Sarjakuvia selviytymisestä

 Jouluaaton kunniaksi sarjakuvia selviytymisestä! Meille monelle joulu on sitä vuoden surkeinta aikaa, ankea, ahdistavaa, pelottavaa, pelkkää selviytymistä. Siksi tässä muistutus siitä, että kaikesta voi selvitä, vaikka jäljet aina jääkin.

Hyvää joulua kaikille teille jotka vietätte sitä! Ja hyvää arkipyhää kaikille meille, jotka sitä ei vietä!

Zeina Abirached: Minä muistan

suomentanut Aura Sevón

Tämä sarjakuva on libanonilaisen Abirachedin muistelmat lapsuudestaan Beirutissa sisällissodan keskellä. Hän kuvaa sodan keskellä elämistä ja mitä seurauksia siitä on tullut. Eimerkiksi myöhemmin ukkosmyräkkä isoine äänineen on saanut aikaan takaumia, että pommikoneet tulee.

Koskettava sarjakuva ja tykkäsin Abirachedin tyylistä.

Jen Wang: Ash's cabin

Tää on sarjakuva Ashista, joka kipuilee ilmastonmuutoksen kanssa ja kun aikuiset ignooraa sen täysin. Muutenkin on vaikeaa ja hän päättää siitä kaikesta sisuuntuneena lähteä etsimään vasta kuolleen isoisän majaa keskeltä erämaata. Ash harjoittelee taitoja ja hommaa tarvikkeet ja niin hän yks kesäloma ottaa ja lähtee majan etsintään koiransa kanssa. Ash on siellä kauan ja häntä etsitään kissojen ja koirien kanssa kun Usan länsirannikon jokavuotiset maastopalot alkavat. 

Tää oli ahmaistu yhdellä lukukerralla. Upposin niin tarinaan.

Mamoru Hosoda &Yu: Susilapset 1

suomentanut Suvi Mäkelä

Tämä on tarina Hanasta, joka yliopistossa rakastuu toiseen opiskelijaan. Hana ei jätä rakkauttaan, vaikka hän paljastuu ihmissudeksi. He aloittavat yhteisen elämän ja saavat kaksi lasta. Sitten lasten isä katoaa ja Hana jää yksin Amen ja Yukin kanssa. Tämä kuvaa Hanan selviytymistaistelua kahden pienen lapsen kanssa, joiden susipuolta pitää piilotella toisilta ihmisiltä ja samalla hän suree kuolleeksi paljastunutta rakkauttaan.

Oli kyllä mielenkiintoinen tän mangan aihe! Ahmaisin tämänkin yhdeltä istumalta ja varasin saman tien tän seuraavat osat ittelle luettavaksi.

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Taisin tätä lukiessa vähän rakastua Sylvia Plathiin. Mikä kirja!

"Esther Greenwood on lahjakas opiskelija, joka voittaa kuukauden stipendin New Yorkiin. Kaikki on hänelle siellä ilmaista: tarjolla ovat suurkaupungin ilot, mielenkiintoiset ihmiset, lounaat hienoissa ravintoloissa. Estherin pitäisi olla ikionnellinen; ja niin hän alussa onkin. Mutta sitten Esther alkaa tuntea yhä syvenevää vierautta. Kotiin paluun jälkeen hänen otteensa kirpoaa lopullisesti. Alkaa sairaalakierre eikä paranemisesta näy aikoihin merkkiäkään.

Lasikellon alla pohjaa legendaarisen amerikkalaisen runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) omiin kokemuksiin. Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa, vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä."

Tää oli upea kirja! Mulle täysin 5/5. Tunnistin itseäni ja elämääni tästä niin monin paikoin, että oli ihan huimaavaa lukea tätä. Ahmin! Plath osaa niin hyvin kertoa ajatukset, tunteet, kokemukset. Tää kosketti mua syvältä. En osaa muuta ku hehkuttaa tätä, joten en sano enää muuta, kuin todellakin kaikkien kannattaa lukea tämä!

Lucinda Riley: Myrskyn sisar & Varjon sisar

 Tässäpä seuraavat Rileyn kirjat. Nämä ovat kyllä vetävää luettavaa!

Myrskyn sisar

Alcyone eli Ally on sisarussarjasta seuraava. Ally on kilpapurjehtija ja niistä piireistä hän löytää itselleen rakkauden. Rakkaus ei kestä kovin kauaa, koska miesystävä kuolee kisassa. Ally on surun murtama ja kun hän saa edes himpun itseään kasaan, hänkin lähtee seuraamaan isänsä jättämiä vihjeitä ja päätyy Norjaan. Sieltä hän saakin melkoisia uutisia, kun vihjeet alkavat selvitä. Tässäkin kirjassa on toinen aikataso ja siinä seurataan Allyn esiäidin taivalta. Se olikin jännittävää seurattavaa, koska miten Edward Grieg liittyy Allyn suvun menneisiin? Nykyhetkessä Ally myös huomaa olevansa raskaana. Että mitäs nyt sitten?

Varjon sisar

Varjon sisaressa kolmas sisarus, Asterope eli Star eli Tähti, saa äänensä kuuluviin. Hän elääkin "kaksoissisarensa" Cecen varjossa ja kirjassa alkaa ottaa etäisyyttä heidän kahden erittäin tiiviseen suhteen. Tähti löytää itselleen työn isän vihjaamasta kirjakaupasta ja kaupan pitäjän Orlandon kanssa tutkii saamiaan vihjeitä. Tähti ystävystyy Orlandon kanssa ja päätyy hänen seurassaan maalle. Taustojensa tutkimusten edetessä esiin pongahtaa Beatrix Potter ja kuningas Edward VII. Miten he liittyvät Tähteen? Entä mikä tämä Orlandon raivostuttava veli, Mouse, oikein on olevinaan?

Kirjat kahdesta erilaisesta sisarussarjasta

 Sattuipa kohdalle sopivasti kirjoja kahdesta ihan erilaisesta sisarussarjasta. Toinen kirjasarja, toinen yksittäinen kirja. Rileyn kirjan luin joulukuun puolella, Jordahlin nyt alkuvuodesta.

 

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

suomentanut Hilkka Pekkanen

Ihastuin tähän Rileyn sarjaan jo heti ekasta kirjasta! Tämän postauksen kirjoitushetkellä olen lukenut jo kaksi seuraavaa osaakin.

Seitsemän sisarta aloittaa siskossarja D'Apliésesta kertovan sarjan ja tässä ekassa osassa kerrotaan vanhimman siskon, Maian tarina. Tarina lähtee liikkeelle siitä, että sisarusten adoptioisä, Papa Salt, kuolee ja jättää tyttärilleen kirjeet ja muita vihjeitä heidän alkuperistään.

Maia, joka on vähän syrjään vetäytynyt ja lukossa, päättää surun keskellä repäistä ja lähtee vihjeen perässä Brasiliaan. Siellä hän saa etsintätoverikseen kirjailijan, jonka kirjoja on kääntänyt. Tarina etenee kahdessa tasossa, nykyhetkessä Maian tarinaa ja menneessä Maian esiäidin tarinaa. Miten Rio de Janeiron Kristus-patsas liittyy Maian sukujuuriin? Löytääkö Maia etsimänsä?

Tää tarina oli todella koukuttava. Ahmin. Ihanaa, että nyt tartuin tähän sarjaan! Saan nauttia tästä stressini keskellä ja upota seuraamaan sisarusten elämiä ja saada lohtua ihanista kirjoista ja tarinoista.

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

suomentanut Jaana Nikula

"Nykyaikaan sijoittuva kertomus seitsemästä villinä kasvaneesta sisaresta Suomessa.

Karhunkaatajan tyttäret on suuri tarina vihasta ja surusta, rakkaudesta ja ilosta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä sekä sisarusten välisestä kilpailusta, keskinäisestä huolenpidosta ja hallitsevan isän opeista.

Pahamaineisen karhunkaatajan seitsemästä tyttärestä juorutaan edelleen. Elivätkö he todella omillaan erämaassa? Sanotaan, että he viettivät koko elämänsä metsästäen ja painien, paitsi silloin, kun olivat umpihumalassa. Joskus heitä nähtiin torilla myymässä karhunnahkoja.

Miksi he eivät koskaan käyneet koulua? Miksi he halusivat asua eristyksissä kaukana lähimmästä kaupungista? Miksi heidän käytöksensä oli niin karkeaa?

Ruotsalainen Anneli Jordahl on siirtänyt Aleksis Kiven klassikosta inspiroituneen kertomuksensa nykypäivään ja nimettömiin paikkoihin Suomessa. Seitsemän villin sisaren tarina oli August-palkintoehdokkaana vuonna 2022."

Tää kirja kertoo osallisuudesta tai oikeastaan sen puutteesta ja syrjäytymisestä. Siskosten isä on syrjäyttänyt tyttärensä yhteiskunnasta. He selviytyvät, koska on pakko. Siskosten äiti (Louhi nimeltään!) koittaa vaan selvitä lapsikatraan kanssa. Kun molemmat vanhemmat, ensin isä, sitten äiti, ovat kuolleet, siskokset muuttavat erämaahan ja se onkin aikamoinen tarina. Huhheijaa!

Tääkin oli todella ahmittava kirja. Siskosten elämä oli jotenkin niin tylyä, että se oli hyvin kiehtovaa. Halusin vain lukea ja tietää, että miten heille käy. Loppu kirjassa oli semmoinen, että en tiedä, että olenko ollenkaan tyytyväinen. Tässä kirjassa olisi ollut aineksia vaikka trilogiaksi asti!

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Se, mikä sai mut tarttumaan tähän kirjaan, oli se ku etsin kirjoja, joissa tapahtuu terrori-isku. Jostain syystä halusin tämmöstä draamaa lukea.

Tää oli kyllä ihan erilainen ku aattelin. On Pinja ja Keiju, kaksi ystävää. On vuosituhannen vaihde. He päättävät pitää yhdessä välivuoden yliopistosta ja lähteä seikkailemaan. Niin he päätyvät Thaimaaseen ja sieltä eri teille. Pinja päätyy Tansaniaan savanneille salametsästäjiä jahtaamaan, sieltä New Yorkiin ja kokee WTC:n iskut. Keiju lähtee taiteen tekemisen perään ja seikkailee itsekseen siellä täällä. Pinja lähettää hänelle kirjeitä ja he soittelevat. Tsunamikin tulee ja siitäkin selvitään. Pinja päätyy lopulta takaisin Suomeen ja asiat alkavat keriä auki. Loppu olikin sitten sellainen, että hieman leuka loksahti auki. Minulle odottamaton loppu totisesti. Hieman jäi hämmentynyt olo, mutta sepä ei vaarallista. 

Kirja oli kyllä todella hyvä! Aion ehdottomasti lukea Elomaata lisää!

Akwaeke Emezi: Makeaa vettä

Vihdoin minäkin pääsin lukemaan Emeziä! Ja olipa aika vau kokemus tämä kirja. Ei Emeziä turhaan kehuta pitkin nettiä. Makeaa vettä avautui mulle laveana tienä traumatisoituneen ihmisen mielenmaisemaan ja dissosiaatioon. Tunnistin itseni paikoin. Kerrassaan upea kuvaus dissosiaatiosta, täytyy sanoa!

 

Meillä kaikilla ihmisillä on arkipäivän dissosiaatiota, tyypillinen esimerkki siitä on se, että ajaa autoa ns. automaatilla ja perillä ihmettelee, että miten oon jo täällä. Tämmönen on hyvin lievää ja ihan normaalia. Kirjassa kuvataan dissosiaation vakavempaa versiota. Esimerkiksi Asughara syntyy raiskauksen seurauksena ja Asugharan ainoa syy olemassaoloon on Adan suojeleminen. Hän astuu kehiin aina ku Ada harrastaa seksiä ja näin suojelee Adaa muistamasta raiskausta. Tämmönen on aika tyypillinen esimerkki dissosiaatiosta ja siitä miten se toimii. 

Päähenkilöllä Adalla, jonka nimi oikeasti ei ole Ada ja jonka nimeä ei kerrota edes kirjassa, on useita dissosiatiivisia osia. On nimettömiä henkiä "me", on Vincent, aiemmin mainittu Asughara. Heitä Ada tapaa mielensä marmorihuoneessa. Tämän marmorihuoneen ymmärrän Adan turvapaikkana, johon hän voi paeta aina kun asiat ovat liikaa ja silloin dissosiaatio voi astua kehiin. Adan lapsuus on aika sirpaleista ja isoja juttuja täynnä, hänen äitinsä muuttaa toiseen maahan töihin, isä on etäinen jne. Dissosiatiiviset osat ovat syntyneet sen takia, turvaamaan ja suojaamaan Adan elämää. "Meidän" synnystä ajattelin niin, että kaikilla ihmisillä on valmius dissosiaatioon. Dissosiaatio on mielen suojauskeino ja se tapahtuu, kun asiat ovat liikaa. Toki dissosiaatio on aika järeä mielensuojauskeino, mutta toisaalta taas raiskauksen kokeminen on aika iso tarve sellaiselle ja Ada kokee niitä useita. 

Kirjassa tarina etenee ajasta ennen Adan syntymää Adan aikuisuuteen, jonnekin yli kahdenkymmenen ikävuoden päälle. Oli niin jännää lukea tätä kirjaa, kun tunnistin paikoin itseni kirjan kuvauksista. Tuollaista dissosiaatio on. Osat voivat vastustaa asioiden käsittelyä, kuten Asughara, joka ei halunnut Adan menevän terapiaan. Osat voivat myös ottaa vallan ihmisestä ja kun itse on taas paikalla, ei välttämättä muista ollenkaan tekemiään asioita tai kokemuksia. Se voi olla myös pelottavaa. Sitäkin kuvattiin hyvin kirjassa.

Mielestäni Emezi on kuvannut todella hienosti ja realistisesti tässä kirjassa dissosiaatiota, sen syntyä ja sitä miten se toimii. Kannattaa lukea tää! En kokenut tätä rankkana kirjana, vaikka tässä käydään läpi myös vaikeita ja raastavia asioita.

Tibor Noé Kiss: Inkognito

Tää kirja ehti olla mun hyllyssä pitkään oottamassa lukuvuoroaan, ennen kuin sain tartuttua siihen. Tätä on kyllä kehuttu ympäri kirjablogistaniaa.

 Välillä kirja oli yhtä listaa ja se teki tän lukemisesta aika raskassoutuista. Mulle se jatkuva listojen lukeminen teki sen, että kirjan aihe tahtoi hukkua niiden listojen alle, vaikka tässä kirjassa ei ole kuin 157 sivua. Tuli sellainen fiilis, kuin kaupassa lukisi kauppalistaa, vaikka ne listatut asiat olivat välillä hyvin kauniita.

Miten olla minä, kun ruumis on vääränlainen ja estää sen? Kissin kirja polveilee aiheen ympärillä. Ja voi todella sanoa, että kirjaimellisesti polveilee, koska nuo edellä mainitut listat. Kiss ei myöskään epäröi tuoda esiin vaikeita kysymyksiä ja ajatuksia aiheen suhteen. Se teki tästä kirjasta hyvän listoista huolimata. Luulen, etten vaan tajunnut listojen ideaa ja siksi aina ilahduin listojen välisistä asioista lukiessa. 

Tibor/Noémi on kirjan päähenkilö, joka ajattelee olevansa nainen, mutta ei silti ole satavarma. Hän kuitenkin aina välillä pukeutuu naiseksi, jolloin kokee olevansa oma itsensä. Ja kirjan kannessa olevien saappaiden osto on iso juttu. Saatikka niiden käyttäminen naiseksi pukeutuneena. Kirja kertoo tästä ja niistä pohdinnoista, sekä Tibor/Noémin perheen suhtautumisesta asiaan.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja + blogi 6v

Tää Ihlbergin kirja on kyllä ehdottomasti yks parhaista kirjoista, mitä oon tänä vuonna lukenut! Tää lähti hyvin pian vetämään semmosella imulla, että ei voinut kuin mennä mukana, lukea, kääntää sivun toisensa jälkeen esiin. Huh hei! Ja se, miten niin arkiset asiat ja tunteet sai ahmimaan tätä kirjaa. Ja kuinka itsensä tunnisti sivulta toisensa perään: tilanteista, ajatuksista, tunteista. 

Kaikista parasta oli lukea tytön ja nuoren naisen vihasta. Se lohdutti. En oo yksin. En oo yksin tän tunteen kanssa, jota naiset eivät saa ilmaista edelleenkään. Sen opin itsekin jo lapsena. Enkä osaa ilmaista sitä vieläkään muuten kuin sanomalla, että oon vihainen. Ei se näy naamasta tai muustakaan. Tässä kirjassa päähenkilö Lotta saa jo lapsena raivareita ja häntä pelätään sen takia. Viha on oikeastaan kirjan selkäranka. Miten se Lotan elämässä näkyy, mitkä asiat sitä herättää ja miten se muuntuu kasvun myötä. Samaistuin samaistumisen perään. Itse en ole koskaan saanut raivaria, mutta ne tilanteet, missä Lotta niitä saa, olivat tuttuja ja monissa niissä itsellänikin heräisi vahva vihan tunne.

Asioiden tietynlainen toteavuus oli se, joka mua viehätti suuresti tässä kirjassa. Asiat vain todetaan sellaisena kuin ne ovat. Ja sitten jatketaan eteenpäin. Sillä laillahan asiat monesti menee. Ei pysähdytä huomaamaan ja näkemään edes omia tunteita, vaikka niitä heräisi. Sitä vaan mennään ja tehdään, tuntui miltä tuntui. 

Rakastin tätä kirjaa. Kiitos Anni Ihlberg tästä!

Niin ja ne blogin synttärit. Kuusi vuotta sitten kirjoistin tähän piskuiseen kirjablogiini ensimmäisen postauksen! Hurjaa, sitä ollaan eskari-iässä jo! Tää blogi on mulle rakas harrastus. Kirjoitan tänne aina kun jaksan. Tänä vuonna on tämäkin harrastus ollut vähän murroksessa, kun ei ole oikein jaksanut. Ei kirjoittaa, eikä oikein lukea muiden blogejakaan. Mun elämässä on tapahtunut isoja asioita tänä vuonna ja lisäksi on kiva raudanpuute ja unettomuus, joten sen mukaan sitten ollu jaksaminenkin. En kuitenkaan aio lopettaa tätä, koska tykkään kirjoittaa kirjoista. Ja minusta blogiyhteisö on mahtava! Täältä oon saanut ihania ihmisia elämääni ja joitain bloggareita tavannutkin livenä ennen koronaa. Mietin, että olisi kiva taas tehdä paikallisten bloggareiden tapaaminen, jos vain tohtii.

Sellaisia mietteitä tänään tämän kuusi-vuotiaani kanssa.

Cecilia Samartin: Nora&Alicia

Joskus vuosia sitten luin joitain Samartinin kirjoja. Mitään kummempaa mielikuvaa ei jäänyt niistä. Nyt sitten tartuin vihdoin ja viimein tähän kirjaan Lukemattomat naiset vol.2- lukuhaasteen takia. Haaste oli jo viime vuonna, mutta halusin viedä sen loppuun omalta osaltani. Nora&Alicia tuli haastekohtaan 7: kirja naisten välisestä ystävyydestä tai yhteistyöstä. 

Tämä kirja oli todella ihana. Se piti otteessaan niin, etten meinannut malttaa mennä edes nukkumaan. Kirjaa ei vain olisi halunnut laskea käsistään. Noran ja Alician maailma oli kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan niin puoleensa vetävä, ettei sieltä olisi halunnut poistuakaan.

Kaikki alkaa Kuubasta, Nora ja Alicia ovat lapsia, serkuksia ja parhaita ystäviä. Kun Fidel Castro nousee valtaan, kaikki muuttuu. Noran vanhemmat päättävät lähteä maasta, Alician vanhemmat päättävät jäädä. Tyttöjen välinen ystävyys säilyy ja pysyy yllä kirjeiden välityksellä. He elävät kuitenkin täysin eri maailmoissa. Aikuisena Nora matkustaa Kuubaan, koska on huolissaan Aliciasta. He kohtaavat vuosien jälkeen ja saavat olla yhdessä, kunnes kaikki taas muuttuu. Alicia kuolee ja Nora haluaa pelastaa Alician lapsen. Niinpä hän lähtee vaaralliseen meren ylitykseen lapsen kanssa yhdessä tuntemattoman miehen kanssa, pienellä veneellä.

Koko matka kirjan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle upotti minut Kuubaan ja Yhdysvaltoihin ja Noraan ja Aliciaan. Pääsin pois omasta maailmastani, sain olla heidän maailmassaan. Tämä matka kannatti tehdä. Se sai minut myös fanittamaan Samartinia, jonka kaikki kirjat haluan ihan ehdottomasti lukea, ahmia, nauttia.

Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjoittama kirja. Ja olipa tosiaan kirja! Tarina vei mukanaan, vaikka välillä puistattikin.

Khadija, voi Khadija. Häntä kasvatetaan somaliperinteiden mukaisesti. Äiti, hooyo Fatima, pitää tiukkaa kuria. Khadija kuitenkin haluaa muutakin, kuin vain naisen elämää. Hän haluaa olla runonlaulaja ja niinpä hän salaa osallistuu kilpailuun ja menestyy. 

Kirjassa kerrotaan myös naisten ympärileikkauksesta eli naisten sukuelinten silpomisesta. Khadija haluaa sitä itse, koska haluaa olla äidille mieliksi ja puhdas. Äiti haluaa Khadijan olevan puhtaista puhtain ja Khadija ommellaankin lähes kiinni. Silpomisen kuvaus oli itselleni puistattava.

(Mahadura & Özberkanin jakso Ympärileikatut pojat vs ympärileikatut tytöt pisti myös miettimään omaa näkökantaa ympärileikkauksiin. Entä jos se ei olekaan niin kauheaa, kun muusta ei edes tiedä, kun se on normaali tapa toimia? Mitä itse ajattelisin, jos olisin kasvanut kulttuurissa, jossa naisten silpominen on normaalia? En varmasti ajattelisi niinkuin nyt ajattelen kauhuissani.)

Tarinan edetessä Khadija siepataan kamelivarkaiden toimesta ja viedään toiseen leiriin. Siellä hän päätyy Keysen vaimoksi. Tilanne ei ole helppo, koska Keysellä on jo yksi vaimo, Luul. Tarinan edetessä kerrotaan myös Luulin tarina, joka on aika surullinen. Luulin ja Khadijan suhteen kehittymistä on myös mielenkiintoinen seurata, sekä heidän kamppailuaan kolmannen vaimon ottoa vastaan. Avioliitto on aika hyvä Khadijalle kaiken kaikkiaan. Kammottavaa siinä oli se, kuinka kuvattiin yhdyntöjen olevan kivuliaita Khadijalle hänen lähes umpeen ompelemisensa takia. Kuinka Keysen piti tunkeutumalla tunkeutua Khadijan sisään ja paikkojen repeämisen takia se kipu tietysti jatkui yö toisensa ja yhdyntä toisensa jälkeen.

Kirjan henkilöistä pidin vähiten hooyo Fatimasta. Hänen vaatimuksensa Khadijan suhteen olivat mielestäni kamalia. Tuo yllämainittu puhtauden vaatimus, joka kattaa myös sen, että synnytysten jälkeen Khadija ommeltiin takaisin tiukasti kiinni. Toinen kamala vaatimus oli se, että pitää synnyttää vain poikia, koska vain pojilla oli jotain arvoa. Khadija synnyttää 8 poikaa ja 2 tyttöä ja se on pettymys hooyo Fatimalle. 10 poikaa olisi ollut parempi.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä ja mukanaan vievä. Farah on kirjoittanut toisenkin kirjan, Aurinkotyttö, ja toivon, että se kertoo Khadijan tyttären, joka haluaa opiskella, tarinan. Sen aion ehdottomasti lukea.

Kun aika loppuu

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on todella vaikuttava kirja.

Kun tartuin tähän kirjaan ei minulla ollut kyllä mitään hajua siitä, että mihin lopulta tartuin. Aloin lukea ja huomasin päätyneeni yhden perheen sisälle ja 3/4 perheenjäsenen ajatuksiin. Kirjaa ei voinut laskea käsistään, ainoastaan yöksi väkisten. Luin Lauran ajatuksia ja muistoja elämästään ja heidän perheensä synnystä. Luin Aavan ajatuksia lapsuudestaan ja veljestään Aslakista. Luin Aslakin ajatuksia lapsuudestaan ja siitä, miten hän päätyi Helsingin keskustaan katolle ampumaan ihmisiä.

Jotenkin kirjan kieli soljuu ja vie eteenpäin. Sitä vain lukee ja välillä hämmästelee henkilöhahmojen ajatuksia ja jatkaa, koska haluaa tietää lisää heidän ajatuksistaan. Ainut negatiivinen asia, jonka keksin, oli se, ettei perheen neljännen jäsenen, Eerikin, ajatuksia tuotu esiin. Olisi ollut kiinnostavaa myös hänen näkökulmansa asioihin ja tapahtumiin. Nyt hän oli ikään kuin sivustakatsoja, vaikka Laura kertoikin miehensä ajatuksista. Se ei silti ole sama, kuin jos hän itse olisi kertonut ne.

Tämä kirja todellakin teki muhun vaikutuksen tarinallaan. Huh huh!

Muistojen kirja

Astu harhaan- blogin Smagardi kirjoitti viime vuonna Petina Gappahin Muistojen kirjasta blogiinsa ja se jäi jotenkin niin mieleen, että kun kirjastossa sitten tämä kirja tuli vastaan, ni tartuin siihen ja lainasin. Aika samaa mieltä olin Smagardin kanssa tästä kirjasta.

Memory on albiinonainen, joka istuu vankilassa Hararessa ja odottaa kuolemantuomiotaan toimeenpantavaksi. Häntä syytetään kasvatti-isänsä murhasta. Sellissä istuessaan hän kirjoittaa tarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle siinä toivossa, että kuolemantuomio saataisiin kumottua.

Tarina ei alkuun ihan vedä, mutta sitten kun se lähtee liikkeelle, sitä on mennyttä. Memory kertoo tarinaansa ja lukijana sitä ihmettelee vain, että mitä ihmettä tapahtuu. Vankilan olot ovat melkoiset ja Memoryn tarina on melkoinen. Vähä vähältä paljastuu, että mitä on tapahtunut ja miksi ollaan päädytty siihen pisteeseen, että Memory istuu vankilassa. 

Kirja pistää miettimään ihmisen mieltä ja muistoja. Kuinka tulkinta asioista voi olla ihan väärä ja saa ihmisen uskomaan jotain, mikä ei ole kuitenkaan totta, vaikka se tulkitsijalle itselleen onkin totta. Kirja pistää miettimään elämää, sen tarkoitusta ja määrää. Se pistää miettimään traumatisoitumista ja sitä miten se vaikuttaa omaan elämään ja myös jälkeläisten elämään. Kirjassa on niin monia pohjavirtoja, syviä ja runsaita. Kirjan loppu sai myös miettimään sitä, että kun hyväksyy elämänsä sellaisena kuin se on, niin kuinka paljon mukavempaa se sitten voisikaan olla. Kirja on täynnä toivoa, vaikka se on täynnä karuutta ja vääryyttä. 

Tämä kirja on niin hyvä, että uskon lukevani tämän vielä toisenkin kerran joskus. Toisella lukukerralla saa varmasti irti vielä lisää.

Värittömän miehen vaellusvuodet

En oo aiemmin lukenut yhtään Haruki Murakamin kirjaa. Lukuoppaan suosituksesta sitten tartuin Värittömän miehen vaellusvuosiin. 

Kirja kertoo Tsukurusta, joka alkaa tapailla Saraa. Sara pyytää/vaatii Tsukurua selvittämään menneessään tapahtuneen ystävien tekemän hylkäämisen ja sen myötä tulleet tunnesolmut, jotta heidän suhteensa voisi jatkua. Niinpä Tsukuru matkaa menneeseen ja käy läpi asiat ja tapaa ystävänsä.

Kirja oli jotenkin niin ihana. Kieli oli kaunista ja rauhallista. Kirjan tunnelma oli jotenkin niin hyvä ja se jää mieleen vielä leijumaan kirjan loputtuakin. Upposin kirjaan, kun pääsin vauhtiin. Juoni oli sopivan rauhallinen. Pystyin samaistumaan monissa asioissa Tsukurun ajatuksiin ja kokemuksiin. En yhtään ihmettele, että Murakami on suosittu! Huh, mikä kirja! Ihastuin kyllä Murakamin tyyliin ja todellakin aion lukea hänen muutkin kirjansa. 

Swing time

Enpä tiennyt mihin tartuin, kun kirjastossa tämän noukin käsiini ja päätin lainata.

Kirja kertoo kahdesta lontoolaisesta tytöstä ja heidän tarinansa vähä päälle kolmikymppisiksi asti. Toinen heistä on Tracey ja toinen nimetön kertojaääni. Tytöt tapaavat tyyliin eskarilaisina kirkon pihalla tanssitunnille mennessään ja siitä alkaa heidän ystävyyssuhteensa, joka kulkee tarinan juonena kirjan läpi. Kirja sai minut otteeseensa jo ensimmäisiltä sivuilta. Jotenkin teksti soljuu niin jouhevasti eteenpäin, että sitä vain istuu kyydissä ja seuraa tarinaa. 

Tracey jämähtää Lontooseen kökköön elämään, vaikka on lahjakas tanssija ja kertojaääni taas päätyy kuuluisan pop-laulajan assistentiksi ja matkustaa ympäri maailmaa. Elämä etenee painollaan ja tuo välillä kaikenlaista eteen. Tarina oli mielenkiintoinen monine puolineen ja herätti minussa kiinnostuksen Smithin muuhun tuotantoon. Jäi myös sellainen olo, että haluaisin tietää, miten tarina vielä jatkuu. 

Ainut ärsyttävä asia kirjassa tai joka minua häiritsi oli, että kertojaäänen nimeä ei tuotu esiin mitenkään koko kirjan aikana. Se häiritsi minua, mutta ei vaikuttanut huonontavasti lukunautintoon.

Rakkaudesta aseisiin

Uutisissa oli haastateltu Jennifer Clementiä tai ainakin tästä hänen kirjastaan Rakkaudesta aseisiin oli mainittu siellä. Googletin heti, koska vaikutti mielenkiintoiselta ja varasin kirjan heti. Sainki kirjan alle viikossa käsiini.

Kirja kertoo Pearlista, joka asuu äitinsä kanssa autossa asuntovaunualueen laidalla. Siinä kuvataan heidän elämäänsä, äidin kuolemaa ja Pearlin elämää sen jälkeen. Kirjan kieli oli kaunista ja tarina vie mennessään. Tuntui, että sanat kertoivat niin paljon enemmän, kuin mitä ne nyt kertoivat. Clement osasi mielestäni kuvata hyvin usalaisten asehulluutta tai ainakin sen, minkälaisena se minulle näyttäytyy eli syvänäkin välinpitämättömyytenä sen seurauksista. 

Kirja herätti ajatuksia. Tuli onnellinen olo siitä, että Suomessa aselait ovat tiukat. Kirja oli yhtäaikaa karu ja kaunis. Ja loppu oli sellainen, että toivon, että Pearlin tarina jatkuisi vielä. Jospa Clement jatkaisi sitä!