Kolben kirja kiinnosti aiheensa vuoksi. Se yllätti, miten tää herätti ajatuksia.
Tää oli sillain jännä kirja, että Kolbe kirjoittaa kaiken yhenlaisella toteavalla tyylillä. Hän avaa elämäänsä ja kokemuksiaan, tuo mukaan sukujuuriaan ja myös historiaa. Kolbe pohtii sitä, miksi hänestä tuli juuri sellainen kuin hänestä tuli, mikä kaikki siihen on vaikuttanut. Kolbe myös tunnustelee vanhenemista ja sen vaikutuksia kehoon ja mieleen.
Tää kirja pisti miettimään omaa kehoa, kaikkea siihen liittyvää: sukua, juuria, kokemuksia, ajatuksia, tunteita. Sitä miten minulla ei enää ole lapsuudenperheettä ja sukua ja en pysty enää kyselemään keneltäkään suvun asioita. Sitä ettei ole ketään, joka olisi tuntenut mut lapsesta saakka ja voisi kertoa asioita minusta pienenä. Millainen vauva olin? Millainen taapero, millainen vähän isompi lapsi? Entä koululaisena ala-asteella? Yläasteiältä mun elämässä on jo ihmisiä, jotka pystyy siitä kertomaan ja siitä eteenpäin. Paljon tietoa kyllä jää vaille, kun sukulaiset häviävät elämästä. Se on ollut mun valinta, mutta silti se sattuu edelleen ja se kipu tuskin häviää koskaan. Mun sisällä on lapsuudenperheen ja suvun mentävä aukko ja sitä en saa enää koskaan pois. Joskus on pakko tehä rankkoja valintoja itseään suojellakseen ja pystyäkseen elämään turvassa. Tän valinnan seurauksena myös tietoa omasta itsestäni on poissa ja toki myös siksi, että isosiskoni kuoli. Mutta joo, paljon ajatuksia herätti tää kirja ja se on kyllä aina hyvän kirjan merkki.
