Salli Kari: Vedestä ja surusta & Nella Larsen: Irene ja Clare & Auli Viitala: Kahtia halkaistu kansalainen

 Kolme ajatuksiaherättävää kirjaa!

Salli Kari: Vedestä ja surusta

 

Tämä kirja oli ohhoh ja vau. "Pako" Islantiin residenssiin, siellä pintaan nousee pahalaatuisen syövän sairastamiseen liittyvät asiat. Jotenkin Kari on kirjoittanut sen kaiken näille sivuille niin taiten, että sitä vaan luki, hengitteli, luki, ajatteli, luki ja eli mukana. Islanti ja Suomi. Nykyhetki ja muistot. Koko elämä sielä ja täälä. Miten tästä nyt eteenpäin?

 

Toivottavasti Kari kirjoittaa vielä paljon lisää! 

Nella Larsen: Irene ja Clare

suomentanut Tuija Tuomaala

Tää on tarina lapsuudenystävistä, jotka molemmat ovat mustia, mutta joista toinen käy valkoisesta. Clare on päättänyt elää valkoisena ja ei ole kertonut asiasta edes aviomiehelleen, joka on aikamoinen rasisti. Kirja kuvaa sitä ristiriitaa, kun toinen elää omana itsenään ja toinen ei ja mitä siitä seuraa. Tää oli todella ahmittava kirja. Oon somessa joskus törmännyt tähän white-passing -termiin ja tässä kirjassa se konkretisoitu täysin. 

Auli Viitala: Kahtia halkaistu kansalainen 

Tää on Viitalan muistelmat. Käsittelee mielenterveyttä, toimeentuloa yms. Ei ollu niin hyvä ku Viitalan eka kirja, mutta samaa Viitalaa kuitenkin. Luen Viitalan kolumneja Yleltä ja tässä on sitä samaa.

Auli Viitala: Elämäni kansalaisena

Tartuin tähän Auli Viitalan kirjaan, koska olen lukenut ja tykännyt hänen kolumneistaan Ylellä.

 

Kirja on Viitalan omakohtainen kuvaus siitä, kuinka hän sairastumisen myötä tipahti keskiluokkaisesta elämästään köyhyyteen. Viitala käy läpi elämäänsä ja tuo esiin niitä eroja, joita on keskiluokkaisuudessa ja työväenluokkaisuudessa/köyhyydessä. Tätä oli mielenkiintoista lukea, koska olen itse elänyt koko elämäni köyhyydessä tai pienituloisuudessa. Toki oon iteki huomannu näitä eroja, esim. lapsena hävetti, ku kulki huonommissa vaatteissa ku muut ja sitte ku olin perhekodissa, jossa kaiken tarvittavan sai heti, ni hävetti kulkea niissä paremmissa vaatteissa koska sisarukset oli edelleen sielä köyhyydessä. Oma köyhän identiteetti ei muuttunut mikskään perhekotivuosina, koska tiesin, että aika perhekodissa on ohimenevää. Tunnistan itsessäni myös sellaisen lamaantuneen rimpuilun ja epätoivon, että elämästä ei tuu koskaan helpompaa rahallisesti, että oon aina köyhä tai pienituloinen eli rahan kans joutuu aina kitkuttaan. Toinen hassu juttu minkä oon huomannu viime aikoina mun ajatuksissa, on se, että koska mulla ei oo korkeakoulututkintoa ja akateemista näkemystä mihinkään, ni oon jotenkin huonompi. Esim. nämä mun blogikirjotukset on huonoja sen takia, koska en analysoi kirjoja akateemisen koulutukseen saaneen ihmisen silmillä, vaan meen aina fiilispohjalta ja lisäksi kirjoitan puhekielellä, enkä kirjakielellä.

Kaikenlaisia ajatuksia tää kirja herätti. Kirjasta jäi eniten mieleen se, kun Viitala kirjoitti, ettei osaa puhua työväenluokkaa. En oo koskaan ajatellu, että puheissa olis tollainen selkeä ero yhteiskuntaluokasta riippuen. Varmaan se pitääki paikkansa. Miksei puheessaki ois eroja, ku ajattelussakin on?

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja! Yhteiskuntaluokat kiinnostaa, joten lainasin myös Anu Kantolan ja työryhmän Kahdeksan kuplan Suomi- kirjan ja luen sen jossain vaiheessa.