Surunhauras, lasinterävä

Voi! Enpä tiennyt mihin tartuin, ku aloin lukemaan Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä- kirjaa. 

Ensimmäinen huomioni oli se, että kirjassa on todella pitkiä lauseita. Niin pitkiä, että välillä piti lukea lause uudelleen, että pysyi varmasti sen perässä. Toinen huomioni oli se, että kirjan kieli on todella kaunista. Sitä oli nautinnollista lukea ja se vei minut ihanasti mennessään.

Juonesta sanoo Risingshadow- sivusto näin:

"Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa. Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa. Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas."

Kirja on väkevä kuvaus rakkaudesta ja menetyksestä ja ihmisen mielen kiemuroista sekä tasa-arvosta. Kirjassa tulee myös hyvin esiin meidän maailmamme tilanne ns. päinvastaisena, kun Sidrineian naiset ovat arvokkaita ihmisiä ja miehet eivät. Mehän itse elämme maailmassa missä miehet ovat niitä arvokkaita ja parempia ja kaiken määrittäviä ihmisiä ja naiset vähempiarvoisia. Esim. kun erikseen pitää mainita, että uranainen, mutta ei ole uramiehiä eli mies on se oletus. Surukauriin saarilla taas on tasa-arvo, mikä on omituista kirjan muussa maailmassa ja johon onneksi meidän maailmassa tähdätään edelleen.

Tämä kirja oli ensimmäinen, jonka olen Enorannan tuotannosta lukenut. Aion aivan ehdottomasti lukea hänen kirjojaan lisää.

Ps: Perustin uuden blogin vanhan Kynsitaideterapian tilalle. Uusi on nimeltään Kerroksia ja sitä saa tulla seuraamaan. Sinne kirjottelen lukuhommien ulkopuolisia juttujani.