Victoria Belim: Punaiset seireenit - ukrainalainen sukutarina

Tää kirja pääsi yllättämään mut! Tää oliki ihan erilainen, ku olin aatellu. Jostain syystä olin mieltäny tän kirjan fiktiiviseksi sukutarinaksi, enkä todelliseksi. Siksi yllätyin, ku aloin lukemaan tätä.

 

Kirjan takakansi kertoo oleellisen kirjan sisällöstä:

"Sykähdyttävä tositarina vaietuista sukusalaisuuksista Ukrainan verisen historian puristuksessa.

Punaiset seireenit on koskettava kuvaus Ukrainan 1900-luvusta, jota käsitellään yhden perheen neljän sukupolven ja sukuun kätkeytyvän arvoituksen kautta. Kirja on osin muistelma ja osin kuin dekkari, joka seuraa kirjoittajaa halki Ukrainan hänen tutkiessaan setänsä katoamista ja muita sukusalaisuuksia.

Victoria Belim palasi vuonna 2014 sodan keskellä Ukrainaan tutkimaan sukuun liittyvää arvoitusta, joka kattoi useita sukupolvia. Kuinka hänen isoisosetänsä Nikodim menehtyi 1930-luvulla, ja miksi hänen tarinansa oli tabu vielä melkein sata vuotta myöhemmin?

Victoria oli tutkinut Neuvostoliiton jälkeisen ajan politiikkaa, joten hän ymmärsi, että vanhojen salaisuuksien selvittäminen uuden sodan keskellä ei olisi yksinkertaista. Hankkeen kiivaimmaksi vastustajaksi kuitenkin yllättäen osoittautui hänen oma isoäitinsä Valentina, joka kielsi sorkkimasta menneisyyttä. Valentinan mukaan Ukrainan maine yhtenä suuren verenvuodatuksen alueista oli täysin perusteltu. KGB oli ajat sitten lähtenyt Pultavasta, mutta sen entinen päämaja ”Kukkoansa”, kuten sen nimi kansan suussa kuului, herätti Valentinassa yhä suurta levottomuutta – ja perustellusti, kuten Victorialle kävi selväksi. Kun yhteenotto Ukrainan ja Venäjän välillä syveni jälleen vuonna 2014 ja verenvuodatus jatkui, hän päätti selvittää totuuden maansa menneisyydestä, vaikka se johtaisikin välirikkoon isoäidin ja muun suvun kanssa."

Belimin sukututkimusta ja suhdetta isoäitiin oli mielenkiintoista seurata. Jotenkin se kaiken yhtäaikainen helppous ja vaikeus oli kiehtovaa ja niin tunnistettavaa. Tuollaistahan se on joissain ihmissuhteissa ja elämässä ylipäätään. Sukututkimuksessa tuli etenemisiä ja umpikujia, samaten ku isoäidin kanssa. Pitkää vaikenemista ei ole helppo rikkoa ja alkaa taas puhumaan asioista. Onneksi asiat kuitenkin selviävät takkusuudesta huolimatta. Kirja oli kyllä upottava tapaus! Vei mennessään kaikki sukulaissuhteiden kiemurat.

Muistojen kirja

Astu harhaan- blogin Smagardi kirjoitti viime vuonna Petina Gappahin Muistojen kirjasta blogiinsa ja se jäi jotenkin niin mieleen, että kun kirjastossa sitten tämä kirja tuli vastaan, ni tartuin siihen ja lainasin. Aika samaa mieltä olin Smagardin kanssa tästä kirjasta.

Memory on albiinonainen, joka istuu vankilassa Hararessa ja odottaa kuolemantuomiotaan toimeenpantavaksi. Häntä syytetään kasvatti-isänsä murhasta. Sellissä istuessaan hän kirjoittaa tarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle siinä toivossa, että kuolemantuomio saataisiin kumottua.

Tarina ei alkuun ihan vedä, mutta sitten kun se lähtee liikkeelle, sitä on mennyttä. Memory kertoo tarinaansa ja lukijana sitä ihmettelee vain, että mitä ihmettä tapahtuu. Vankilan olot ovat melkoiset ja Memoryn tarina on melkoinen. Vähä vähältä paljastuu, että mitä on tapahtunut ja miksi ollaan päädytty siihen pisteeseen, että Memory istuu vankilassa. 

Kirja pistää miettimään ihmisen mieltä ja muistoja. Kuinka tulkinta asioista voi olla ihan väärä ja saa ihmisen uskomaan jotain, mikä ei ole kuitenkaan totta, vaikka se tulkitsijalle itselleen onkin totta. Kirja pistää miettimään elämää, sen tarkoitusta ja määrää. Se pistää miettimään traumatisoitumista ja sitä miten se vaikuttaa omaan elämään ja myös jälkeläisten elämään. Kirjassa on niin monia pohjavirtoja, syviä ja runsaita. Kirjan loppu sai myös miettimään sitä, että kun hyväksyy elämänsä sellaisena kuin se on, niin kuinka paljon mukavempaa se sitten voisikaan olla. Kirja on täynnä toivoa, vaikka se on täynnä karuutta ja vääryyttä. 

Tämä kirja on niin hyvä, että uskon lukevani tämän vielä toisenkin kerran joskus. Toisella lukukerralla saa varmasti irti vielä lisää.