Kohtelen itteeni välillä todella paskasti, kun piiskuroin itteeni millon mistäkin syystä. Yleensä siksi, etten ole onnistunut jossain tai olen tipahtanut tunnekaaokseen yms. Kirja aukaisi mun silmät näkemään, ettei huono kohtelu saa tekemään paremmin vaan päinvastoin itsensä lyttääminen erittäin todennäköisesti vain huonontaa tekemiseni laatua ja ei todellakaan auta tunnekuohuihinkaan millään tavalla.
"Menneisyyttä ja tulevaisuutta koskevat ajatukset ovat vain sitä: ajatuksia. Menneisyys on olemassa vain muistoissa ja tulevaisuus vain kuvitelmisssa." Totta! Tämä olisi hyvä muistaa. Tässä taikana myötätunnon suhteen on läsnäolo. Itse ainakin helposti vaellan ajatusteni mukana menneeseen ja tulevaan ja helposti se nykyhetki unohtuu, vaikka nykyhetki on aina se tärkein hetki elämässä. Ei voi elää mennyttä, eikä voi elää tulevaa. Vain nykyhetkessä voi elää. Läsnäolo ei kyllä aina ole kovin helppoa, tiedän.
"Samalla tavoin kuin on helpompaa avautua ystävälle, jonka tietää välittävän ja ymmärtävän, on helpompi avautua itselleen, kun voi luottaa siihen, että kipu tulee kohdatuksi myötätuntoisesti ja tietoisesti." Auts. Tämä osui kipeästi. Kun on stressiä tai mitä ikinä hankalaa, en kohtele itseäni myötätunnolla vaan rumasti. Suomin itseäni: Miksi en pysty parempaan? Miksi en kestä stressiä? Miksi oon näin paska ihminen? Kaikkea tällaista pyörii päässäni ja itse pahennan omaa oloani näin. Tämä kirjan kohta sai mut tajuamaan, että haluan muutosta. Etten pidä siitä, että puhun ittelleni rumasti ja kohtelen itteeni rumasti. Haluan parempaa. Haluan tähän muutoksen. Haluan elämänlaatuani paremmaksi.
Se, mitä pystyn tekemään päästäkseni käsiksi itsemyötätuntoon, ei vaadi paljoa. Neffin mukaan siihen on kolme sisäänkäyntiä. "Aina, kun huomaa kokevansa kipua, voi valita kolmesta mahdollisesta menettelytavasta: 1. Voi osoittaa itselleen ystävällisyyttä ja huolenpitoa. 2. Voi muistuttaa itseään siitä, että kivun kohtaaminen on kaikille ihmisille yhteinen kokemus. 3. Voi antaa ajatustensa ja tunteidensa olla vapaasti tietoisuudessa." Annan esimerkin itsestäni. Oon kärsiny unettomuudesta nyt 8kk. Sen sijaan, että suomisin itteeni siitä, että oon niin paska nukkuja ja stressaisin itteni kipeäksi unettomuuden takia, voin tehdä näin: 1. Puhun itselleni näin: on todella kurjaa, että unettomuus vaivaa. Se tuntuu paskalta. Hyvä, että silti pidät iltarutiineista kiinni ja yrität helpottaa oloa. Olen tukenasi, teet sen verran ku pystyt ja jaksat tällä hetkellä. Jne. 2: Muistutan itteeni, että en ole yksin tämän asian kanssa. On hirmu paljon ihmisiä ympäri maailman, joilla on just nyt sama tilanne ja paljon ihmisiä, jotka ovat joskus kärsineet unettomuudesta. Vertaistukea varmasti löytyy. Puhuisinko heille rumasti tässä tilanteessa? En. Miksi siis ittelle? 3. Kun tuntuu paskalta huonon nukkumisen takia, annan oloni olla paska ja väsynyt, enkä yritä saada sitä sivuun jollain sijaistoiminnolla. Annan kurjien ajatusten tulla ja mennä. Oon huoomannu, että ne lähtee nopeammin pois, ku ei väistele niitä. Ja ei mene energiaa hukkaan, ku yrittää vältellä paskoja tunteita ja ajatuksia turhaan. Tässä kohti on hyvä myös muistaa, että on inhimillistä vältellä vaikeita tunteita ja ajatuksia. Kukapa niitten kans nyt haluais olla?
Tämä kirja todella pisti rattaat pyörimään mun päässä. Aloitin jo myötätuntoharjoitukset ja aion jatkaa niiden parissa edelleen. Lainaan jossain kohti vielä suomalaisen Ronnie Grandellin itsemyötätunto-kirjan. Kiinnostaa lukea lisää aiheesta!
Mites te? Onko itsemyötätunto tuttu asia?
