Runokirjoja 3

 Parit runokirjat lisää kehiin!

Akwaeke Emezi: Content warning: everything 

Mun kirjallisuusrakkaus Emezi! Kuten odottaa saattoi, myös nämä hänen runot on ihan yhtä loistavia ku romaaninsa! Mulla ei oo sanoja, on vaan tunnetta. En ymmärrä miten Emezi osaa niin hyvin sanoittaa asioita. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille!

 

Wisława Szymborska: Täällä

suomentanut Martti Puukko

 

Mun tavoite on lukea Nobel-voittaja naisilta edes yksi teos. Siksi luin tämän Szymborskan runokirjan. 

 

En ihan odottanut tällaista. Nää Szymborskan runot oli kuin tarinoita. Tuokioita tavallisista asioista ja kaikesta muustakin. Heräs kyllä mielenkiinto Szymborskan tuotantoon ja uskon lukevani häntä vielä lisää.

Terhi Forssén: sinä olet ääni minä olen hiljaa

Esikoisrunokirja. Ihastuin. Jotenkin tämä kosketti mua monin tavoin, joihin mulla ei oo sanoja. Taaskaan. Mää vaan luen ja koen ja sanat katoaa. Kaiken lisäksi tää oli semmonen runokirja, että tuli ajatus siitä, että haluan lukea tän vielä uudelleen.

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema & Shehan Karunatilaka: Seven moons of Maali Almeida

 Lisää upeita ja ahmittavia kirjoja!

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

suomentanut Sari Karhulahti

Emezistä on tullu yks mun lempikirjailijoista. Tähän mennessä oon tykänny kaikesta mitä oon häneltä lukenu. Ja tämäkään kirja ei tuottanut pettymystä.

Vivek Oji löydetään kuolleena kotiportailtaan. Hänen äitinsä alkaa selvittää, että mitä tapahtui. Hän käy läpi lapsensa ystävät ja periksiantamatta tutkii asiaa. Vivekin elämästä paljastuu uusia asioita äidille, sellaisiakin, jotka eivät miellytä ollenkaan. Siinä kohti punnitaan äidinrakkaus. 

Tän ahmin melkein kerrasta. Ai että! Emeziin voi aina luottaa!

Shehan Karunatilaka: Seven moons of Maali Almeida

Sri Lanka. Maan pääkaupungissa Colombossa eletään 1990-lukua. Maalin paloiteltu ruumis löytyy järvestä. Maalin henki on jäänyt välitilaan ja hän alkaa itse selvittää omaa kuolemaansa. Mitä hänelle oikein on tapahtunut? Päästään seuraamaan Maalin tarinaa valokuvaajana, joka kuvaa Sri Lankan sisällissodan tapahtumia ja myös sitä, mitä elämä on homoseksuaalina tuossa ajassa. Ollaan kahdessa aikatasossa, elävän Maalin tarina ja kuolleen Maalin selvitykset omasta kuolemasta. Tää tarina vei mennessään ja sivut käänty menemään. Melkoiset kiemurat oli tässäkin tarinassa. Oli myös kiinnostavaa lukea tarinaa maasta, josta ei tiedä juuri mitään. Tätä kirjaa voi kyllä suositella lämpimästi kaikille!

Katharine McGee: Tuhat kerrosta: Pudotus & Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Onnenkauppaa

 Tässäpä kaks ihan erilaista, mutta älyttömän vetävää kirjaa.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta: Pudotus

suomentanut Annika Eräpuro

Tää on ihan supervetävää YA-kirjallisuutta! Sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin ja tuhat kerrosta korkeaan taloon. Tarinassa on tosi monta kertojaa, mutta se ei minua haitannu, koska sai niin monia näkökulmia tapahtumiin. Jännitteenä oli tuo pudotus, kuka putoaa ton hurjan korkean talon katolta ja miksi. Kirja on täynnä kaikenlaista nuorten suhdesoppaa ja se oli oikein viihdyttävää luettavaa. Tykkäsin tästä kirjasta ihan todella paljon. Tää on trilogian eka osa, joten hupia on onneksi vielä kaksi kirjaa tarjolla.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Onnenkauppaa

suomentanut Terhi Kuusisto

Tässä kirjassa kietoutuu yhteen ihmissuhteet, perhesalaisuudet, luokkaerot ja lasten ja naisten asema sellaisena kudoksena, että ei oikeasti voinut ku ahmia menemään. Mieleen jäi myös se, että kun asioista ei puhuta niin silloin ihminen voi kuvitella ihan mitä vaan syyksi asioille niinku kirjassa tapahtuikin, kun toinen lapsista sai jatkaa koulua ja toinen joutu lähtemään töihin, kun ei ollut varaa koulumaksuihin. Olettaminen on paha asia usein. Puhumattomuus on paha asia aina. Ei kukaan pysty lukemaan toisen ajatuksia.

Toivon hartaasti, että Adébáyọ̀ kirjoittaa vielä paljon kirjoja ja että ne myös suomennetaan.

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi & Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

Kaksi paljon ajatuksia herättävää kirjaa. Vaikuttavia erilaisilla tavoilla nämät.

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

suomentanut Lotta Toivanen

Sinin kanssa jatkettiin tätä kirjasarjaa. Tämä jatkui melkein siitä mihin jäätiin edellisessä osassa.

"Romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät saimme tutustua Joséphineen, keski-ikäiseen historiantutkijaan, joka totuttelee avioeron jälkeiseen elämään ja itsenäisyyteen. Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Hän on löytänyt oman tapansa elää: hän kirjoittaa, tekee töitä, miettii rakkausasioitaan ja kohtaa arjen päivä kerrallaan. Esikoinen Hortense tavoittelee muotiuraa Lontoossa, kuopus Zoey puolestaan on tullut murrosikään. Joséphine on muuttanut poroporvarilliselle asuinalueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Myös Joséphine yritetään tappaa. Kuka kumma on tuo mies, ja miksi hän haluaa murhata Joséphinen? Ja mitä merkitsee se, että Joséphine on näkevinään ihmisvilinässä edesmenneen exmiehensä Antoinen?"

Tässä oli kiinnostavaa tuo sarjamurhaajajuoni. Ja myös Josephinen äidin sekoilut kostonhaluissaan. Välillä ärsytti lukea itse kunkin sekoiluja, välillä vaan ahmi menemään. Jotain kummaa viehätystä tässä kirjassa on, vaikka tässä esiintyy ne samat ärsytyksen aiheet ku edellisessäkin osassa. Kirjan loppu oli aika odottamaton. Olin vaan että mitä häh täh täällä tapahtuu. Pieni tauko pitää pitää tästä sarjasta, mutta haluan kyllä lukea lisää näistä ihmisistä. Pancol kirjoittaa kyllä vetävästi ja viihdyttävästi. Sarjan kolmas kirja onkin sitten kunnon järkäles. Huhhei.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

suomentanut Heli Naski

Tämä kirja oli aivan mielettömän hyvä! Huh huh!

Juonen idea tässä on se, että pari ei saa lasta, jota koko suku odottaa. Siksi anoppi hommaa pojalleen toisen vaimon ja siitä alkaakin sitten sotkut. Tätä kaikkea ihmissuhdesoppaa ei voinut ku ahmia. Sinin kans luin tänkin ja ihmeteltiin ja ahmittiin tätä yhdessä. Mulla ei oo oikein edes sanoja kuvaamaan omaa lukukokemusta. Kun jotenkin mikään ei ollut mustavalkoista, vaan esiin tuli kaikki harmaan sävytkin. Tää kirja oli niin wau.

Melissa Febos: Mitä on olla tyttö & Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran

 Kaksi niin erilaista ja mielenkiintoista kirjaa. Molemmissa silti sama aihe eli kuinka olla ja elää maailmassa kun oma sukupuoli ja oma identiteetti tekee siitä vaikeaa.

Melissa Febos: Mitä on olla tyttö

suomentaja Suvi Kauppila

Feboksen esseet kertovat nimensä mukaisesti siitä, millaista on elää maailmassa tyttönä ja tulevana naisena ja mitä kaikkea paskaa se aiheuttaa. Tässä oli paljon tuttua ja samaistuttavaa, itsensä etsimistä, yritystä ymmärtää asioita, mutta myös iloa ja hyviä asioita. Pidin!

Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran - mustan hengen muistelmat

suomentaja Kaisa Kattelus

Olen ehkä vähän ihastunut Emeziin. Jotenkin nämä hänen kirjansa tavoittavat mun sisuksissa jotain. Tässäkin hän kirjoittaa kirjeitä elämänsä ihmisille ja muistelee asioita. Koko kirjekirjan läpi tulee esiin se, että millaista on elää transsukupuolisena ja jumalana. Emezi osaa asettaa sanansa taiten ja riemuiten luen hänen sanojaan. Tällaista jumalaa voisin itsekin palvoa.

Femi Kayode: Pimeän jäljillä

 Oi! Tää oliki mahtava dekkari! Sanosin, että psykologinen trilleri aiheensa puolesta. 

Lähtöasetelma on tämä:

"He tietävät jo, kuka murhaaja on. Nyt heidän täytyy saada selville, miksi miehet murhattiin.

Femi Kayoden dekkarissa Pimeän jäljillä psykologi matkaa Nigerian syrjäseudulle selvittämään syytä kolmen nuoren yliopisto-opiskelijan julmaan murhaan

Kun kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhataan julmasti nigerialaisessa yliopistokaupungissa, murhat ja niiden tekijät tallentuvat sosiaaliseen mediaan kuvina ja videoina. Koko maailma tietää, kuka opiskelijat murhasi, mutta kukaan ei tiedä miksi. Kun murhien oikeudenkäynti alkaa, pyytää yhden uhrin varakas isä psykologi Philip Taiwoa selvittämään, miksi nuoret miehet surmattiin.

Väkijoukkojen käyttäytymiseen erikoistunut Taiwo ei ole poliisi tai etsivä, mutta yliopistokaupunkiin saavuttuaan hän huomaa, että jokin taho ei halua hänen olevan paikalla eikä varsinkaan selvittävän murhien motiivia. Mutta pian tutkimus muuttuu kilpajuoksuksi kelloa vastaan, sillä kolme murhattua nuorta miestä eivät ole jäämässä tapahtumien ainoiksi uhreiksi.

Femi Kayoden Pimeän jäljillä on Nigerian syrjäseuduille sijoittuva trilleri, jonka syke kiihtyy vääjäämättä aina viimeiselle sivulle asti."

Tää oli kyllä mielenkiintoinen ja jännittävä! Philipin tutkimukset apulaisensa kera olivat hetkittäin piinaavia ja yllätyksiä täynnä. Ihmismielen sokkelot on välillä niin kummia. Mikä saa kenetkin toimimaan niinkuin toimii. Lisäksi soppaa sekotti Philipin hankaluudet vaimonsa kanssa ja sieltä paljastuki ihan muuta kuin miltä se näytti. Tykkäsin siitä ja se oli yllättävää, mutta niin hienoa, että tällaisiakin puolia tuodaan esiin. Lisäksi seurattiin nimettömän henkilön tarinaa, joka liittyi opiskelijoiden lynkkaukseen ja yllättävällä tavalla sekin. Tykkäsin, kun tässä kirjassa oli niin paljon yllätyksiä. Ei semmosta suoraviivaista ja helposti ennustettavaa tarinaa, mitä monissa dekkareissa on.

Tää oli niin hyvä dekkari, että toivon isosti ja kopolla kourin Kayodelta lisää luettavaa!

Minna Salami: Aistien viisaus

Tää Salamin kirja on ku raikas, puhdistava tuulahdus. Pois tunkkaset (ja valitettavan valkoiset) feminismit, tilalle raikkaampaa uutta ajattelua.

"Omaääninen ajattelija ja rohkea tarinankertoja Minna Salami yhdistää filosofisessa ja leikkisässä esikoisteoksessaan populaarikulttuuria, afrikkalaista perinnetietoutta ja myyttejä omakohtaiseen. Hän kertoo uuden, voimaannuttavan tarinan, joka rikkoo vanhat käsitykset rodusta, sukupuolesta ja vallasta.

Minna Salami hahmottelee uudenlaista feminismiä, jonka ytimessä on afrikkalainen näkökulma ja musta feminismi. Inspiroivan, kohottavan, jokaisessa ihmisessä piilevää henkistä ja kehollista tietoutta ylistävän kirjan sanoma on kriisissä olevalle maailmalle toivon ja suuremman yhteisymmärryksen viesti. Aistien viisaus on näkökulma maailmaan ja erityinen tietämisen tapa, joka on kaikkien ulottuvilla."

Jollain lailla mun pää poksahti tätä lukiessa. Rakastan sitä tunnetta, ku lukee kirjaa ja yhtäkkiä sun ajattelu saa osuman ja se muuttaa muotoaan ja laajenee ja näät asioita ihan eritavalla kuin hetki sitten. Tällain kävi tätä Salamin kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä nää kirjassa esille tuodut asiat tuntu niin täysin järkeviltä ja mää vaan mietin, että miksi maailmassa ei jo tehdä asioita niinkuin Salami tuo esiin. Tän kirjan viisaus on just siinä, että tää Salamin esittämä ajattelutapa on niin ystävällinen kaikkia kohtaan ja se on jo kaikissa, kun sen vain kaivaa esiin. Mää en osaa selittää asiaa tän enempää. Lukekaa tää kirja niin tiedätte. Yritän omin kömpelöin tavoin oppia ja tehdä ja seurata tätä polkua. Toivon mukaan onnistun edes pienesti saavuttamaan tätä aistien viisautta. Se ajatus ja tietoisuus resonoi mussa vahvasti.

#dekkariviikko: Nikki May: Wahala

Kirsin Kirjanurkassa julkaistiin tämän vuoden #dekkariviikko. Minäki ekaa kertaa mukana!

Nikki Mayn Wahala oli todella ahmittava kirja ja esikoisromaani. Se kertoo ystävyydestä ja kostosta. Ystävät Boo, Ronke ja Simi ovat anglo-nigerialaisia (toinen vanhempi musta ja toinen valkoinen) ja asuvat Lontoossa. He ovat olleet ystäviä pitkään ja sitten heidän kolmipyöräisensä saa neljännen pyörän, kun Isobel ilmestyy heidän elämäänsä ja sekottaa pakkaa oikein urakalla.

 

Tarina etenee vuoroin Ronken, Simin ja Boon kertomana. He kertovat elämästään ja siitä, miten Isobel luikertelee heidän kaikkien elämään tavalla tai toisella. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa! Kaikki tapahtuu räikeän vaivihkaa ja sivut vain kääntyivät, kun halusin tietää lisää ja lisää tapahtumista. Varsinkin syy Isobelin toimintaa kesti saada tietää ja se olikin mielenkiintoinen se syy, kun ajattelee kuinka kauan sen syyn tapahtumista oli. Isobel oli aika piinaavaa hahmo.

En voi kuin suositella tätä kirjaa! Todellakin ahmittava ja May osaa pitää jännitettä yllä todella hyvin. Toivottavasti pääsen lukemaan Mayltä vielä monia, monia kirjoja.

Lolá Ákínmádé Åkerström: In every mirror she's black

Tämä se oli mitä mainioin kirja! Upposin näiden kolmen naisen tarinaan ja välillä ei olisi malttanut kirjaa laskea käsistään sitä ahmiessa. Näiden naisten tarinat liikuttivat.

 

Kolme mustaa naista: 

Kemi Adeyemi, joka on menestyvä markkinointipäällikkö ja joka palkataan Ruotsiin sen suurimpaan markkinointifirmaan, jotta firmaan saataisiin parempaan kuntoon rasismin suhteen.

Brittany-Rae Johnson, joka on lentoemäntä ja joka kohtaa lennolla Jonnyn, joka vie jalat alta ja kanssaan Ruotsiin. Jonny on muuten Kemin pomo.

Muna Saheed, pakolainen Somaliasta, jonka perhe hukkui Välimereen ja hän jäi ainoana henkiin. Muna saa turvapaikan Ruotsista ja päätyy työskentelemään siivoojana samaan firmaan Kemin kanssa ja näin näiden naisten tiet risteävät.

Kirjassa seurataan näiden naisten elämää Ruotsissa. Kenelläkään ei ole helppoa. Kemi on vähän hukassa itsensä ja rakkauselämänsä kanssa ja uusi työ uudessa maassa ei olekaan ihan helppoa. Brittany on rakastanut ja raskaana ja sopeutumassa Ruotsiin, mutta häntä ei hyväksytä Ruotsin kermaa olevaan perheeseen miniänä ihon värinsä takia. Muna on traumatisoitunut ja yrittää vain selvitä ensin vastaanottokeskukessa ja sitten omassa asunnossa. Jokainen heistä yrittää myös selvitä rasismin kanssa.

Tämä oli tosiaan ahmittava kirja. Kirjan loppu oli semmonen, että olisin halunnu vain huutaa eeeeeiiiiiii. Kemille tilanne pääty hyvin, mutta Brittany on miehensä rakentamassa vankilassa ja Muna taas pääty ratkasuun, joka on ymmärrettävä, mutta ääääääääääää. Vaikuttava kirja, koska näitä naisia miettii vielä kauan kirjan lukemisen jälkeenkin, mitä tapahtuu harvoin.

Akwaeke Emezi: Makeaa vettä

Vihdoin minäkin pääsin lukemaan Emeziä! Ja olipa aika vau kokemus tämä kirja. Ei Emeziä turhaan kehuta pitkin nettiä. Makeaa vettä avautui mulle laveana tienä traumatisoituneen ihmisen mielenmaisemaan ja dissosiaatioon. Tunnistin itseni paikoin. Kerrassaan upea kuvaus dissosiaatiosta, täytyy sanoa!

 

Meillä kaikilla ihmisillä on arkipäivän dissosiaatiota, tyypillinen esimerkki siitä on se, että ajaa autoa ns. automaatilla ja perillä ihmettelee, että miten oon jo täällä. Tämmönen on hyvin lievää ja ihan normaalia. Kirjassa kuvataan dissosiaation vakavempaa versiota. Esimerkiksi Asughara syntyy raiskauksen seurauksena ja Asugharan ainoa syy olemassaoloon on Adan suojeleminen. Hän astuu kehiin aina ku Ada harrastaa seksiä ja näin suojelee Adaa muistamasta raiskausta. Tämmönen on aika tyypillinen esimerkki dissosiaatiosta ja siitä miten se toimii. 

Päähenkilöllä Adalla, jonka nimi oikeasti ei ole Ada ja jonka nimeä ei kerrota edes kirjassa, on useita dissosiatiivisia osia. On nimettömiä henkiä "me", on Vincent, aiemmin mainittu Asughara. Heitä Ada tapaa mielensä marmorihuoneessa. Tämän marmorihuoneen ymmärrän Adan turvapaikkana, johon hän voi paeta aina kun asiat ovat liikaa ja silloin dissosiaatio voi astua kehiin. Adan lapsuus on aika sirpaleista ja isoja juttuja täynnä, hänen äitinsä muuttaa toiseen maahan töihin, isä on etäinen jne. Dissosiatiiviset osat ovat syntyneet sen takia, turvaamaan ja suojaamaan Adan elämää. "Meidän" synnystä ajattelin niin, että kaikilla ihmisillä on valmius dissosiaatioon. Dissosiaatio on mielen suojauskeino ja se tapahtuu, kun asiat ovat liikaa. Toki dissosiaatio on aika järeä mielensuojauskeino, mutta toisaalta taas raiskauksen kokeminen on aika iso tarve sellaiselle ja Ada kokee niitä useita. 

Kirjassa tarina etenee ajasta ennen Adan syntymää Adan aikuisuuteen, jonnekin yli kahdenkymmenen ikävuoden päälle. Oli niin jännää lukea tätä kirjaa, kun tunnistin paikoin itseni kirjan kuvauksista. Tuollaista dissosiaatio on. Osat voivat vastustaa asioiden käsittelyä, kuten Asughara, joka ei halunnut Adan menevän terapiaan. Osat voivat myös ottaa vallan ihmisestä ja kun itse on taas paikalla, ei välttämättä muista ollenkaan tekemiään asioita tai kokemuksia. Se voi olla myös pelottavaa. Sitäkin kuvattiin hyvin kirjassa.

Mielestäni Emezi on kuvannut todella hienosti ja realistisesti tässä kirjassa dissosiaatiota, sen syntyä ja sitä miten se toimii. Kannattaa lukea tää! En kokenut tätä rankkana kirjana, vaikka tässä käydään läpi myös vaikeita ja raastavia asioita.

Dekkareitaaa

Mun dekkareiden luku on jotenkin hidastunut. Ei oo tullu kovin montaa luettua viime aikoina. Mikähän tässäkin on?

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

suomentanut Maija Heikinheimo

Tää Perveen Mistry- sarjan toinen osa ei ollut niin hyvä kuin eka osa. Tää ei niin hyvin imaissut otteeseensa. Tässä kirjassa tutkitaan Satapurin ruhtinaskunnassa tapahtuvia juonitteluja, kruununprinssin murhaa ja muita tapahtumia. Ei kauheana jäänyt mitään mieleen kyllä tästä, paitsi ehkä Perveenin orastava romanssi. Että tulipahan luettua, ihan jees. Aion kyllä lukea sarjan syksyllä suomeksi ilmestyvän kolmannen osan, joka itse asiassa onkin jo mun hyllyssä oottamassa, kun tämän postauksen kirjoittaminen on vähän venynyt. On tuo 1920-luvun Intia sen verran mielenkiintoinen.

 

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tää Lehtisen dekkari oli yllätys. Jotenkin olin tosi ennakkoluulonen siitä, että millanen tää olis, ku oon lukenu Lehtiseltä paljon nuortenkirjoja ja joitain aikuistenkin. Tuntu, että osaako hän dekkareita kirjottaa. Kunnon ennakkoluulot siis! No, onneksi sain positiivisen yllätyksen. Tää oli mukaansa tempaava dekkari ja pidin päähenkilöstä Erja Revosta. Harvemmin dekkareiden päähenkilönä on eläkkeellä oleva nainen. Toki Repo on varhaiseläkkeellä, mutta silti, hän on viisikymppinen. Tää oli niin jouhevaa luettavaa, että tuun varmasti lukemaan tätä Erja Repo- sarjaa enemmänkin. Tässä kirjassa ideana oli siis se, että Revon puoleen kääntyy nainen, joka uskoo, että hänen kummitätinsä ei ole oikeasti kuollut, vaan hänen uurnassaan on joku muu ihminen tuhkattuna. Repo alkaa tutkia asiaa ja se onkin monimutkainen homma. Tätä lukiessa oli välillä vaan että mitäääää. Juonen käänteet oli kohallaan ja viihdyin lukiessa.

 

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

suomentanut Kaisa Kattelus

Tää oliki vähä jännä kirja. En oikein tiiä, että oliko tää varsinaisesti pettymys, mutta ei tää kuitenkaan vastannu mielikuvaa, mikä mulle oli tästä kirjasta syntyny. Tää oli kyllä omanlaisensa tarina, en oo ennen lukenu tämmöstä. Ideahan tässä on ihan loistava! Kirja eteni mielenkiintosesti ja tykkäsin, ku tässä oli niin lyhyet luvut, joten tarina eteni niiden puolesta äkkiäkin. Olihan se Koredella homma, ku hän piilotteli ja siivosi siskonsa Ayoolan murhien jälkiä. Niitä kerkes tässä kirjan aikana muutama tulla ja niitä myötäeli ja ne murhat loi hyvän jännitteen kirjaan. Loppu oli vähän plääh, en tykänny. Kaiken kaikkiaan kuitenkin lukemisen arvoinen kirja. Tää ei dekkari oo, mutta jännityskirjallisuutta ehdottomasti.

Marco Vichi: Kuolema Firenzessä

suomentanut Enneli Poli

Kuolema Firenzessä oli kyllä hidaslukunen. Jotenkin ärsytti komisario Bordelli niin paljon. Miksi ihmeessä hän haikailee koko ajan itseään noin 30 vuotta nuorempien naisten perään??? Miksi hän ei edes huomaa ikäisiään naisiaan tässä mielessä? Jotenkin oli niin viimeisen päälle viheliäistä luettavaa tuo. Onneksi kirjan juoni oli muuten mielenkiintoinen. Firenzessä katoaa 13-vuotias poika, joka löytyy myöhemmin tapettuna ja raiskattuna. Bordelli selvittää tapausta ja ei meinaa millään löytää edes vihjeen jyvästä tapauksesta. Samaan aikaan Firenzeen tulee valtavat tulvat, jotka sekoittavat kaupungin ja saavat sen hätätilaan. Tää tulva oliki mielenkiintoista luettavaa. Onneksi Bordellikin saa viimein myös tapaukseen vauhtia. Tosin tapauksen loppuun saattaminen jatkuu seuraavassa kirjassa, jonka jo varasin ja se ilmestyy nyt syksyllä suomeksi. Heh, toivottavasti ei oo niin tahmeaa luettavaa se.

Siinäpä muutama dekkari, jotka oon lukenu. Seuraavia saakin sitten odottaa.

Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other

Huh, mikä kirja! Heittämällä parhaita, mitä oon tänä vuonna lukenu tai tuun lukemaan.

Kirjassa tarinat etenee kolmen naisen kertomuksen ryppäissä. Kukin heistä kertoo samaan tarinaan oman versionsa. Sitten vaihtuu naiset ja tarina. Punainen lanka kaikissa tarinoissa on yksi naisista, Amma, johon kukin muista naisista on tavalla tai toisella yhteydessä. Se oli supermielenkiintoista! Pieni maailma ja silleen.

Kun kirjaa aloitti lukemaan, meni aikaa tottua siihen, ettei ole pisteitä. Eikä lauseiden alussa isoja alkukirjaimia. Ainoastaan erisnimet oli kirjassa isolla alkukirjaimeilla. Piste tuli kunkin luvun lopussa. Se oli outoa. Miksihän Evaristo oli valinnut tehdä näin? Tehokeino, johon en ole aiemmin törmännyt. Se ei kuitenkaan mitään, koska kirja vei mennessään hyvin pian.

Naisten tarinat oli ihania ja kamalia. Varsinkin kirjan lopussa oleva 1900-luvun alkuun sijoittuva Hattien tarina oli riipaiseva ja jäi mieleen. Muista tarinoista jäi mieleen Dominiquen ja Carolen tarinat. 

Kirjan ihan viimeisessä luvussa saatiin myös miesääni kehiin. Se tuntui ihan tökeröltä ja jäi vaan miettiin, että oliko pakko. Kirja oli kuitenkin niin vaikuttava lukukokemus, että annan sen anteeksi.

Melkoinen oli lukukokemus, kun tätä kirjaa miettii vielä 2kk lukemisen jälkeen. Harva kirja jättää sellaista jälkeä mieleen.

The Spider King's Daughter

Vähän erilainen rakkaustarina luvassa. 

Vähän kuin summamutikassa kirjastosta nappasin tämän kirjan mukaani. Viehätti ajatus kirjasta, jonka tapahtumat sijoittuvat Afrikaan, Nigeriaan ja siellä Lagosiin. Kirja kantoi kyllä mukanaan alkuun, mutta puolen välin jälkeen tuli lässähdys. En tiedä johtuiko se kirjasta ja vai johtuiko se minusta. Puolen välin jälkeen lukeminen oli mulle pakkopullaa ja lähinnä ärsytti Hawker ja Abike ja juonen käänteet. Plääh plääh plääh. Ja loppu oli yhtä aikaa huh huh ja plääh. Huh, ku Hawkerin ei käyny kuinkaan ja plääh, miten se muuten loppui. 

En aina tiennyt, että kenen puolella olisin. Abike oli välillä niin ärsyttävä rikas tyttö ja kova ja välillä taas haavoittuvainen. Hawker taas oli kovan koulun käynyt nuori poika, vastuuntuntoinen ja silti ei aina älynnyt asioita. Ja sitten kun Abiken ja Hawkerin isien yhteys selviää ja Hawker haluaa kostaa Abiken isälle oman isänsä kuoleman. Siitä se sotku alkaa. Ja voi, kun kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Jos tästä kirjasta jäikin ristiriitainen olo, niin sen se ainakin aiheutti, että haluan tutustua myös Onuzon muihin kirjoihin.

Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie on kyllä yks mielenkiintoisimpia kirjailijoita. Puolikas keltaista aurinkoa vei minut kauas kotoa, ihan erilaiseen maailmaan omaani verrattuna.

GoodReadsistä kirjan kuvaus: "1960-luvun Nigeriassa eletään toiveikasta aikaa. Vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.

Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Mutta pakolaisleirien kurjuuden, nälän ja kuoleman keskelläkin jokaisen haaveista suurin on rakkaus."

Kirjan kerronta etenee vuoroin Ugwun, vuoroin Olannan ja vuoroin Richardin suulla. Se etenee hyvin jouhevasti ja on mielenkiintoista nähdä sama tapahtuma tai asia toisen ihmisen näkökulmasta. Mielenkiintoista on myös seurata Nigerian ja Biafran tapahtumien etenemistä kirjassa. Piti ihan googlettaa Biafra, kun en saanut siitä mitään päähäni, vaikka nimi kuulostikin tutulta. Sain siis lisää sivistystä tän kirjan lukemisen myötä! Kirjaa lukiessa mietin, että oliko se täällä samanlaista silloin, kun ajettiin Suomen itsenäistymistä, kuin oli Nigeriassa Biafran suhteen? Samaa uskoa paremmasta, samaa toivoa paremmasta? Biafran kohdalla se vain ei kauaa lopulta kestänyt.

Puolikas keltaista aurinkoa oli mukanaan vievä kirja. Se myös lisäsi roihua minun afrikkalaista kirjallisuutta kohtaan heränneeseen kiinnostukseeni. Ehdottomasti haluan lukea Adichien muut kirjatkin. 10 myyttiä feminismistä oon jo lukenut, mutta muut. Purppuranpunainen hibiskus taitaa tulla seuraavaksi lukuun.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Chimamanda Ngozi Adichielta. Meidän kaikkien tulisi olla feministejä on vaikuttava essee.

Kirja perustuu kirjailijan Ted talkiin. Ohut se on, mutta niin täyttä asiaa, ettei paremmin voisi edes asiaa ilmaista. Itsekin varovasti tunnustaudun feministiksi ja juuri tällaisista kirjoista saa voimaa. Adichie tuo esseessään niin hyvin esiin ne erot, miten naisia ja miehiä kohdellaan. Ne tunnistaa varmasti jokainen suomalainenkin, kuten itsekin tein. Vaikka Suomi on tasa-arvoinen valtio, täälläkin on silti edelleen paljon tekemistä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien suhteen. Vielä ei ole täälläkään asiat niin hyvin, että voisi huokaista ja lopettaa työn teon. 

Tätä pientä kirjaa lukiessa sitä vain miettii, että miksi pitää edes olla viheliäisiä sukupuolia, jotka on muinoin asettaneet ihmiset eriarvoiseen asemaan. Että miksi edelleen pitää pitää kiinni siitä, että miehet ois muka jotenkin parempia ja arvokkaampia kuin naiset? Ei he oo, eivät oo olleet koskaan, eivätkä tuu koskaan olemaankaan, vaikka kuka mitä sanois. Mietin myös, että miesviha on ihan miehien itsensä aiheuttamaa. Naisviha on myöskin miehien itsensä aiheuttamaa. Naisviha kumpuaa miesten omista epävarmuuksista, kun taas miesviha kumpuaa siitä, että miehet kohtelee naisia paskasti.

Huh. Pieni kirja ja niin paljon ajatuksia sai aikaan. Lopetan, ennen kuin alan paasaamaan enempää. Lukekaa tämä! Se kannattaa. Lukeminen muuttaa maailmaa.