#dekkariviikko - Maria Burrow: Rosholmin murhat

 Burrow oli mulle ihan uus tuttavuus dekkarien saralla!

Saikulla oleva poliisi Mikko palaa kotisaarelleen äidin luokse parantelemaan haavojaan. Lenkillä Mikko tekee löydön ja kohta löytyy myös ruumis. Mikko alkaa tutkia tapausta, vaikka onkin saikulla. Samalla hän pohtii isäänsä, joka katosi sukellusmatkalla. Plus tietenkin on vähän romantiikan vinkeitä, koska Amy, saarelle muutanu uusi-seelantilainen. 

Tää oli kyllä aikas koukuttava dekkari. Ilolla luin tän. Mielsin koko ajan tän saaren, Rosholmin, Hailuodoksi. Niin vahva mielikuva oli mulla siitä. Tähän on tullu jatkoa ja se odottaakin mua jo hyllyssä, että alan lukemaan sitä.

Anu Vähäaho: Niin kauan kuin voit rakastaa

 Täytyy kyllä heti sanoa, että rakastan Anu Vähäahon kirjoja! Tämäkin oli niin ahmittava ja kuinka ihanaa on lukea omaa äidinkieltä eli Oulun murretta!

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuivat 1870-luvulle. Päähenkilöitä oli kolme: Robert, Salome ja Ida. Draaman kaari oli tietysti se, että kumman naisista Robert valitsee. Mutta! Siihen liittykin sitten niin mielenkiintoisia aspekteja, että oksat poies. 

Robert etsii äitiään tai siis paikkaa, jossa äiti oli silloin kun Robert sai alkunsa. Se löytyy Salomen naapurista, kartanosta, jonka Robert ostaa itselleen. Hän tietysti tutustuu naapureihinsa, kahteen kapteenin leskirouvaan, eli Salomeen ja hänen äitiinsä Mirjamiin ja lisäksi Salomen villiin 10-vuotiaaseen tyttäreen Kerliin. Oulussa ollessaan Robert yrittää selvittää, että kuka hänen isänsä on, samlla kun Salome sotkee hänen ajatuksiaan.

Turussa ollessaan Robert tutustuu Idaan liiketoimiensa kautta. Ida onkin melkoinen tapaus. Hän tutkii psyykillisiä ilmiöitä, että esim. kummituksia. Robert pohtii, että saisiko Idan avulla selvitettyä isänsä. Ida on 20-vuotias, huikean itsevarma ja päämäärätietoinen persoona ja Robert tuntee häneenkin kovaa vetoa ja ajatukset pyörivät Idan ympärillä.

Nämä kaikki langat lomittuvat ja luovat semmoisen kudelman, että oksat poies oikeasti! Kirjan loppuun asti sai odottaa ratkaisua rakkaushommiin. Lisäksi oli jännää seurata Robertin tutkimuksia isänsä suhteen. 

En malta odottaa, että tähän sarjaan tulee kolmas osa! Vähäaho on nyt tehnyt siitä sopimuksen onneksi!

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta & Hanna Hauru: Jääkansi

 Nämä molemmat kirjat kertovat tavalla tai toisella tukahdutetuista naisista. Naisista, jotka toiset tukahduttavat, naisista, jotka elämä muuten tukahduttaa. Toisia enemmän, toisia vähemmän.

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta

"Elissa piirtää salaa iltaisin, ja Greta maalaa mielisairaalassa. He haluavat tulla nähdyksi.

He ovat 1900-luvulla eläneitä naisia, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Osa heistä jätti jälkeensä kuolemattomia runoja, rakennuksia ja taideteoksia, jotka nousevat nyt ansaitsemaansa arvostukseen.

Naisten päiväkirjamerkinnät ja kirjeet avaavat ikkunan siihen, millaista oli olla nainen sata tai viisikymmentä vuotta sitten, kun intohimona oli heiltä odotettujen avioliiton ja lastenhoidon rinnalla taide ja hurja luovuus. Kirja kertoo naisten saavutuksista, toteutumattomista haaveista ja heidän ainutlaatuisista taiteilijaliitoistaan.

Kirjassa äänen saavat Tove Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä, Greta Hällfors-Sipilä, Aino ja Elissa Aalto, Saimi Järnefelt, Majsi Salokivi, Leevi Madetojan puoliso ja Eino Leinon sielunkumppani Hilja Onerva Lehtinen, Kirsti Gallén-Kallela ja Tyko Sallisen puoliso Helmi Vartiainen.

"Etsin jotakin, mutta en löydä. Olen kadottanut soittoni, heittänyt sen aivoja myöten menemään. Nyt tahdon jotain tilalle!" – Kirsti Gallén-Kallela

”Minusta voisi tulla jotakin 'suurta'!!!” – L. Onerva"

Tää olikin mielenkiintoista luettavaa! Upposin Laakson tarinointiin näistä naisista ja Laakson mietteisiin heidän kohtaloistaan. Työstä käyny näillä naisilla olla kuuluisan miehen (paitsi Tove Jansson tietty nainen) puoliso ja yrittää siinä myös samalla tehdä omaa taidettaan ja olla hukkumatta arkeen ja selviytymiseen. Toisilla se onnistu paremmin ku toisilla.

Hauskana huomiona sekin, etten ollu näistä kaikista naisista edes kuullut. Että tosiaankin olivat jääneet puolisoittensa varjoon, vaikka olisivat olleet jopa lahjakkaampia ku puolisonsa.

Hanna Hauru: Jääkansi

"Pienoisromaani sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pitäjässä.

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta."

Tää oli koskettava pienoisromaani. Ensimmäinen Hauruni myös! Ja hän on myös oululainen, kuten minäkin olen.

Jääkansi kertoo tytöstä, jonka elämä on kovaa, oikeastaan todella karua ja raakaa. Tää tyttö on kuitenkin todella sitkeä ja jotenkin paarustaa läpi kaikesta. Se oli mulle se koskettavin juttu. Tunnelma kirjassa oli aika melankolinen ja paikoin myös ankea. Silti pidin tästä todella paljon! Olin aika wau, ku olin saanu tän luettua. Ja se, että tää päähenkilö, tyttö, jää nimettömäksi, tiivistää jotenkin tän kirjan annin täydellisesti. 

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa poies

Kirjojen pyörteissä -blogin Jennyn kans luettiin tää ihana 1820-luvun Ouluun sijoittuva romanttinen kirja. Ja mää olin myyty tälle!

Vähän ennakkoluuloisesti lähdin lukemaan tätä, koska romanttiset kirjat ei oo mun suosikkilukemistoa. Onneksi tää kirja ei ollut sellainen ollenkaan, mitä pelkäsin!

Emerentia Brant on 25-vuotias, naimaton, varakkaan perheen tytär. Hän on sellainen tyyppi, että olisi kiva tutustua häneen. Puhuu ruotsia, koska äitipuoli pakottaa, mutta vaihtaa suomeen heti kun äitipuoli katoaa näköpiiristä. Kohtelee tasavertaisesti palkollisia ja huolehtii heistä koko sydämellään. Emerentia käy myös opettamassa köyhäintalossa asuvia ihmisiä lukemaan. Niin ja Sara Wacklinin koulussa lapsia myös! Tän kaiken hän tietysti pystyy tekemään, koska on etuoikeutetussa asemassa perheen varakkuuden tähden. Lisäksi Emmi yrittää vältellä äitipuolen naittamisyrityksiä, jotka eivät kiinnosta häntä pätkääkään.

Sitten on tukholmalainen Laurence Van Rosen, varakas aatelismies, joka pakenee naimisiinmenoa kotikaupungissaan lähtemällä laivalla pohjoiseen ja Ouluun. 

Emerentia ja Laurence kohtaavat Oulun kerman juhlissa ja kiinnittävät toistensa huomion. Siitä juttu lähtee sitten hiipien etenemään. Ja se, miten tämä romanssi etenee, oli minusta niin hienosti kirjoitettu, eikä ollut mitään siirappista ällyä lällyä, että se vei minut ihan mennessään. Upposin tähän taiten kirjoitettuun maailmaan ja näiden kahden väliseen romanssiin ihan täysin. Oikein janosin lukea eteenpäin kirjaa. Toki lopussa ärsytti, ku piti olla klassinen juonen käänne väärinymmärryksineen kaikkineen, mutta ohitin sen koska kirja oli muuten niin mahtava.

Kirjassa tapahtuu myös Oulun palo! Se oli ihan jännää, vaikka jäikin enämpi sivurooliin romanssin rinnalla. Kirjaa lukiessa myös mietin, että oispa ollut kartta, mistä olis voinu kattoa näitä paikkoja. Yritin googlettaa, mutten löytäny sopivaa karttaa. Lisäksi mietin Emmin kotitilan sijaintia. Törmä on ehkä sijainnut Muhoksella asti? Mielenkiintoista mietti näitä!

Kirja oli niin mahtava, että toivon totisesti, että Anu Vähäaho kirjoittaa tälle jatkoa. Sukusaaga ehkäpä? Jotenkin kiinnyin Emmiin niin paljon, että haluaisin tietää miten hänen elämänsä tästä jatkuu.

Dimi Salo: Sopivanlaiset

Kirjojen pyörteissä- blogin Jennyn kans luettiin tämä Salon Ouluun sijoittuva kirja. Jopa Kalevassa oli tästä kirjasta arvio. (Mistä lähtien Kalevassa on ollu kirja-arvosteluja???) Alunperin taisin tän kirjan bongata Marjatan kirjat ja mietteet- blogista. Mutta kumpi, minä vai Jenny ehotti tätä lopulta yhessä luettavaksi? Enää muista mokomaa. Joka tapauksessa, Salo asuu iteki Oulusa.

Kannessa vasemmalta oikealle päähenkilöt: Hannele, Aava ja Juhani

Tää oli jännä kirja. 12 lukua kuten vuodessa kuukausia. Päähenkilöillä oli vuorollaan oma lukunsa eli kullaki neljä. Ja nää päähenkilöt. Uh. Tai siis oe voe. 

Hannele oli varsinkin aluksi aika karsea tyyppi. Näki asiat vaan omasta perspektiivistään ja aikas mustavalkoisena. Oli välillä melkonen marttyyriki vielä! Lopussa häneenki alko tulla inhimillisempiä piirteitä, onneksi. Jotain kasvua.

Aava, Hannelen ja Juhanin tytär. Töissä baarissa. Aava jäi aika laimeaksi hahmoksi. Hänestä ei oikein saanu mitään otetta. Ei ollu tarttumapintaa. Hän lähinnä palloili töissä ja vanhempiensa välissä. Hän paljon mietti kaikkea, mutten jotenkin saanu kii yhtään. Olenko sopivanlainen vai en? Tällain näin?

Juhanista taas tuli mun lempihahmo. Ajattelevainen ja huomaavainen tyyppi, joka kärsii työttömyydestään ja masennuksesta. Oli oikeastaan aika ihanaki hän. Ja niin samaistuttava! Jotenkin kaikki ne bussimatkakuvaukset ja kirjastossakäynnit nauratti tuttuudensa takia. 

Kirjassa tykkäsin siitä todella paljon, että repliikit oli tätä ihanaa Oulun murretta. Mun äidinkieltä! Oulun murretta on aika ihanaa lukea. Tahtomattaankin sitä välillä kirjotan. En nyt sentäs tunge kaikkia vokaaleita joka väliin, mutta puhekielistä kirjotusta mulla kyllä on palijo. Tää kirja siis tuntu kyllä kotosalta murteen ja tietysti tän mun koti- ja syntymäkaupungin takia. 

Tähän kirjaa kuului myös cd-albumi, jossa on 12 biisiä tehtynä kirjan joka lukuun. Sitä ku ei tullu kirjan varauksen mukana, ni en saanu kuunnteltua. Lyriikat oli kuitenkin kirjassa onneksi.

Kiitos Dimi Salo tästä kirjasta! Ois mahtavaa tavata sut ja jutella Sopivanlaisista ja kaikesta muustakin.

Kaksi Silja Kejosen runokirjaa

Oululaisen runoilijan Silja Kejosen runokirjoja kaksin kappalein. 

Vihkilumen talo

Tästä runokirjasta pidin enemmän. Luonto ja erilaiset ja ehkä erikoisetkin kuvaukset olivat jänniä ja paikoin osuviakin. Kaikkea en ymmärtäny, mutta sehän ei lopuissaan haittaa.

Lähetä minulle ympyrä

Tämä oli ku tarina. Sitä oli jännä seurata ja siksi sain luettua loppuun. Muuten en oikein tykänny tästä. Ei vaan uponnu muhun jostain syystä.

Joku näissä Kejosen runoissa kuitenkin on, kun kiinnostaa lukea lisää hänen runokirjojaan.