Runokirjoja

 Tässäpä muutama kesän aikana luettu runokirja! Ovat ihan erilaisia keskenään.

Rimma Erkko toim.: Lohikäärme ja neito - suomalaisia spefirunoja arkistoista

"Nuori neito tuomitaan lohikäärmeen kitaan. Hiitolassa tanssitaan häitä ja noidat mittelevät voimiaan. Hauen vatsasta syntyy poika ja Kuopiosta kuuluu kummia: jotain hyvin outoa lentää sen yllä. Tämän tuopin juojaksi edes Väinämöisestä ei ole!

Tolkieniakin inspiroineet Suomen parhaat maagiset kansanrunot nyt vihdoin yksissä kansissa!

Rimma Erkko (FM) on väitöskirjatutkija, joka tutkii suomalaisia uskomustarinoita. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kokoelma suomalaista kauhuteemaista kansanrunoutta, kolme omaa kaunokirjallista teosta ja yksi tietokirja."

Nämä runot oli aika herkullisiakin! Monet tosi kiinnostavia. Mahtavaa, että Erkko on tehnyt tällaisen työn ja koonnut näitä meijän kansanrunoja tällaisen kokoelman.

Sylvia Plath: Ariel

suomentanut Kirsti Simonsuuri

Nyt luin viimein Plathilta myös runokirjan! En kauhean hyvin päässyt näihin runoihin kiinni. En jotenkin vaan ymmärtänyt niitä, en saanut oikein otetta niistä tai löytänyt mitään tarttumapintaa näihin. Hämmentävää! No, onpahan nyt luettu myös runoja Plathilta, eikä vain huippuhyvää romaania Lasikellon alla. Se kirja kukkuu vieläkin mun mielessä.

No, saatan vielä kokeilla jotain muuta Plathin runokirjaa. Sanantuojat kuulostaa hyvältä.

Aija Andersson: Ehjä 

"Syksyllä 2023 vain 40-vuotiaana edesmenneen kirjailijan viimeisen runokokoelman aiheena on rakkaus – mielen ja ruumiin tila. Teos kysyy, miten olosuhteet ja odotukset tulevasta määräävät elämäämme tässä hetkessä. Mitä ovat kohtaaminen ja kohtaamattomuus? Millaisia ovat romanttiset ihmissuhteet kuoleman lähestyessä? Onko rakkaus lopulta silkkaa mielikuvitusta, yksinäisen mielen ja ruumiin kaipuuta toista vasten?

Aija Andersson (o.s. Typpö) (1983–2023) oli äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, kirjailija ja Kulttuurivihkojen runoblogisti. Hänen aiemmat teoksensa ovat Amputaatio (2021), Eutanasia (2022) ja Pii (2023)."

Luin tämän Anderssonin neljännen ja viimeisen teoksen. Aiemmat kolme olen jo lukenutkin (Amputaatio, Eutanasia ja Pii) ja täytyy todeta, että en ole ehkä koskaan aiemmin lukenut 1,5v aikana keltään runoilijalta kaikkia hänen teoksiaan. Anderssonin runoissa on mulle sitä jotain.

Erityisesti tämä runo oli koskettava:

(Muistamme)

Me, jotka jäämme,

tunnemme lähteneet

Jäämme lähtöjen luo

Mutta lähtijät eivät lähde

He sammuvat niin kuin syttyivät

kerra, pienet auringot

Yhdessä kohdassa hämärtyy

Tässä, missä valostui,

lämmin

Tunnemme sen