Runokirjoja

 Tässäpä muutama kesän aikana luettu runokirja! Ovat ihan erilaisia keskenään.

Rimma Erkko toim.: Lohikäärme ja neito - suomalaisia spefirunoja arkistoista

"Nuori neito tuomitaan lohikäärmeen kitaan. Hiitolassa tanssitaan häitä ja noidat mittelevät voimiaan. Hauen vatsasta syntyy poika ja Kuopiosta kuuluu kummia: jotain hyvin outoa lentää sen yllä. Tämän tuopin juojaksi edes Väinämöisestä ei ole!

Tolkieniakin inspiroineet Suomen parhaat maagiset kansanrunot nyt vihdoin yksissä kansissa!

Rimma Erkko (FM) on väitöskirjatutkija, joka tutkii suomalaisia uskomustarinoita. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kokoelma suomalaista kauhuteemaista kansanrunoutta, kolme omaa kaunokirjallista teosta ja yksi tietokirja."

Nämä runot oli aika herkullisiakin! Monet tosi kiinnostavia. Mahtavaa, että Erkko on tehnyt tällaisen työn ja koonnut näitä meijän kansanrunoja tällaisen kokoelman.

Sylvia Plath: Ariel

suomentanut Kirsti Simonsuuri

Nyt luin viimein Plathilta myös runokirjan! En kauhean hyvin päässyt näihin runoihin kiinni. En jotenkin vaan ymmärtänyt niitä, en saanut oikein otetta niistä tai löytänyt mitään tarttumapintaa näihin. Hämmentävää! No, onpahan nyt luettu myös runoja Plathilta, eikä vain huippuhyvää romaania Lasikellon alla. Se kirja kukkuu vieläkin mun mielessä.

No, saatan vielä kokeilla jotain muuta Plathin runokirjaa. Sanantuojat kuulostaa hyvältä.

Aija Andersson: Ehjä 

"Syksyllä 2023 vain 40-vuotiaana edesmenneen kirjailijan viimeisen runokokoelman aiheena on rakkaus – mielen ja ruumiin tila. Teos kysyy, miten olosuhteet ja odotukset tulevasta määräävät elämäämme tässä hetkessä. Mitä ovat kohtaaminen ja kohtaamattomuus? Millaisia ovat romanttiset ihmissuhteet kuoleman lähestyessä? Onko rakkaus lopulta silkkaa mielikuvitusta, yksinäisen mielen ja ruumiin kaipuuta toista vasten?

Aija Andersson (o.s. Typpö) (1983–2023) oli äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, kirjailija ja Kulttuurivihkojen runoblogisti. Hänen aiemmat teoksensa ovat Amputaatio (2021), Eutanasia (2022) ja Pii (2023)."

Luin tämän Anderssonin neljännen ja viimeisen teoksen. Aiemmat kolme olen jo lukenutkin (Amputaatio, Eutanasia ja Pii) ja täytyy todeta, että en ole ehkä koskaan aiemmin lukenut 1,5v aikana keltään runoilijalta kaikkia hänen teoksiaan. Anderssonin runoissa on mulle sitä jotain.

Erityisesti tämä runo oli koskettava:

(Muistamme)

Me, jotka jäämme,

tunnemme lähteneet

Jäämme lähtöjen luo

Mutta lähtijät eivät lähde

He sammuvat niin kuin syttyivät

kerra, pienet auringot

Yhdessä kohdassa hämärtyy

Tässä, missä valostui,

lämmin

Tunnemme sen

Runohaaste: Aija Andersson: Amputaatio

 Ankin kirjablogissa runohaaste. Päätin osallistua tähän Aija Anderssonin runokokoelmalla Amputaatio. Olen kovasti tykästynyt Anderssonin runoihin.

Aiemmin olen lukenut Anderssonilta hänen runokokoelmansa Eutanasia ja piensäeromaanin Pii. Olen myös varannut kirjastosta hänen postuumisti ilmestyvän runokokoelmansa Ehjä.

Andersson kirjoittaa kokemastaan amputaatiosta, mitä oli ennen sitä ja mitä on ollut sen jälkeen. Nyt harmittelen, etten kirjoittanut ylös yhtään runoa tästä kirjasta. Tämä kokoelma oli koskettava, hämmentävä ja hetkittäin hämmästyttävä, että näinkin voi ajatella, näinkin voi nähdä tämän kokemuksen. 

Anderssonin runojen lukemista voin suositella kaikille. Ne ovat niin monenlaisia. Uskon, että tulen lukemaan hänen kaikki runokokoelmansa vielä moneen kertaan.

Kaksi säeromaania: Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle & Aija Andersson: Pii

 Säeromaaneja, olkaatten hyvät! Nämä kaksi ihan erilaisia.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

suomentanut Leena Ojalatva

Säeromaani siitä, kun isällä onkin salaa kaksi perhettä ja siskokset ovat hyvin samanikäisiä, eivätkä tiedä toisistaan. Isä kuolee ja mitäs sitten? Siskot ovat eläneet hyvin erilaisissa oloissa ja siinä kaikessa on tasapainoilua, kun he yrittävät tutustua toisiinsa.

Tämä säeromaani herätti monenlaisia tunteita! Pidin paljon. Luin tämän alkuun e-kirjana, mutta sitten se katosi kirjastosta ja luin loppuun paperikirjana. 

Aija Andersson: Pii: piensäeromaani

Tämä oli kaunis ja sekava. En oikein pysynyt kärryillä. Niinku yhtään. En osaa edes sanoa, että mistä tämä kertoo. Pitänee lukea uudestaan oikein keskittyneenä.

Se, mistä pidin tässä oikein paljon, on rakenne: on ne normaalit säeromaanin säkeet ja sitten sivun alalaidassa juoksee koko ajan oma tarinansa. Yhden luvun loputtua luin sivun alalaidan säkeneet vielä erikseen peräkanaa. Se oli kivaa!

Takakansiteksti:

"Piensäeromaani Piissä pieni inhimillisyyden liekki lepattaa susivihan, noitavainojen ja muiden kauhujen keskelläkin. Äänessä ovat alistetut. Teos ponnistaa kaukaa historiasta, mutta yltää nykyiseen ekokriisiin ja tulevaisuuden tuhokuviin. Ja jotakin on myös dystopioiden jälkeen...

Runot aikatasoineen kerrostuvat maan kuorikerrosten tavoin. Esiin paljastuvat yhteisöllisen kontrollin teemat - kamppailu tiedon herruudesta, kasvatus sekä lasten ja naisten osa yhteisössä.

"Kuluu tämä päivä jonka painoa et ymmärrä / Seisot kivellä, olet tullut tänne / seisomaan, vuorelle jonka lumoa et tunne""

Aija Andersson: Eutanasia

 Törmäsin tähän Kodin Kuvalehden juttuun Anderssonista ja kiinnostuin siksi lukemaan hänen runokirjansa.

Takakannesta:

"Eutanasia on runokokoelma parantumattomasti sairaan viimeisestä vuodesta – ajan merkityksistä, kuoleman kulttuurisista käsityksistä ja olemassaolon luonteesta. Samalla teos on kertomus rakkaudesta.

Tarina kuljettaa lukijan sairaalamaisemista avaruuden ja aineen sydämiin, maapallon pinnalta aurinkojen sisuksiin.

vuosi pisteessä avaruudessa

vuosi universumin mykässä tuulessa

röyhelössä rautaytimen jyvä

syttyvää hiiltä, ikuisuus silmänräpäys

Aija Andersson (o.s. Typpö) on äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, Kulttuurivihkojen runoblogisti ja vapaa kirjoittaja. Hänen esikoisteoksensa, runokokoelma Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) sai runsaasti positiivista huomiota julkisuudessa. Eutanasia on Anderssonin toinen julkaistu teos."

Tää runokirja ei ihan hirveästi uponnu muhun. Oli tässä kuitenkin muutama helmi seassa, jonka takia hyvä, että tartuin tähän runokirjaan. 

"Älkää olettako, että kuolemansairaat

olisivat jatkuvasti onnettomia.

Eivät he useinkaan sure elämäänsä!

He ovat juuri käsittäneet, mitä on elää."

"Kun elää,

elää ain,

ja kun kuollut on,

on kuollut vain."

Tää aihe on kyllä nyt pinnalla, koska erään ystäväni sisko on saattohoidossa (tän jutun kirjoittamishetkellä vielä ei kuollut) ja se väkisinkin nostattanu itellä pintaan oman menetykseni samankaltaisessa tilanteessa kuusi vuotta sitten. Andersson käsittelee runoissaan juuri tätä asiaa oman syöpänsä takia. 

Vaikka tää runokirja ei hirveenä uponnu, kiinnostaa mua silti lukea Anderssonin aiempi runokirja Amputaatio. Sen varmaan luenkin tässä keväällä. Kiitos noiden helmien.