#pridelukuhaaste: Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

Pridelukuhaaste on täällä taas! 💟

Tämä Eskelisen kirja olikin ahmittava tapaus! Ei kauaan nokka tuhissut, kun tämän sai jo luettua. Tää oli niin hyvällä tyylillä kirjoitettu, että oli helppo vaan upota tän kirjan ja Eskelisen kokemusten maailmaan.

Kirjan takakansiteksti:

"Tammikuun ensimmäisen päivän aamu vuonna 2017. Vuosia aiemmin heränneet aavistukset ja etsinnät tihentyvät tähän hetkeen. Nyt se on julkista, kerrottu kaikille: hän on transsukupuolinen nainen. Hän on Mira.

Aavistus on huikean kaunis ja kiihkeä kertomus transitiosta, omaksi itsekseen tulemisesta, muistojen armeliaasta epäluotettavuudesta ja ihanasta transseksistä. Se murtaa syvään juurtuneen käsityksen transsukupuolisuudesta ennen kaikkea tragediana, juhlii moninaisuutta voimavarana ja kutsuu lukijan mukaan ilon ja rakkauden piiriin, jossa jokainen saa loistaa.

Mira Aurelia Eskelinen on häpeilemättömän queer taiteilija ja kulttuurituottaja sekä yksi palkitun Punch Up! –klubin perustajista. Omaelämäkerrallinen Aavistus on hänen esikoisromaaninsa."

Hankala on pistää sanoiksi lukukokemusta. Tää kirja pitää itse lukea ja kokea.

Eskelisen tyyli on sellainen, että jään mielenkiinnolla odottamaan mitä muuta hän vielä kirjoittaa.

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Taisin tätä lukiessa vähän rakastua Sylvia Plathiin. Mikä kirja!

"Esther Greenwood on lahjakas opiskelija, joka voittaa kuukauden stipendin New Yorkiin. Kaikki on hänelle siellä ilmaista: tarjolla ovat suurkaupungin ilot, mielenkiintoiset ihmiset, lounaat hienoissa ravintoloissa. Estherin pitäisi olla ikionnellinen; ja niin hän alussa onkin. Mutta sitten Esther alkaa tuntea yhä syvenevää vierautta. Kotiin paluun jälkeen hänen otteensa kirpoaa lopullisesti. Alkaa sairaalakierre eikä paranemisesta näy aikoihin merkkiäkään.

Lasikellon alla pohjaa legendaarisen amerikkalaisen runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) omiin kokemuksiin. Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa, vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä."

Tää oli upea kirja! Mulle täysin 5/5. Tunnistin itseäni ja elämääni tästä niin monin paikoin, että oli ihan huimaavaa lukea tätä. Ahmin! Plath osaa niin hyvin kertoa ajatukset, tunteet, kokemukset. Tää kosketti mua syvältä. En osaa muuta ku hehkuttaa tätä, joten en sano enää muuta, kuin todellakin kaikkien kannattaa lukea tämä!

Naiset ja autismi

 Mielenkiinnosta tartuin näihin kahteen kirjaan. Kiinnostaa aihe, kun itsessänikin on autismin kirjon piirteitä. Toinen on sarjakuva, toinen sort of tietokirja.

Clara Törnvall: Naisia autismin kirjolla

suomentanut Christine Thorel

Tämä oli napakka tietokirjan ja autofiktion sekoitus. Törnvall kertoo omista kokemuksistaan autistina ja miten sai diagnoosin ja sen lisäksi myös tietoa autismista naisiin liittyen. Esimerkiksi oireiston erilaisuudesta, kuten että tytöillä ja naisilla ei ole kiinnostuksenkohteina ne klassiset jutut mitä pojilla ja miehillä on. Tai että naiset osaavat maskata niin hyvin, ettei heitä sen takia tunnisteta autisteiksi ja myöskään sen takia uskota heidän oireitaan niin helposti. Hyvä kokonaisuus!

Mademoiselle Caroline & Julie Dachez: Invisible differences

Tämä sarjakuva on Margueriten tarina. Aika vastaava kuin Törnvallinkin. Tässä tulee sarjakuvan keinoin hyvin esiin vaikeudet, joita autistina kohtaa. Esim. Marguerite on äänille herkkä ja hänen on töissä vaikea tehdä töitä, koska taustalla on koko ajan työkavereiden juttelua yms. Hyvä esimerkki oli myös se, että Marguerite ei ymmärtänyt naapurin flirttailevan ja haluavan seksiä (en kyllä minäkään ymmärtäisi, ettei sen puoleen) ja sitten tilanne päättyi hankalasti. Tämä oli hyvä teos! Varsinkin loppu oli hyvä, kun Marguerite pääsi sinuiksi tilanteensa kanssa ja löysi keinoja helpottaa elämäänsä. Kannattaa lukea!

Iida Rauma: Hävitys

Tän kirjan tumma kansi kätkee sisälleen aikamoisen tarinan. Tylsä kansi hämää!

Miten tää kansi näyttää tässä harmaalta, ku pitäis olla tumman sininen?

 

Tää kirja tuo niin hyvin esiin aikuisten mielivallan ja vallan suhteessa lapsiin. Silmien sulkeminenkin on vallan käyttöä. Paikoin lensin omaan lapsuuteeni, niin hyvin Rauma kuvaa aikuisten vallankäyttöä sekä välinpitämättömyyttä. Oon Rauman kanssa ihan samaa mieltä siitä, että suomalainen kulttuuri on lapsivihamielinen. Mielestäni se menee niin, että omia lapsia ehkä rakastetaan ja ainakin siedetään, mutta muitten lapsia ei enää oikein edes siedetä ja heitä voi kohella miten sattuu.

Mää en osaa sanoa oikein mitään muuta tästä kirjasta ku mulla ois niin paljon sanottavaa ja kaikkea en halua tuoda julki. Tää on hyvin samaistuttava kirja ja realistinen kuvaus kouluväkivallasta ja aikuisten mielivallasta ja välinpitämättömyydestä. Suosittelen kaikkia lukemaan ja miettimään omalle kohdalle.

Katja Klengel: Girlsplaining

Mitähän tästä sarjakuvasta osais sanoa? Monia asioita tunnistin omasta elämästäni. Toisia taas en niinkään.

Tässä oli seitsemän eri tarinaa, joissa Klengel kertoo asioita elämäänsä liittyen. Niistä varmasti suurin osa on kaikkien naisten tunnistettavissa. Asioita käsiteltiin karvoituksesta ja lisääntymiseen ja siltä väliltä. Välillä hyvinkin osuvaa asiaa. Esim. karvoituksen suhteen muistan, ku aloitin säärikarvojen ajelemisen 15-vuotiaana, koska uskoin, että niin pitää tehdä. Voi voi. Monesti oon ollut ärtynyt siitä kuinka paljon vaivaa siinä on ja kuinka sääret ei pysy sileänä kuin hetken, kun jo sänkeä pukkaa. Nyttemmin oon ollu jo yli 3v ajelematta karvojani. Oon siitä onnellisessa asemassa, että mun karvat on tosi vaaleita ni ei sitä oikeastaan edes huomaa, etten enää aja esim. säärikarvoja. Kainalokarvat taas mulla on kummat, kun niitä ei juurikaan edes ole, joten tarve niiden ajeluun on vähäinen. Ja silti niitäkin vähiä ajelin vuositolkulla, koska niin nyt vaan piti tehdä. Argh. Ja kukaan ei vaadi näitä miehiltä, vaikka aihetta oiskin siinä mielessä, että heillähän niitä karvoja vasta onkin! Toinen argh. Mutta joo, kyllähän tää sarjakuva-albumi herätti tällaisia ajatuksia hetkittäin paljonkin. Karvarauha ois erittäin suotavaa kaikille ihmisille, oli niitä karvoja sitten paljon tai vähän. Samaten rauha kasvaa ilman tällaisia kummia paineita ois hyvä kaikille lapsille ja nuorille.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Kiinnostuin tästä Emilie Pinen esseekokoelmasta, koska tässä luvattiin puhua kipeistä asioista. Sellainen puhe saa tuntemaan, ettei ole yksin tässä maailmassa. Eikä tämä kokoelma aiheuttanut pettymystä, päinvastoin!

 

Tätä lukiessa mietin, että miten joku osaa niin hyvin tuoda esiin ja ilmaista asioita? Tän kirjan ja näiden esseiden sivuilta löysin itseni, vaikka asiasta ei olisi kokemusta tai vaikka se asia (kuten vanhemmuus) ei minua kiinnostaisi. Pine osaa kirjoittaa tällaisistakin asioista niin, että minäkin jotenkin samaistuin kokemuksiin ja löysin jotain itseäni koskettavaa niistä. Kaikki se kipu, kaikki ne tunteet, kuten häpeä, suru jne. Ne tulivat lähelle. Siksi tämä esseekokoelma kolahti. Tää oli mulle viiden tähden lukukokemus ja jäin vain toivomaan, että Pine kirjoittaa lisää ja hänen kirjoituksiaan suomennettaisiin lisää. 

Lisäys 29.6.-22, kun löysin ylöskirjoittamani lainauksen esseestä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista:

"Joskus urheinta on katsoa itseään ilman peilejä. Sellainen alastomuus vaatii paljon. Riisuuntumisessa ei ole lopultakaan kyse vain siitä, miltä näytämme, vaan myös siitä, että tunnustamme rehellisesti, miltä oma ulkonäkö tuntuu sisäisesti."

Sari Sariola: en tiennyt olevani vihainen

Ensimmäinen, mitä ajattelin tämän luettuani oli, että miten tää zine liitty nimeensä? Missä oli se vihaisuus, jota odotin? Olinko jotenkin sokea? Vai enkö vain tunnistanut sitä?

Joka tapauksessa nää 24 sivua sanallisti niin hyvin sen, millaista on olla lihava tässä maailmassa, että mua alkoi ahdistaan. Uuh. Se tuli lihavan kehoni iholle. Ja ei, ratkaisu ei ole se, että minä muutan itseäni ja sopeudun maailmaan, vaan että maailma muuttaa itseään ja sopeutuu minuun. Koska minä en ole ainut lihava ihminen tässä maailmassa, meitä on miljoonia, ellei miljardejakin. Ja ei, paskan latominen (eli painosta huomauttelu, minun aiheuttaman terveydenhuollon kuormituksen päivittely ja "terveyshuolen" ilmaisu) minun tai muiden lihavien niskaan ei saa tehtyä meitä pienemmäksi, päinvastoin, se stressi lihottaa meitä entisestään. Vuosikymmeniä on paasattu lihavuuden haitoista ja silti lihavia on vain enemmän ja enemmän. Eli se paasaus ei laihduta ketään, joten kohtelun pitää muuttua, että asiantila muuttuisi.

Tää ylläoleva kuva oli niin mainio, että piti ottaa kuva siitä. Jos avaan puhelimen kameran etukameran alasti niin tältä se näyttää. Ihan mahtavaa, että Sariola on piirtänyt sen! 😍

Toivottavasti Sariola tekee vielä aiheeseen liittyen kirjoja. Tää oli mahtava tapaus, vaikka meni tunteisiin, ja toivon paljon lisää aiheeseen liittyvää, koska aiheeseen liittyvää on lopulta aika vähän.

Kabi Nagata: My alcoholic escape from reality

Oon tykästynyt näihin Nagatan mangoihin omasta elämästään. Jotain virkistävää näissä on, vaikka tääkään ei nyt ollut ihan huippuhyvä.

Tässä sarjakuvassa käydään läpi sitä, kun Nagata ryyppää pitkään ja sen seurauksena saa haimatulehduksen ja mitä siitä seuraa. Ei ollut parasta Nagataa, mutta ihan mielenkiintoista luettavaa silti. Välillä ihan samaistuttavaa menoa ja oikeastaan kivan arkistakin, vaikka sairaalassa pyöritään suurimman osan aikaa. Tunnistan suorituspaineet ja sen miten pitää tehä asioita pää kainalossakin. 

Jään odottamaan, mistä pääsee seuraavaksi lukemaan Nagatan elämässä!

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu

En ollut vielä kovin pitkälle kerennyt lukea tätä kirjaa, kun tuli tieto Korkeimman oikeuden tuomiosta. Olin niin helpottunut, että melkein itkin, kun selvisi, että Vehkoon kunnianloukkaustuomio kumottiin. Olishan se ollut täysin naurettavaa, jos toisin olis käynyt!

 

Tässä kirjassa limittyvät Vehkoon oma tarina ja kokemukset tämän sekopäisen oikeusjutun tiimoilta, sekä tieto trollauksen mekanismeista ja miten ne vaikuttavat kaikkeen. Tämän vuoksi kirja oli oikein sujuvaa luettavaa ja ei käynyt ainakaan minulle liian raskaaksi sen puolesta. Se miksi lukeminen oli minulle välillä raskasta, johtui siitä, miten kirjan oikeudenkäyntien kuvaukset nostivat pintaan muistot omista oikeudenkäynneistäni samassa paikassa ja taisipa meillä olla Vehkoon kanssa sama syyttäjäki, jollen väärin muista vuosien takaisia. Jokatapauksessa kirja oli hyvä. Arvostan sitä, että Vehkoo jaksoi käydä läpi tämän mankelin ja lopulta oikeus voitti.

Ps: Huomenna tulee viisi vuotta siitä, kun omat oikeudenkäyntini loppuivat hovioikeuden tuomion tuloon. En saanut oikeutta, mikä vihastuttaa edelleen.

Tiitu Takalo: Memento mori

 Jostain syystä olen pitkään hillonnut tämän sarjakuvan lukemista. Ehkä se on se alitajuinen pelko, että omassa päässä pullistuu tai puhkeaa verisuoni yhtäkkiä.

Niin, sarjakuvan aiheena on Takalon oma kokemus yhtäkkisestä aivoverenvuodosta. Se on hurjaa menoa se. Tässä käydään läpi sairastuminen, sairaala-aika ja pitkä toipuminen. Takalo osaa kertoa tarinan koskettavasti ja tulee hyvin selväksi ne sekavat ja hankalat tunteet, mitä sairastumiseen liittyy. Ja se, mikä on hyvin klassista nykyaikaa, että oikeanlaista hoitoa/kuntoutusta on helvetin vaikeaa saada. Tietääkö kukaan ketään, joka olisi asiasta riippumatta saanut helposti sellaista hoitoa ku tarvitsee? En minäkään. No, jokatapauksessa, Memento mori oli hyvä lukukokemus aiheesta huolimatta.

Sabrina Symington: First Year Out

Mua on kiinnostanut lukea näitä trans-aiheisia sarjakuvia ja niitä meijän kirjastosta on ihan ok:sti löytynytkin.

 

Tämä on kanadalaisen Sabrina Symingtonin sarjakuva omasta transitiostaan sukupuolenkorjausleikkauksineen kaikkineen. Tarina vei mukanaan ja sain uutta tietoakin. Suosittelen kyllä lukemaan!

Maia Kobabe: Gender queer

Sarjakuvat jaksaa aina vaan innostaa mua! Musta on ihanaa ku kirjasomessa törmää niin helposti kaikkiin mielenkiintosiin sarjakuviin. Tänki jostain kirjasomen pyörteistä bongasin.

 

Tässä sarjakuvassa käsitellään Maia Kobaben matkaa itsekseen. Tää on hieno kasvutarina siitä, kuinka Maia löytää sukupuolensa ja seksuaalisuutensa. Tätä tarinaa kuvaamaan vois käyttää niinkin kulunutta sanaa kuin voimauttava. Tää kirja pisti miettimään lisää myös omaa sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani. Ne kun eivät ainakaan itselläni ole koskaan olleet yksiselitteisiä.

Iso ja lämmin suositus tälle kirjalle!

Alison Bechdel: Äideistä parhain

Olen kummasti tykästynyt Alison Bechdelin autofiktiivisiin sarjakuviin, vaikka ne tyyliltään ovat jollain lailla tylsiä ja paikoin teoreettisia. Jokin niissä silti on, että ne jaksaa lukea loppuun asti ja niistä tykkää paljonkin..

Tässä albumissa Bechdel käsittelee suhdettaan omaan äitiinsä. Tämä on hyvin samankaltainen kuin sarjakuva-albumi, jossa hän käsitteli suhdettaan koko perheeseensä ja eritoten isäänsä. 

Oli aika mielenkiintoista seurata Bechdelin pohdintoja ja muisteluita hänen suhteestaan omaan äitiinsä. Miten ihmissuhteet voivatkin olla välillä niin vaikeita? Kaikenlaisia mutkia riittää, lähentymistä ja etääntymistä. Tämä oli mielenkiintoinen albumi lukea! Suosittelen tutustumaan. 

Tämä sarjakuva sai pohtimaan sitä, että ei todellakaan ole taattua, että verisukulaisuus tai äitiys automaattisesti tarkoittais läheisyyttä ja rakkautta. Sekin on yksi vahingollinen myytti. Ei sukulaisuus aina oo hyvästä ja tarkoita yhteisen köyden vetoa. Sukulaissuhteetki on semmosia, joita pitää hoitaa ja vaalia, että ne kukostais. Sillain ku kaikki muutki ihmissuhteet. Lasten ja aikuisten välisissä suhteissa aikuisella on vetovastuu suhteen hoidosta. Lapsi vasta opettelee niitä taitoja, joilla sitten pärjää aikuisena ihmissuhteissa. Ei ihmissuhdetaidot tyhjästä synny kenellekään.

Tällaisia mietteitä Äideistä parhain herätti! Kuka muu on lukenut tän ja mitä mietteitä se sussa herätti?

Pistoja

Pidän siitä ajatuksesta, miten naiset pitää yhtä ja tukee ja puolustaa toisiaan. Tässä Satrapin sarjakuvassa nähdään yksi versio siitä.

Tässä sarjakuvassa käydään läpi yksi Satrapin sukulaisnaistensa kanssa kokema pitkä teehetki, jossa puidaan toisten huolia ja muistellaan menneitä, puhdistutaan. Huumoria löytyy, eikä kyyneliltäkään vältytä. Yhtä aikaa teenjuonti on hyvin arkista, mutta asioiden jakaminen toisten kanssa taas ei niinkään. Toisten valintoja ja miehiä arvostellaan ja asioista puhutaan hyvinkin suoraan. 

Mää oon tykästynyt Satrapin tyyliin. Pitää lukea vielä se Luumukanaakin. Se enää näistä suomennetuista lukematta.

Persepolis

Sarjakuviaaaa! Tässäpä taas yksi, josta tykkäsin. Kahdessa osassa.

Persepolis on omaelämänkerrallinen sarjakuva Marjane Satrapin lapsuudesta Iranissa. Tässä ensimmäisessä osassa käydään läpi Marjanen elämää 14-vuotiaaksi asti, jolloin hänet lähetetään sisäoppilaitokseen. Millaista on elää, kun kotimaassa vallan ottavat fundamentalistit ja moni asia muuttuu, tulee esim. huivipakko. Marjane myös vähän kapinoi ja täpärästi välttää uskonnollisen poliisin.

Tässä toisessa osassa Marjane lähtee Itävaltaan sisäoppilaitokseen. Kirjassa käydään läpi vuodet koulussa ja myös kodittomana. Sitten Marjane päättää muuttaa takas kotiin. Edessä on sopeutuminen, kun on tottunut vapauteen, opiskelut yliopistosssa, naimisiinmenoa, itsensä löytämistä jne.

Persepolis oli mielenkiintoinen sarjakuva. Pidän paljon Satrapin piirros- ja kerrontatyylistä. Niin paljon, että kirjahyllyssä odottaakin jo seuraava Satrapi.

Hautuukoti

Tää oli jännä sarjakuva. Tunnelmaltaan yhtäaikaa kiehtova ja vähän synkkä ja ahdistava sekä myös vähän tylsä.

Kiehtovuuden takia luin tämän, vaikka välillä tylsistytti. Jotenkin se kiehtovuus piti otteessaan. En oikein osaa edes sanoa, että mikä tässä oli kiehtovaa. Ehkä tuo pieni tylsyys? Synkkyys?

Tämä sarjakuva on erään perheen tarina kerrottuna lesbotyttären näkökulmasta. Tarinassa on yllättäviä puolia, kipua, katkeruutta, surua ja näkymättömyyden ja näkyvyyden kokemuksia.

Piirros on mustavalkoinen ja tuttua Bechdelin tyyliä.

Jotenkin tämä on sellainen, että jokaisen pitää itse lukea ja kokea. En halua paljastaa juonesta mitään, ettei kenenkään lukukokemus mene pilalle. Sen sanon vielä, että hyvä, että luin tän. Kannatti.

Armo

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani.

Mitä mää osaisin sanoa tästä? Tää oli jotenkin tyhjentävä tapaus, ku tuntuu, ettei osaa sanoa mitään. Paikoin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, esim. olen itsekin ollut osastolla.

Kuvituksesta pidin. Värien käytöstä. Sisäisen mustuuden kuvaamisesta.

Se jäi mulle mysteeriksi. että miksi tän sarjakuvan nimi on Armo.

Subdimensionaalinen portti

Tämä sarjakuva jäi itselleni lukukokemuksena vähän hämärän peittoon.

Itse tarina jäi itselle jotenkin epämääräiseksi, enkä saanut siitä otetta. Kun luin GoodReadsista sarjakuvan kuvauksen, tajusin, etten ollut tavoittanu sitä tästä sarjakuvasta juuri lainkaan. En tiedä miksi näin kävi. Kuvitukseen taas ihastuin. Pidin siitä ihan älyttömän paljon ja sen takia annoin GoodReadsissa tälle monta tähteä. 

Toisaalta mietin, että haittaako se, jos aina ei tavoita tarinaa? Voiko olla täydellinen lukija ja aina saada kaikesta kiinni? Ei voi. Aion olla itselleni tässä kohti armollinen.

Kuvituksen takia aion ehdottomasti tutustua Kankareen muihin sarjakuviin.

Lost in Suomi

Tämä kirja on yhdenlainen matka suomalaisuuteen. Yhdysvaltalainen Tim tutustuu suomalaiseen tyttöön, rakastuu ja loppu onkin historiaa.

Tämä kirja on kirjotettu hyvällä tyylillä ja hyvällä otteella. Ehkä Walkerin huumori osui mun huumoriin niin hyvin. Hän kertoo lapsuudestaan, jossa tutustunut naapurustossa asuviin outoihin suomalaisiin, miten teini-ikäisenä rakastuu suomalaiseen tyttöön ja alkaa etäsuhteeseen hänen kanssaan, miten he menevät naimisiin ja lopulta lasten takia päättävät muuttaa Suomeen asumaan, ja millaista on olla Suomessa opettajana, kun on tottunut erilaiseen koulukulttuuriin Yhdysvalloissa.

Kirjaa lukiessa monet kerrat hörähteli menemään ja kappaleessa, jossa käsiteltiin jääkiekkoa, ei voinut kuin nauraa. Joo, saatoin tunnistaa paikoin itseni kirjasta. Kuinkas muutenkaan, kun suomalainen on. 

Kirja on hyvä ja aika nopea lukea. Oli hyvää vaihtelua omaan lukemistoon.

Tulevaisuuden arabi 4

Riadin tarina jatkuu. Tässä kirjassa hän kasvaa 9-vuotiaasta teini-ikäiseksi 14-vuotiaaksi.

Riadin vanhempien välit eivät ole hyvällä tolalla. Isä on saanut töitä Saudi-Arabiasta, jonne äiti ei suostu muuttamaan. Sen sijaan äiti lähtee lasten kanssa Bretagneen, Ranskaan. Siellä ovat äidin vanhemmat lähellä. Lomamatkat Syyriaan isän lapsuudenperheen luo eivät iän lisääntyessä ole enää ollenkaan kivoja. Koulussaki on yhenlaista. Sitten isä tulee Ranskaan, kun työt ovat loppuneet Saudi-Arabiassa. Se, mitä siitä seuraa, sai minut kirjan lopussa vähän kiehumaan. Joten: hyvä Riad Sattouf, voisitko tehdä vähän äkkiä lisää tätä sarjakuvaa ja voisiko sen myös suomentaa yhtä äkkiä, jotta saan tietää, miten tarina jatkuu???