Jokha Alharthi: Celestial bodies & Toni Morrison: Sula

 Kaksi romaania naisista, perheistä, vaihtoehdoista ja niiden puutteesta.

Jokha Alharthi: Celestial bodies

kääntänyt Marilyn Booth

Tämä kirjaa kertoo kolmesta siskosta: Mayyasta, Asmasta ja Khawlasta. Heidän elämästään, valinnoistaan ja miten siinä käy. Siskokset ovat ihan erilaisia. Kirjassa pääsee ääneen myös heidän isänsä. Tämä oli kiinnostava tarina, varsinkin kun en ole omanilaista kirjaa lukenut aiemmin. Alharthin tyylistä kirjoittaa pidin paljon. Toivon pääseväni lukemaan lisää hänen kirjoittamiaan kirjoja.

Toni Morrison: Sula

suomentanut Seppo Loponen

Morrisonin kirja kertoo Sulasta ja Nelistä. He ovat ystäviä, kasvavat yhdessä, kunnes asiat muuttuvat. Sula lähtee ja kun hän tulee takaisin, on niin moni asia muuttunut. Kirjassa kuvataan köyhyyttä, erilaisia perhesuhteita ja -siteitä, ystävyyttä, rakkautta. Asiat voi nähdä niin monelta kantilta tai sitten vain omaltaan. Tätä oli jännää lukea, kun tunnisti tästä asioita myös omasta elämästään. Morrison osaa kyllä tenhota ja viedä mukanaan taitavasti. Siihen riittää 176 sivua niin kuin tässä kirjassa.

Fantasiaa kaksi kappaletta

Lukupiirien kirjoja lisää. Fantasiaa aina vaan. Tai oliko tuo Lasihotelli nyt fantasiaa etes.

 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

suomentanut Aleksi Milonoff

Tämä luettiin Spefi-lukupiirin spin offina. Ikään kuin Asema 11 jatko-osana. Vaikka ei musta tässä ollu muuta samaa ku maailma. Kerran viitattiin Asema 11 tapahtumiin. Ja joku henkilö tais olla sama myös. Ite kun en enää muista ku Aseman lukemisesta jo tovi jos toinenkin. No, Lasihotelli sitten. Tässä on tosi vähän mitään fantasian elementtejä. Ainoastaan "toinen maailma", jossa asiat ovatkin menneet erillain ja sekin jäi jotenkin enämpi taustalle En ihan saanut siitä kiinni. Lukeminen kuitenkin sujui jouhevasti ja päähenkilöt linkittyivät toisiinsa tavalla tai toisella ja Lasihotellin kautta. Lukemisen arvoinen kirja kaiken kaikkiaan, vaikka näköjään tästä ei enää edes muista kauheana, kun en heti kirjoittanut ylös ajatuksiani tästä kirjasta.

Sini Helminen: Hurme

Tän kirjan luin Jennyn kanssa. Oli kyllä aika Hurmeista touhua. (Hehe, kirjan sisäinen vitsi.) No, Seela muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja asuu enonsa luona. Hän auttelee enoaan hautaustoimistossa ja yliopistolla ihastuu Hallaan, jossa on jotain jännää. Seelan tinder-treffit menee pieleen ja siitä alkaa jonkinlainen tapahtumien vyöry, kun Seela huomaa näkevänsä aaveita. Ja Hallakin näkee! Välillä oli kyllä juonen kans aika sekoilua. Ehkä 10-20 vuotta nuorempi minä ois tykänny enämpi tästä. Yksi sivujuonne oli myös se, että Seela on kolmonen ja hänen kolmossisarensa ovat kuolleet autokolarissa n.10v sitten ja ei ole selvinnyt, että kuka oli se kuski, joka pakeni kolaripaikalta sen aiheutettuaan. No, siihenkin tulee valotusta. Parasta kirjassa oli hahmojen moninaisuus! Oispa tämmösiä hahmoja ollu kirjoissa sillon ku ite olin teini. Tämä oli trilogian eka osa, joten katsotaan jatkanko. Ministi kutkuttais. Tällä sais ainakin ittensä rentoutumaan, ku tää ei oo mitään järkälemäisen painavaa asiaa ja Helminen kirjoittaa ihanan sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa tekstiä.

 Ai niin, kirjan ehdottomasti paras hahmo oli Seelan kissa Darth Mau! 😍 Mikä nimi kissalla!😍 Mun ja Jennyn kummankin lempihahmo kirjassa.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kauanpa kesti, että sain käsiini toisen Ishiguron kirjan ja luettua sen. Tää oli spefi-lukupiirin kesäkuun kirja ja mielenkiinnolla odotin tän lukemista jo aiheenkin takia.

Mulle tää kirja oli pieni pettymys, koska aiemmin lukemani Ishiguron kirja Haudattu jättiläinen oli mulle viiden tähden kirja ja tää taas ei tehny muhun oikein vaikutusta. Joku kumma taika tässä Ishiguron tekstissä silti on, koska vaikka välillä oli ihan tylsää lukemisen kanssa niin silti teksti kuitenkin piti otteessaan ja vei mennessään.

Klara on keinoystävä ja hänet ostetaan 14-vuotiaan tytön, Josien, joka on hyvin sairas, ystäväksi. Klara haluaa tehdä parhaansa ja eritoten haluaa parantaa Josien. Klaran yritykset tuntuu jotenkin oudoilta ja lapsellisilta. Esim. Cootings- koneen tuhoaminen. En tiedä mikä Cootings oikeasti on (eikä googlekaan kertonut), mutta kuvittelin sen kuvauksen perusteella jonkinlaiseksi asfaltti-koneeksi. 

Keinoystävä, tekoälyllä varustettuna tuntuu yhtäaikaa mahdolliselta tulevaisuudelta ja kuitenkin absurdilta, että miten tekoäly voisi edes olla ystävä. Kirjan aikana käy ilmi, että Klara tosissaan opiskelee ilmeitä ja eleitä ja niiden tarkoituksia, että olisi mahdollisimman hyvä ystävä Josielle.

Aihe kirjassa on kyllä mielenkiintoinen, mutta en silti lämmennyt tälle kirjalle. Joku tässä haras vastaan mun kohalla. Tunnelmassa oli jotain samaa unenomaisuutta, mutta silti Klara ja aurinko ei vaan lähtenyt. Ehkä odotukset oli liian suuret Haudatun jättiläisen jäljiltä. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

Tähän kirjaan tartuin, koska kiinnosti lukea somen vaikutuksista elämään kaunokirjallisessa muodossa. Ja no, olihan tää kirja kokemus.

 

Ensinnä pitää sanoa, että tää ei ollu mikään hauska kirja, vaikka niin tätä mainostetaan. Mua ei naurattanu tätä lukiessa. Samaistuin kyllä monin paikoin. Ärsyynnyin monin paikoin. Mutta naurattanut ei kertaakaan. Siksi tuntui hassulta lukea tätä, ku odotin pääseväni nauramaan hauskoille jutuille ja nauru pysyi poissa. 

Tää kirja oli hyvin kuvaava esitys somesta. Asiat olivat tuttuja. Miten some kuohuu ja asiat nousevat esille ja pian vähin äänin katoavat someavaruuteen ja unohtuu, että ne oli koskaan olleetkaan framilla. Sillainhan some toimii. Kirjassa ei mainita nimeltä somea, portaalia, jota kirjan päähenkilö käyttää, mutta itse oletin sen olevan twitter ja paikoin ehkä jopa facebook.

Kirjoitukset olivat lyhyitä henkäyksiä ja muutamia pitempiä. Eli just niinku vaikka tviitit tai facekirjoitukset. Se myös loi oman tunnelman tähän kirjaan, kun aihe vaihtui salamannopeasti, kuten somefiidissäkin tapahtuu. Kirjaa lukiessa muistin taas, että miksi en ole ollut somessa yli vuoteen. En jaksa tällaista hyppelyä. Se on rasittavaa.

Kirja oli kuitenkin vallan mainio ja lukemisen arvoinen. Hyvä muistutus siitä, että nykyään meidän elämä on internetin ja somen armoilla. Kaikki on netissä. Enää ei voi sanoa, että se todellinen elämä on muualla. Kyllä netti ja some on nykyään oleellinen osa sitä todellista elämää.

Kaksi kirjaa siskoista: Tayari Jones ja Brit Bennett

 Hyvää mielenterveysviikkoa kaikille! Tässä kaksi kirjaa siskoista, jotka liikuttivat minua paljon ja herättivät ajatuksia ja laittoivat pohtimaan elämää ja sisaruussuhteita ja kaikkea. Perhesuhteetkin vaikuttavat mielenterveyteen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tayari Jones: Silver sparrow

Olipas hyvä tarina. Kahdesta tytöstä, joista toinen tietää heidän olevan siskoja ja toinen ei. Loppu oli mun mielestä vähä surullinen. Olisin toivonu Danan ja Chaurissen löytävän toisensa, mutta C valitsi toisin. Eritoten toivoin Chaurissen ymmärtävän Danan puolen asiasta, mutta pettymyksekseni niin ei käyny.

Mietin, että oikeastihan veri ei ole vettä sakeampaa. Veri on vain biologiaa ja se ei yllä tunteiden tasolle välttämättä ollenkaan. Biologia ei ole tae rakkaudelle tai yhtään millekään. Se vain on. Tässä kirjassa oli myös mielenkiintoista se, miten Danan ja Chaurissen isä, joka on se petturi, saa kaiken anteeksi. Sekin oli pettymys mulle, että Chaurissen äiti anto kaiken anteeksi, eikä tyttöjen isälle tullut mitään seuraamuksia. 

Tää kirja oli todella hyvä ja mielenkiintoinen. Jonesilta haluan ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Tämäkin tarina siskoista, niinkuin vasta lukemani Tayari Jonesin Silver Sparrow. Pystyn samaistumaan Desireen suruun, kun sisko vain katoaa. Pystyn samaistumaan Stellan haluun kadota ja aloittaa alusta. Stella vain perustaa uuden elämänsä valheille. Desireen tytär Jude ja Stellan tytär Kennedy sattumalta kohtaavat ja se tuo tarinaan omat käänteensä ja saloja julki. Mieletön tarina. Mielenkiintosta oli myös seurata Juden puolison Reesen tarinaa trans-miehenä tuohon aikaan, mihin kirja sijoittuu 1960-1990-luvuille.

Tässä oli mielenkiintoista ja mietitytti se, miten Stella pystyi aloittamaan uuden elämänsä ja täysin valheille. Miten hän joutui aina vahtimaan itseään ja ettei puhu ohi suun omasta taustastaan, ettei hän oikeasti olekaan valkoinen vaan musta. Desiree taas taisteli väkivaltaisesta suhteesta pois ja pelasti myös tyttärensä. Hänen todella musta tyttärensä Jude saa osakseen aivan erilaista kohtelua kuin hän itse. Kun taas Stellan tytär Kennedy, joka on käyttännössä ihan valkoinen ja elää valkoisten elämää, ei tiedä äitinsä taustasta mitään.

Tässä kirjassakin näkyy se, ettei veri ole vettä sakeampaa. Biologia voi auttaa, muttei se riitä vielä mihinkään. Se näkyy muun muassa Kennedyn tempoilussa serkkunsa Juden kanssa. Hän haluaa olla tekemisissä ja kuitenkaan ei halua ja ei pysty vastustamaan haluaan. Ja miten paljon Kennedyn elämään vaikuttaa se, että hänen elämänsä on rakentunut äitinsä valheille. Jude saa siinä paljon paremmat lähtökohdat, vaikka Kennedyn elämä valkoisena onkin paljon etuoikeutetumpaa.

Bennett teki muhun vaikutuksen ja haluan lukea häntäkin ehdottomasti lisää.

Nää tarinat oli yhtäaikaa surullisia ja lohdullisia ja toiveikkaita. Tekivät vaikutuksen muhun. Perhe voi olla sun elämän paras asia tai myös pahin. Täysin tuurista kiinni, millaiseen perheeseen satut syntymään. Onneksi aikuisena voi saada valitun perheen, joka on ainakin omalla kohdallani kultaakin kalliimpi, koska lapsuudenperheeni on mikä on. Nämä kirjat myös muistuttivat minua siitä, että kaipaan edelleen sisaruksiani, vaikka suurinta osaa heistä en halua millään tavalla osaksi elämääni. Te, joilla on lämpimät välit sisaruksiinne, pitäkää niistä kiinni. 

Haruki Murakamin 1Q84- trilogia

Tää 1Q84 paljastu aivan erilaiseksi kuin mitä odotin tästä kuultujen hehkutusten perusteella. Oikeastaan tää oli vähä pettymys. Varsinkin ku oon lukenu Murakamilta aiemmin Värittömän miehen vaellusvuodet ja tykänny siitä niin paljon.

 

Tän kirjan juoni oli minusta hyvä ja mielenkiintonen ja sen plus lukupiirin yhteisluvun takia sain luettua koko trilogian, vaikka oli hetkiä, jolloin teki mieli lopettaa. Se pettymys johtui tän kirjan setäilyseksismistä. Se oikeasti tökki mulla välillä pahasti. Miten kuvataan peniksiä niin upeiksi ja mahtaviksi ja miten kuvataan rintoja upeiksi tai surkeiksi jne jne jne. Se oli epämiellyttävää. Ja se ei tuntunut liittyvän mitenkään tähän kirjaan, edes juonen kannalta. Nuo kommentit oli jotenkin niin päälleliimattuja. Ja niitä riitti koko trilogian läpi. Ilman noita kommentteja, tää trilogia ois ollu paljon parempi.

Sitten se juoni. Aomame, liikunnanohjaaja ja palkkaamurhaaja, joka tappaa väkivaltaisia miehiä, joutuu vuodesta 1984 vuoteen 1Q84. Hänen tehtävänään on tappaa erään lahkon, Sakigaken, uskonnollinen johtaja. Ja sen hän tekeekin monen mutkan jälkeen ja luonnollisesti sillä on seurauksia. Sitten taas Tengo, opettaja ja kirjailija, on Ilmakotelo-nimisen kirjan haamukirjoittaja ja tän kirjan julkaisemisesta on taas hänelle seurauksia. Ilmakotelon kuvaama maailma paljastuu pikkuhiljaa niin Aomamelle kuin Tengollekin ja heidän tiensä risteävät lopulta ja mitä sitten tapahtuukaan.

Sivuhahmot olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin nämä päähenkilöt Aomame ja Tengo. Esim. Ilmakotelon alkuperäinen kirjoittaja Fuka-Eri oli aika mahtava hahmo jo pelkästään puhetyyliltään. Samaten Ushikawa (lyhytkasvuinen mies, jota kuvattiin rumasti), joka oli yksityisetsivä ja Sakigake palkannut etsimään Tengo ja Aomame. Ushikawa oli mielenkiintoinen hahmo. Pidin myös Aomamen palkkamurhatyönantajasta, vanhasta rouvasta ja tämän rouvan asioidenhoitajasta Tamarusta. Tamaru oli kans mielenkiintonen tyyppi. Minusta nämä sivuhahmot oli kirjoitettu paljon paremmin kuin päähenkilöt.

En usko, että tuun tätä trilogiaa lukemaan toista kertaa. Ei ole sen arvoinen. Uteliaisuuttaan sai tän luettua loppuun ja koska lukupiirissä yhdessä luettiin ja valitettiin tästä. Kiitos spefi-lukupiiriläisille yhteisluvusta. Meijän keskustelut oli antosia!

Kuka muu lukenut tän? Mitä olet tykännyt tästä trilogiasta?

Fantasiaa, fantasiaa

Fantasiaa tulee nykyään luettua paljon enemmän, kun oon mukana spefi-lukupiirissä. Kesällä oli jo fantasia-ähky ihan ja olin vähä aikaa lukematta fantasiaa. 

Kai Meyer: Jäinen valtakunta

suomennos Tiina Hakala

Muistan lukeneeni tän kirjan joskus teininä. Halusin lukea uudelleen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Pietariin. Päähenkilönä on 12-vuotias Hiiri, joka on poikatyttö. Hän asuu hotellissa ja kiillottaa öisin asiakkaiden kenkiä. Siellä hän törmää outoihin asioihin, kun erään hotellihuoneen luona on kylmä ja se kylmyys leviää. Huoneessa asuu Lumikuningatar, jonka sydämestä on ryöstetty jääpuikko ja siksi kylmyys on ruennut leviämään. Esim. Pietarissa on parhaillaan hirmuinen lumimyrsky. Tapahtumat etenevät ja Hiiri on kaiken keskiössä. Selviää asioita Hiiren vanhemmista ja velhosta, joka varasti jääpuikon. Hiiri huomaa olevansa keskellä sotaa. Hänen pitää valita puolensa ja koittaa pelastaa tilanne. Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan viihdyttävä. Ei ehkä ihan enää mun makuuni, mutta muistan tykänneeni tästä sillon yläasteikäisenä.

 

Leena Krohn: Tainaron

kuvitus Inari Krohn

Tää kirja yllätti. Tää nimittäin lähti suorastaan tylsästi liikkeelle ja mietin jo alkuun tän lukemisen lopettamista. Sitten tää yhtäkkiä imaisikin mukaansa. Sen jälkeen tätä ei ois malttanut laskea käsistään. Kirjeet olivat mielenkiintoista luettavaa. Ne pisti miettimään, että missä ihmeessä sitä ollaan. Mikä tää Tainaron oikein on!? Selvästikin oltiin ötököiden kokoisia. Oliko päähenkilö ötökkä vai ihminen? Kutkuttava maailma, kun vastauksia ei saa ja kaikki jää oman mielikuvituksen varaan. Tää kirja on semmonen, että ei haittais, vaikka tää jatkuis esim. trilogiana. Onneksi en lopettanut tän lukemista! 

Ps: Tää kirja on kuulemma klassikko. Olipa hyvä sellainen!

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Mua on ruennut vaivaamaan semmonen halu lukea kaikenlaisista maailmanloppuun tai lähelle sitä johtavista katastrofeista. Dystopiat siis uppoaa. Kun oma elämä on niin tasaista niin kirjoista saa draamaa, joka on turvallista. Tämmöstä tää on, ku ensin melkein koko elämän ajan elämä on pelkkää draamaa ja sitten ku siitä on päässyt eroon, ni pitää lukea sitä draamaa ja nauttia ku se ei kuulu enää omaan elämään kuin kirjojen sivuilla.

Tässä kirjassakin on pandemia. Pandemia, joka leviää supernopeaa. Siis nopeampaa kun covid-19 ja tää flunssa on myös varsinainen kuoleman enkeli, kun sen johdosta melkein kaikki ihmiset kuolevat ja yhteiskunta romahtaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikkaan, Kanadan ja Yhdysvaltojen alueelle. Päähenkilöinä ovat Kirsten, joka on 8v pandemian revetessä, ja Arthur, joka kuolee n.50-vuotiaana juuri ennen kuin pandemia lähtee käyntiin. Kirsten ja Arthur ovat samassa näytelmässä mukana, jonka aikana Arthur kuolee ja siitä tarina lähtee liikkeelle. Tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa. Kirstenin tarinaa seurataan n.20v pandemian jälkeen ja se kertoo hänen selviämisestään ja elämästään kiertävän sinfonian mukana, joka on aikamoista, koska creepy profeetta jahtaa sinfoniaa. Arthurin tarinaa seurataan lähtien n.30v ennen hänen kuolemaansa ja päättyen kuolemaan. Mielenkiintoista onkin, että miten Arthurin ja Kirstenin tarinat risteävät muutenkin kuin näytelmän suhteen. Ne nimittäin tekevät niin jännällä tavalla ja myös odottamattomalla tavalla. Sieltä selviää myös kirjan nimikin.

Tää oli mielenkiintoinen ja hyvä kirja. Sivut vaan kääntyili kuin itsestään, kun tätä upposi lukemaan. Toivottavasti saan muitakin St.John Mandelin kirjoja käsiini.

Suomennettuna Keltaisen kirjaston kirja

Mites muut? Kaipaatteko draamaa elämäänne? Mietteitä näistä kirjoista tai muusta?

Tullut vähän luettua esseekokoelmia

Ja luin tän kasan, kun valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin.

Toni Morrison: Toiseuden synty

Morrisonin esseistä ei oo kyllä jäänyt kauheana mitään mieleen. Se vaan, että kaikkea en ymmärtänyt, mutta asiat pisti silti miettimään. Tässä oli myös se outous, että jälkisanoissa oli sisältövaroitus, mikä ois mun mielestä kuulunut olla kirjan alussa, eikä kirjan lopussa. Hyödytön se sisältövaroitus on kirjan lopussa. Minä en ainakaan lue jälkisanoja ekana.

Suomentanut Koko Hubara ja Astrid Swan.

Morrison on Nobel-palkittu kirjailija.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Nää Hosseinin esseet on nautinto lukea. Pidän hänen tyylistään. Näistä esseistä sain enemmän irti kuin Pölyn ylistyksessä olleista. 

Johanna Venho (toim.): Mitä essee tarkoittaa?

Esseekokoelma esseistä ja siitä, mitä se on. Ehkä ymmärrän esseetä nyt paremmin.

Kirjoittajat:

Virpi Hämeen-Anttila

Kuisma Korhonen

Jukka Koskelainen

Bodil Lindfors

Olli Löytty

Tommi Melender

Maaria Pääjärvi

Mirkka Rekola: Esittävästä todellisuudesta

Tää Rekolan esseekokoelma oli kyllä kryptinen. Tästä jäi mieleen se, miten Rekola väänteli englanninkielisistä sanoista suomalaisia, vaikka suomenkielinenki sana olis ollu olemassa. Esimerkiksi jäi mieleen sana frustraatio. Turhauttavaa tommonen.

Paula Hotti: Mustia syntejä: kahvilaesseitä

Hottin esseekokoelmaa rakastin. Tää oli siitä harvinainen teos, että tätä lukiessa tuli tyytyväinen olo. Viihdyin esseiden parissa, nautin niiden lukemisesta, oisin voinu jatkaa lukemista toisen mokoman verran. Kiitos Hotti tästä!

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Tästä esseekokoelmasta en ihan päässyt kärryille. Välillä juttu jotenkin pomppi niin, että olin ihan hukassa, että missä mennään ja mitä nyt tapahtuu. Hetkittäin teksti oli kaunista. 

Suomentanut Asko Sahlberg.

Anelma Järvenpää-Summanen: Jätetään sut tolle kivelle - sarjakuvia ja esseitä

Tää oli kiva kokoelma. Esseitä ja sarjakuvia, jee. Pidin molemmista.

Monenlaisia esseekokoelmia tosiaan tullut luettua. Pidin tästä esseerupeamastani. Löysin itsestäni uuden puolen esseiden kanssa. Nimittäin pidän esseistä.

Alkuvuoden lukuelämyksiä

 Ihanaa, kun aina välillä käsiin osuu kirja, joka on elämys. Tässä muutamia.

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista

Tää oli lukuelämys siksi, että ensimmäisen kerran venäläiset klassikot ja vois sanoa, että klassikot ylipäätään, alko vähän kiinnostaa. Groskop myös hienosti antoi itsestään tähän kirjaan. Kannatti lukea! Ainut mitä kaipasin, oli naiskirjailijat. Niitäkin on takuulla Venäjän historiassa. Tässä oli vain Anna Ahmatova.

Suomentanut Heli Naski.

Aminatta Forna: Muisto rakkaudesta

Tää on tarina Sierra Leonesta, vanhasta professorista Eliaksesta ja Kai- nimisestä kirurgista. Heidän elämänsä risteävät ja sieltä löytyykin yllätys, joka oli minusta mielenkiintoinen tarinan solmukohta ja en ihan odottanut sitä. Aivan mahtava kirja! Haluan lukea lisää Fornan tarinoita.

Suomentanut Mirja Hovila.

(Vahvat naiset- lukuhaaste: Rodullistettu kirjailija)

Candice Carty-Williams: Queenie

Alkuasetelma oli vähän jännä tässä kirjassa, mutta tarina kasvoi ja siihen upposi. Viihdyin tämän kirjan parissa suuresti. Tämä on tarina siitä, miten asenteet voivat muuttua, asiat voivat mennä päin persettä ja lopulta ne voivat mennä myös paremmin. En ihan ymmärtänyt kirjaan kohdistuvia ylisanoja, mutta lukemisen arvoinen tämä minulle oli, koska oli niin viihdyttävä. Haluan lukea lisää Carty-Williamsia.

Suomentanut Natasha Vilokkinen.

(Vahvat naiset- lukuhaaste: Naiskirjailija joka on voittanut palkinnon)

Tommy Orange: Ei enää mitään

Ah, tämä. Lukemisesta on jo useampi kuukausi ja edelleen tämä kirja välillä käy mielessä. Tämä on tarina nykyajan intiaaneista ja Oaklandin powwowista. Monta päähenkilöä ja monta mielenkiintoista tarinaa. Upposin tähän kirjaan, koska tämä oli melkoinen henkilöiden ja tarinoiden kudelma. Viimeisillä sivuilla suretti, että kirja loppuu ja halusi palavasti päästä lukemaan lisää ja tietää miten henkilöiden käy. Toivon totisesti, että Orange kirjoittaa tälle kirjalle jatko-osan!

Suomentanut Jussi Korhonen.

(Queerlukuhaaste: #OwnVoices-kirjailijan kirjoittama kirja)

Clarice Lispector: Água viva - ajatuksen takana

Lukuelämys, koska välillä luulin jo ymmärtäväni jotain tätä lukiessa ja sitten tipahdin taas kärryiltä niin että pamahti. Tää tämmönen kokeellinen (?) ja ajatuksenvirtainen teksti on haastavaa luettavaa, mutta toisaalta se on myös kuin mun oma ajatuksen juoksu. Tunnistin itseni sivuilta. Bonuksena myös Lispectorin upeat kielikuvat.

Suomentanut Tarja Härkönen.

Kiley Reid: Such a fun age

Huh, mitä tästä kirjasta osaisi edes sanoa? Tää oli monella tavalla tunteita ja ajatuksia herättävä kirja. Myös hyvin viihdyttävä. Piti otteessaan tiukasti. Välillä vähän epämiellyttävä lukea, kun tunnisti itsensä kirjan sivuilta ja samasta syystä myös virkistävä. Oli mielenkiintoista lukea siitä, miten ihminen haluaisi niin kovasti ajatella itsestään hyvää ja uskottelee sitä itselleen jollain tavalla äärimmäisyyksiin asti. Tää kirja kannattaa lukea.

(Vahvat naiset- lukuhaaste: Nainen joka ei saa kirjan lopussa miestä)

Yiyun Li: Kulkurit

Mun ja Elegian lukupiirin toinen kirja. Tää kirja oli yllätys. Kun tarina imaisi mukaansa, ei kirjaa olisi halunnu laskea käsistä. Sitten taas viimeistä osaa ei olisi halunnu lukea, koska ei halunnu tietää miten ihmisille käy. Ihmisten julmuus ja sokeus yhtä aikaa ei yllätä ja yllättää. Ja Kiinan systeemit on kauheat. Todella hyvä kirja. Herättää paljon ajatuksia. Kannatti lukea.

Suomentanut Seppo Loponen.

Aika erilaisia lukuelämyksiä nää kaikki kirjat. Yhteistä vain se lukuelämyksellisyys, minkä koin.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta & Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker tuli ja vei mut. Luin hänen ensimmäisen kirjansa Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja sain pienen ahmintakohtauksen ja luin perään hänen toisen kirjansa Baltimoren sukuhaaran tragedia, joka on jatkoa ensimmäiselle tai ainakin sama päähenkilö. Kun sain sen luettua (ahmittua), varasin Dickerin kolmannen kirjankin luettavaksi eli Stephanie Mailerin katoamisen. Todellakin ymmärrän, miksi Dicker on niin suosittu! Huhheijaa! Ootan kopolla kourin, että saan ton kolmannen kirjan käsiini. Ja hei, Dickeriltä ilmestyy neljäs suomennos ensi keväänä! Arvatkaa, kuka varas jo kirjan?

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ihan älyttömän hyvä kirja! Se oli pakko ahmia. Tein itselleni sellaisen ehdon, että saan lukea sitä vain sängyssä. Sen avulla sain itteni aina kymmenen aikaan illalla sänkyyn ja luin pari tuntia tätä ja se lukusessio autto nukahtaan. Paitsi sillon, ku lukeminen vei niin mennessään, että ajantaju katos kokonaan ja hoksasin yhden aikaan yöllä, että jaa, mää luen vieläki. Tässä kirjassa on pikkusen päälle 800 sivua ja luin tän viikossa.

Tää on hyvin, hyvin rauhallinen dekkari. Asiat selviää hitaasti, mutta tää ei kuitenkaan oo missään nimessä tylsä! Vaikka asiat selviää hitaasti niin asioita kuitenkin tapahtuu koko ajan ja juoni etenee jouhevasti ja sivut kääntyy kuin itsestään.

Lyhykäisyydessään kyse on Marcus Goldmanista, menestyskirjailijasta, ja hänen oppi isästään Harry Quebertista, jonka pihalta löydetään ruumis, joka paljastuu Harryn kadonneeksi rakkaudeksi, Nolaksi, jonka kuolemasta Harryä syytetään. Marcus haluaa puhdistaa Harryn maineen ja rupeaa tutkimaan tapausta. Paljastuu rakkautta, petoksia, monimutkaisia ihmissuhteita, traumoja ja kaikkea mitä asiaan kuuluukin. (Spoiler: mun mielestä Harryn ja Nolan suhde oli hyväksikäyttöä, koska Nola oli vielä lapsi, 15-vuotias ja Harry oli yli 30-vuotias. Tästä ei vaan puhuta pahemmin kirjassa, vaikka suhde siitä syystä tietysti salattiin.)

 

Baltimoren sukuhaaran tragedia ei ollut ihan niin hyvä kirja kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tämäkin kuitenkin piti otteessaan ja ahmaisin tämän viisi ja puoli sataisen kirjan alle viikossa. Dicker todella kirjottaa ahmittavia kirjoja. 

Marcus Goldman on tämänkin kirjan päähenkilö. Muita tuttuja hahmoja ei ole kuin hänen vanhempansa edellisestä kirjasta. Tässä kirjassa paneudutaan Marcuksen serkkuihin Hilleliin ja Woodiin ja siihen, mitä oikein tapahtui, kun tragedia tapahtui. Marcus alkaa ottaa selvää tragediaan johtaneista syistä. Ja tragedian tapahtumat selviävät lukijalle kirjan loppupuolella.

Kirja käsittelee kipeitä asioita ja sitä miten kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Se, miltä jokin näyttää päällepäin, ei aina pidäkään paikkaansa. Lapsen silmin asiat voivat näyttää niin eriltä ja varsinkin, jos ei tiedä kaikkia asioita, niin saa helposti väärän käsityksen. 

Tän kirjan juoni aukeni hiljokseen ja olipa kyllä aikamoinen tarina. Huhheijaa! En osannut oottaa tällaista. Miten Dicker osaakin keksiä nämä juonet ja avata ne vähä vähältä ja näin pitää otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti?

Kuka muu on lukenut Dickerin kirjoja? Mitä pidit?

Haudattu jättiläinen

Voi mikä kirja! Jo 50 sivua luettuani, tiesin, että tämä on parhaita kirjoja, mitä oon tänä vuonna lukenu. 

Kirjan taianomainen ja rauhallinen tunnelma vei mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta. Mikä on tämä sumu, joka vie muistot? Mitä Axl ja Beatrice ovat unohtaneet? Pääsevätkö he koskaan poikansa luo? Jo tämän kirjan tapahtumien sijoittuminen kuuluisan ja myyttisen kuningas Arthurin valtakauden jälkimaininkeihin oli jännää. Googletin ja kirjan tapahtumat sijoittuvat 500-luvulle ja Iso-Britanniaan. 

Kirjassa on jättiläisiä, hirviöitä, lohikäärmeitä. Kirjassa on ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Tapahtumat etenee rauhallisesti ja jos jouduin jättämään kirjan kesken, paloin halusta päästä takaisin kirjan pariin. Tässä kirjassa oli sitä jotain. Ja sitten se kirjan loppu! Kyyneleet nousivat silmiini, kun tajusin, mikä on tämä Soutaja ja tajusin, mitä Axlille ja Beatricelle tapahtuu. Itketti.

Tämä kirjan sumu, yhdistän sen mielessäni hyvinkin arkiseen dissosiaatioon. Itse kun olen kokenut hyvin vahvan dissosiatiivisen amnesian eli muistinmenetyksen. Mielestäni kirjan sumu kuvasi sitä, liian traumaattisen tapahtuman johdosta tapahtuvaa muistinmenetystä ja sen seurauksia. Axl ja Beatrice kokevat pieniä muistin palautumisia (eli takaumia) ja sama mekanismi on dissosiatiivisen muistinmenetyksen kanssa. Muisti palaa pätkittäin, palasina. Kun kirjassa selviää sumun syy, syy halutaan poistaa. Kun sumun syy poistetaan, jäljelle jää enää muistaminen, trauman kohtaaminen ja sen käsittely.

Kirja oli mielestäni todella kaunis kuvaus rakkaudesta ja kivusta, unohtamisesta ja muistamisesta, tapahtuneiden hyväksymisestä ja anteeksiannosta.

Kirjan lopusta mulle jäi olo, että haluaisin tietää, miten tarina jatkuu. Koin, että loppu jäi sen verran auki, että siihen voisi kirjoittaa vielä jatko-osan. Se olis kyllä ihanaa! Tarina on jääny soimaan minuun, mietin sitä edelleen, päiviä lukemisen jälkeen.

Sydäntorni

Mulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia, kun tartuin Sydäntorniin. Olin joitain blogipostauksia lukenut ja niiden perusteella kiinnostuin tästä kirjasta. Silti lähdin jotenkin pää tyhjänä lukemaan tätä. Mikä oli kyllä hyvä!

Monenlaisia mietteitä heräsi, kun tarinaan ihan uppoutuneena luin tätä kirjaa:

Kertoja vaihtui välillä kesken luvun ja välillä melkeinpä kesken lauseen ja se teki hetkittäin tarinan seuraamisesta sekavaa. Piti olla tarkkana! Monet kerrat mun piti palata taaksepäin, ku huomasin tippuneeni kärryiltä siitä, että kuka nyt vie tarinaa eteenpäin.

Loppu jäi ihan auki, täysin lukijan mielikuvituksen varaan. Ja sekös ärsyttää! Ääh ja plääh! Todella harvoin pidän tällaisista lopuista.

Kieli oli arkista, mutta todella vetävää kerronnassa. Se arkisuus viehätti mua suuresti ja piti otteessaan koko kirjan läpi.

Oli hämäävää ja myös juonen kannalta jännää miettiä, että kuka on se Ray, joka kertoo tarinaa. Onko hän Danny vai hänen serkkunsa Howard? Eipäs ollutkaan, vaan minulle tuli puskista tämä Ray kirjan lopussa. Vasta juuri ennen paljastusta osasin epäillä, että kuka Ray edes on. 

Tarinan lopussa Holly kertoi omaa tarinaansa ja se tuntui täysin ylimääräiseltä ja jotenkin ihan irtonaiselta ja turhalta kirjan kannalta. Tuli fiilis, että onpahan ympätty tämäkin tänne ja ei olla mietitty asiaa ollenkaan loppuun asti. Hollyn osuus oli mielestäni siis ihan turha ja sen takia loppu oli plätsisplötsis ja mielestäni kokonaisuus kärsi siitä.

Kuitenkin. Kirja ihastutti mua suuresti. Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka haluaa ahmia loppuun. Egan teki sen verran vaikutuksen, että haluan lukea hänen muutkin kirjansa.

Muistojen kirja

Astu harhaan- blogin Smagardi kirjoitti viime vuonna Petina Gappahin Muistojen kirjasta blogiinsa ja se jäi jotenkin niin mieleen, että kun kirjastossa sitten tämä kirja tuli vastaan, ni tartuin siihen ja lainasin. Aika samaa mieltä olin Smagardin kanssa tästä kirjasta.

Memory on albiinonainen, joka istuu vankilassa Hararessa ja odottaa kuolemantuomiotaan toimeenpantavaksi. Häntä syytetään kasvatti-isänsä murhasta. Sellissä istuessaan hän kirjoittaa tarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle siinä toivossa, että kuolemantuomio saataisiin kumottua.

Tarina ei alkuun ihan vedä, mutta sitten kun se lähtee liikkeelle, sitä on mennyttä. Memory kertoo tarinaansa ja lukijana sitä ihmettelee vain, että mitä ihmettä tapahtuu. Vankilan olot ovat melkoiset ja Memoryn tarina on melkoinen. Vähä vähältä paljastuu, että mitä on tapahtunut ja miksi ollaan päädytty siihen pisteeseen, että Memory istuu vankilassa. 

Kirja pistää miettimään ihmisen mieltä ja muistoja. Kuinka tulkinta asioista voi olla ihan väärä ja saa ihmisen uskomaan jotain, mikä ei ole kuitenkaan totta, vaikka se tulkitsijalle itselleen onkin totta. Kirja pistää miettimään elämää, sen tarkoitusta ja määrää. Se pistää miettimään traumatisoitumista ja sitä miten se vaikuttaa omaan elämään ja myös jälkeläisten elämään. Kirjassa on niin monia pohjavirtoja, syviä ja runsaita. Kirjan loppu sai myös miettimään sitä, että kun hyväksyy elämänsä sellaisena kuin se on, niin kuinka paljon mukavempaa se sitten voisikaan olla. Kirja on täynnä toivoa, vaikka se on täynnä karuutta ja vääryyttä. 

Tämä kirja on niin hyvä, että uskon lukevani tämän vielä toisenkin kerran joskus. Toisella lukukerralla saa varmasti irti vielä lisää.

Värittömän miehen vaellusvuodet

En oo aiemmin lukenut yhtään Haruki Murakamin kirjaa. Lukuoppaan suosituksesta sitten tartuin Värittömän miehen vaellusvuosiin. 

Kirja kertoo Tsukurusta, joka alkaa tapailla Saraa. Sara pyytää/vaatii Tsukurua selvittämään menneessään tapahtuneen ystävien tekemän hylkäämisen ja sen myötä tulleet tunnesolmut, jotta heidän suhteensa voisi jatkua. Niinpä Tsukuru matkaa menneeseen ja käy läpi asiat ja tapaa ystävänsä.

Kirja oli jotenkin niin ihana. Kieli oli kaunista ja rauhallista. Kirjan tunnelma oli jotenkin niin hyvä ja se jää mieleen vielä leijumaan kirjan loputtuakin. Upposin kirjaan, kun pääsin vauhtiin. Juoni oli sopivan rauhallinen. Pystyin samaistumaan monissa asioissa Tsukurun ajatuksiin ja kokemuksiin. En yhtään ihmettele, että Murakami on suosittu! Huh, mikä kirja! Ihastuin kyllä Murakamin tyyliin ja todellakin aion lukea hänen muutkin kirjansa.