Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

No olipas tämä kirja! 😅

 

Tää kirja oli pettymys kehollisuuden kuvauksen takia. Sivuhenkilöt oli onneksi mainioita, vaikka päähenkilöt oli plääh.

Kirjan pääjuoni on se, että Micholei vasarin temppujen takia vaihtaa kehoa tiuhaan. Oma keho katoaa ja tilalle tulee joku ihan muu keho, kunnes taas se keho katoaa ja oma keho tulee takaisin. Poikaystävänsä Josir päättää lähtä metsästämään tätä vasaria, että Miho saa kehonsa kokonaan takaisin ja niin hän kasaa sirkuksen, ostaa junan ja koko konkkaronkka lähtee jahtiin etsimään tätä vasaria kiertävän sirkuksen muodossa.

Se kehollinen kuvaus. Odotin jotain muuta, ku mitä sain. Lähinnä tää tuntu olevan valitusta väärästä kehosta ja Mihon ja Josirin pakkomielteistä seksiä millon minkäki Mihon kehon kanssa. En saanut sellaista syvällistä ja oivaltavaa kehon ja kehollisuuden pohdintaa, jota oisin kaivannu. Toki ymmärrän, että oma keho on oma keho ja Mihon tilanteessa itsestäki tuntuisi kauhean pahalta. Mutta silti. Ärsyttävintä oli, ku Miho heräsi hyvin lihavan ihmisen kehossa ja vaan häpesi ja inhosi sitä kehoa ja Josiriakin se keho ällötti. Huokaus. Läskivihaa tähän kaivattiinkin. 

Sivuhenkilöt eli sirkuksen väki. He olivat mainioita hahmoja! Erilaisia, omanlaisia. Pidin heistä oikeastaan kaikista. Jokaisella oli oma taustansa, jota avattiin pikkuhiljaa ja kaikki olivat inhimillisiä ja kehittyivät ihmisinä kirjan aikana. Toisin ku päähnekilöt Josir ja Miho. Argh. He eivät kyllä kehittyneet vaan pysyivät koko ajan samanlaisina seksibilehuumehurjastelijoina.

Kirjan loppuki oli vähän plääh. Toki kiva, että Miho sai kehonsa kokonaan takaisin, mutta muuten oli jotenkin liiankin kätevää.

Mietin, että annanko kirjalle 2 vai 3 tähteä. Päädyin kolmeen, koska teksti oli niin sujuvaa lukea ja koska kaikki kirjan sivuhenkilöt oli niin mielenkiintoisia. Neljään ja viiteen tähteen ois päähenkilöiden pitäny olla parempia yms. Lisäksi kirjan nimi on kyllä harhaanjohtava. Parempi ja paikkansapitävämpi ois ollu Micholei Rostuksen eriskummallinen elämä. 

Mutta olipa lukukokemus!😅

Tuhatkuolevan kirous

Surunhauras, lasinterävä herätti kiinnostukseni Siiri Enorannan kirjoja kohtaan. Tätä kirjaa lukiessa alkoi tuntua siltä, että Enoranta on yksi lempikirjailijoistani.

Pau leikkaa hiuksensa, hänen äitinsä suuttuu siitä ja sitten alkaakin tapahtua. Pau on elänyt elämänsä mitään mistään taikuudesta tietämättä ja hiusten leikkaamisen myötä hänelle aukeaa uusi ja aivan ihmeellinen maailma. Hänet kutsutaan Magia-akatemiaan pääsykokeisiin ja hän onkin yllättäen pentujen paras taikoja. Mutta miksi hänen veljensä jätti Magia-akatemian kesken? Miksi äiti on salannut häneltä ihan hirveästi asioita? Pau tuntee mielipahaa kaikesta salailusta ja siitä, ettei hänelle kerrota mitään. Paun elämässä tapahtumien vyöry on melkoinen ja niin kutkuttava. Eikä vähiten kutkuttava ole seksuaalinen herääminen ja ensimmäinen seksikokemus, joka kuvattiin todella ihanasti tässä kirjassa.

Alkuun kirja ei oikein vetänyt mukanaan, mutta sitten yhtäkkiä huomasin uponneeni sinne täysin ja lukeneeni kirjaa unohtaen täysin ajan kulun. Kirjassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, joita ei osannut odottaa ollenkaan. Juoni on hyvä ja asioita paljastuu pikkuhiljaa ja toiset asiat silti jää vähän pimentoon. Välillä tuli myös jonkinlaiset Harry Potter- vibat. Ja kun kirja loppui, se harmitti minua paljon! Olisin halunnut lukea vielä paljon lisää siitä, mitä Indarasiassa tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Toivoisin jatkoa Paun tarinalle ja elämille. Kirjoitathan lisää Pausta, Siiri Enoranta?

Surunhauras, lasinterävä

Voi! Enpä tiennyt mihin tartuin, ku aloin lukemaan Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä- kirjaa. 

Ensimmäinen huomioni oli se, että kirjassa on todella pitkiä lauseita. Niin pitkiä, että välillä piti lukea lause uudelleen, että pysyi varmasti sen perässä. Toinen huomioni oli se, että kirjan kieli on todella kaunista. Sitä oli nautinnollista lukea ja se vei minut ihanasti mennessään.

Juonesta sanoo Risingshadow- sivusto näin:

"Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa. Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa. Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas."

Kirja on väkevä kuvaus rakkaudesta ja menetyksestä ja ihmisen mielen kiemuroista sekä tasa-arvosta. Kirjassa tulee myös hyvin esiin meidän maailmamme tilanne ns. päinvastaisena, kun Sidrineian naiset ovat arvokkaita ihmisiä ja miehet eivät. Mehän itse elämme maailmassa missä miehet ovat niitä arvokkaita ja parempia ja kaiken määrittäviä ihmisiä ja naiset vähempiarvoisia. Esim. kun erikseen pitää mainita, että uranainen, mutta ei ole uramiehiä eli mies on se oletus. Surukauriin saarilla taas on tasa-arvo, mikä on omituista kirjan muussa maailmassa ja johon onneksi meidän maailmassa tähdätään edelleen.

Tämä kirja oli ensimmäinen, jonka olen Enorannan tuotannosta lukenut. Aion aivan ehdottomasti lukea hänen kirjojaan lisää.

Ps: Perustin uuden blogin vanhan Kynsitaideterapian tilalle. Uusi on nimeltään Kerroksia ja sitä saa tulla seuraamaan. Sinne kirjottelen lukuhommien ulkopuolisia juttujani.