultua kuollut mies on kadonnut. Siitä alkaa aueta tapahtumien kulku, joihin liittyy Elisan vakava sairaus, Alisan ja Elisan biologinen äiti, Seurahuoneen hovimestari Rauno ja myös kaksosten adoptiovanhemmat ja Alisan mies Arto... Ja kuka ihme vierailee Elisan asunnossa salaa?

Tapahtumat kulkevat nykyajassa sekä Raunon kertomassa menneessä. Kirja vei mennessään. Oli jotenkin absurdia lukea lääkekokeiluista, joihin kaksoset olivat joutuneet ja jotka oli salattu heiltä. Oli myös hauskaa, että murha ei ollut ihan niin yksioikoinen kuin aluksi epäilin. Kirjan loputtua toivoin, että saisi vielä kuulla miten kaksosten elämä jatkui tästä ja joutuiko lääkekokeilusta vastuussa olleet vastuuseen kokeista. Hyvä kirja kyllä oli! Lukemisen arvoinen minun mielestäni.