perjantai 6. joulukuuta 2019

Sydämen asioita

Tälleen itsenäisyyspäivänä onkin hyvä pohtia Suomea ja Suomen tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on paska tosiasia, vaikka moni ihminen haluaa sen kieltää. 




Tää kirja on Greta Thunbergin ja hänen perheensä tarina siitä, miten Greta ja hänen siskonsa Beata oirehtivat, saivat diagnoosit ja miten Greta heräsi ilmastonmuutokseen ja miten hänestä tuli aktivisti. Kirja on ädin, Malenan, äänellä kerrottu. Kirjan lopussa on mukana myös Gretan pitämiä puheita. 

Kyllä tää kirja herätti ittiäki. Että ei helvetti, tässä tulee käymään paskasti. Vaikka itse olen lapsivapaa ihminen ja sen puolesta ei tarvi miettiä jälkipolveni tulevaisuutta pätkääkään, ni kyllä tää ilmastonmuutos ahdistaa. Tilastollisesti ite elän vielä n.50v ja sinä aikana jo tulee ilmastonmuutoksen vaikutukset näkymään isommin. Ei oma vanhuus kovin ruusuiselta ilmastonmuutoksen valossa näytä. Saatikka sitten vaikka oman 7-vuotiaan kummilapsen tulevaisuus. Se on astetta tai kahta paskempi, kirjaimellisesti. 

Kaikista pahinta ilmastonmuutoskeskusteluissa on ihmiset, jotka kieltää sen olemassaolon, eli ilmastodenialistit. Ja yleensä näillä ihmisillä on vielä lapsia. Ja näitä ilmastodenialisteja ahdistaa ja ärsyttää nk. ilmastohysteria. Miksi heitä ei ahdista ja kiinnosta omien lastensa tulevaisuus yhtään? En ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen mekaniikan, miksi ihmiset kieltä vaikeita asioita, onhan se tuttua itsellekin. Mutta tää, ilmastonmuutos, on niin iso asia, että kiellot pitää laittaa roskiin ja tehdä se mitä pystyy. 

Moni sanoo, ettei yhellä pienellä Suomella oo väliä kaikkien isojen ja saastuttavampien maiden rinnalla. Sehän ei oo totta millään lailla. Suomesta esim. on siirretty monia tehtaita Aasian maihin ja sillä lailla suomalaiset saastuttaa ihan järkyttävästi. Suomalaiset lentää väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa ja lentäminen on pahimpia saastuttajia. Suomi on kaiken kaikkiaan aika kova saastuttaja, ei siitä pääse mihinkään.

Ja ne pienet teot. Niistähän se kasvaa puro ja purosta virta. Jo se, että pitää huolen, ettei tule ruokahävikkiä, on kova juttu. Tai että kierrättää kaiken, mitä vaan voi. Meijän taloyhtiöön tuli nyt syksyllä muovinkeräysastia ja me alettiin sen myötä kierrättään muovit. Muovia muuten kertyy ihan älytön määrä kierrättää. En ollu aiemmin tajunnu asiaa. Lisäksi esim. se auttaa, että lisää kasvisten syöntiä, koska se vähentää lihantuotantoa. 

Itsellä ahdistaa monesti se, ettei mulla oo voimavaroja tehdä enempää. Yritän muistuttaa itteeni, että ne pienet purot on jo virran alku. Ku tarpeeksi moni ihminen saa aikaan pienen puron niin siitä syntyy virta.

torstai 5. joulukuuta 2019

Finnish nightmares 1&2

Voihan Finnish nightmares. Sen kunniaksi kuva kirjoista on painajaismaisen huono. Tää oli ainut, josta näki, että siinä on kaks kirjaa ja jopa kirjojen nimet. 




Mää oon sellanen ihminen, että bussipysäkillä muitten ihmisten pitää olla vähintään 2m päässä minusta, että mulla on mukava olla. Jonottaessa pitää olla väliä niin, etten vahingossakaan koske muihin jonossa. Ja älkää hyvät ihmiset tulko mulle puhumaan! Mulla on aina kodin ulkopuolella liikkuessa kuulokkeet tiukasti päässä, vaikka en kuuntelis mitään. Ettei vaan kukaan puhuis mulle. Näistä ja muista suomalaisten painajaisista on nämä kirjat tehty. Saatoin löytää sieltä itseni monta kertaa. En yhtään ihmettele, että kirjat on suosittuja. 

Lukekaa ja naurakaa!

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Elovena-tyttö

Tää kirja oli vähä semmonen läpihuutojuttu. Se oli niin nopea lukea.




"Elovenatyttö kertoo tarinaa suomalaisuudesta, kerrostalonaapureista ja rakkaudesta.
Kirjassa taloyhtiöön muuttaa uusi naapuri. Ulkomaalainen. Osa talon asukkaista ottaa uuden naapurin ilolla vastaan, osa vastustaa ankarasti. Pekka päättää auttaa tulijaa sopeutumaan Suomeen sekä löytämään kadonneen suomalaisnaisen, joka on kaunis kuin elovenatyttö.
Alkaa riemastuttava reissu Suomeen ja suomalaiseen sielunmaisemaan." By GoodReads tää kuvaus.

Oli vähä ristiriitainen kirja. Välillä nauratti jotku jutut, välillä vaan turhautti. Juoni oli ihan kiva, henkilöt ihan kivoja, kaikki ihan kivaa. Osaa ees muuta sanoa, että ku oli kiva kirja. That's it. Ei mua mitenkään riemastuttanu tää, enempi turhautti. Sitä ku vaan oletetaan kaikkia asioita, eikä osata omia oletuksiaan kyseenalaistaa. Semmosena suomalaisuus näyttäytyy tässä kirjassa mun mielestä. Aika plääh siis. On siinä myös totuuden siemen. Opittavaa niin itellä ku muillakin. 

Jos jotain hyvää voi sanoa tästä kirjasta, niin kirjan juoni osas yllättää jonkun verran. Se oli mukavaa. Tyyli oli ittelle tuttu, ku oon joskus muinoin lukenu Lipastin kolumneja jostain lehdestä säännöllisesti.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Hyvä verse

Räppi. Mulle outo ja aika tuntematon musiikkigenre.




Pääsinpä tämän kirjan myötä edes vähän räppiin sisälle. En oo koskaan kuunnellu räppiä sen kummemmin, koska se ei vaan oo oikein iskeny muhun. Tää kirja avas mun silmiä siitä, että miksi näin on. Muhun ei ihan hirveänä uppoa semmonen miehinen uho ja se kieli, jolla naisista puhutaan räpissä. Toinen syy, ehkä jopa isoin, on ollu se, ettei räppi melodisesti oo puhutellu mua. Mulle tärkeää musiikissa on melodia ja sen päälle tulee kaikki muu. Mun korviin räppi kuulostaa enimmäkseen puheelta, joten siksikään se ei ole musiikkina mua napannu.

Haastoin itseni lukemaan tämän kirjan. Ihan jo siksikin, että saisin lisää tietoa. Plus että musta on tärkeää kannattaa naisia. Varsinkin tällaisella alalla, joka on täynnä miehiä, kuten rap on.

Kirjan haastattelut oli mielenkiintoista luettavaa. Suurin osa räppäreistä oli mulle outoja. Tiesin Mariskan, Marikon ja Sini Sabotagen nimeltä. Ainoastaan Marikoa eli Kwanin musiikkia olen kuunnellut ja mulla on kaikki Kwanin levyt. Mutta eipä se taida olla ihan perinteisintä räppiä?

Nyt mun pitäis haastaa itteeni tän musiikin lajin suhteen. Että kuuntelis edes jotain? Yeboyah vaikutti mielenkiintoiselta. Miesräppärit ei, sori nyt vaan, kiinnosta pätkääkään mua. Saa suositella mulle räppiartistia!

Ps: Puolisoni myötä saksalainen räppiryhmä Down Low on tullu tutuksi ja siitä tykkään.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Zahran paratiisi

Huh. Zahran paratiisi on semmonen sarjakuva, että välillä teki ihan pahaa lukea sitä.




"Suora lähetys Iranista sarjakuvassa

Nuori mielenosoittaja Mehdi katoaa Iranin vaalien jälkimainingeissa vuonna 2009. Hänen muistoaan pitää elossa rohkea ja peräänantamaton äiti ja bloggaava veli. Molempien pahin pelko on, että lukuisten muiden kapinoitsijoiden ja toisinajattelijoiden tavoin Mehdi päätyy Zahran paratiisiin – Iranin suurimmalle hautausmaalle.

Zahran paratiisi punoo todellisten ihmisten ja tapahtumien kudelman. Tarina syntyi kun maailma todisti YouTubessa, Twitterissa ja blogeissa jotain, mitä ei enää voitu lakaista maton alle. Iranin vaalien jäljiltä on edelleen kateissa satoja mielenosoittajia, joita äidit etsivät epätoivon vimmalla.

Käsikirjoittaja Amir on iranilais-amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti, toimittaja ja dokumenttifilmien tekijä. Khalil on ylistetty taiteilija, joka on piirtänyt sarjakuvia varhaisnuoresta asti. Tekijät ovat päättäneet olla kertomatta sukunimiään ilmeisistä poliittisista syistä. Sarjakuva ilmestyy myos internetissä osoitteessa www.zahrasparadise.com jo 11 kielellä, ja sillä on kymmeniätuhansia lukijoita ympäri maailman." Näin Liken sivuilla tästä sarjakuvasta.

Jotenkin tämän sarjakuvan ajankohtaisuus ja se, että tällainen on mahdollista täälä Suomessakin, teki tästä ahdistavan lukea. Siksi kaikkien pitäisi tämä lukea. Ja ahdistua. Ja alkaa toimia. Vaikka itsehän olen vain ahdistunut ja kirjoitan tänne pieneen kirjablogiini, miten mua ahdistaa tämä maailma ja minne se on menossa ja ahdistun ja lamaannun vain lisää. Enkä saa tehtyä mitään. Lääh puuh.

Lukeminen muuttaa maailmaa. Siihen uskon. Ja ihmisten pahuuteen. Teen mitä pystyn. Edes kirjoitan ahdistuksestani. Enkä ainakaan äänestä, enkä aio ikinä äänestää persuja. Onhan sekin jotain. Onhan?

perjantai 29. marraskuuta 2019

Viimeinen kirjani

Swanin kirja oli niin kaunis kieleltään, että se jäi lukemisen jälkeen soimaan mieleen. Ja soi edelleen, vaikka lukemisesta on jo pari kuukautta.




Mitä ajatuksia mielessä liikkuu, kun sairastaa parantumatonta syöpää ja elämä on vielä ihan kesken? Siitä tämä kirja kertoo. Swan käy elämäänsä ja ajatuksiaan läpi. Upposin tekstiin. Swanin kirjoituksissa oli jotain niin samaistuttavaa. Swanin teksti ja ajatusten ilmaisu oli niin kaunista, että tuntui, että se alkoi soimaan mun mielessä. Ei enää muista tarkkoja sanoja tai tarinaa, mutta silti se kaikki soi kauniina mielessä, haikeina ja haalistuvina sävelten muistoina. Tuntuu, että kiinnityin kirjaan. Ei minulle käy juuri koskaan minkään kirjan kanssa näin. (Roxane Gayn Hunger on toinen kirja, joka on jäänyt soimaan minuun ja johon kiinnityin.) Viimeinen kirjani oli täynnä sitä jotain. Tämä minun täytyy lukea vielä toisenkin kerran. Ja ehkä kolmannenkin. Ja saada mun kirjahyllyyn, että voin selata sitä ja lukea sointuja kirjan sivuilta.

torstai 28. marraskuuta 2019

Kiroileva siili 2&3

Vähän lisää kiroilevan siilin menoa ja meininkiä!




Mitä näistä edes osaisi kertoa? Kiroileva siili on mielestäni symppis hahmo ja näiden sarjakuvien huumori osuu mun huumorihermoon.




Ei näissä kauheana mitään juonta ole. Strippi kerrallaan saa siilien eloa seurata. Hyvää luettavaa silloin, kun ei jaksa mitään raskasta.

Lisää aion näitä lukea jossain vaiheessa.