Carolina Garcia-Aguilera: Kuuma häpeä

Oli niin mukavaa lukea taas tällainen totaalisesti aivot narikkaan- dekkari. Lupe Solanot ovat hyvin viihdyttäviä! 

 

Lupea pyydetään tutkimaan asiaa, jossa varakasta kauppiasta syytetään murhasta. Sen tiimoilta alkaakin sitten melkoinen pyöritys ja jopa hänen ystävänsä Margarita soittaa ja kertoo tietävänsä jotain. Margarita kuitenkin kuolee ennen kuin pääsee kertomaan asiasta. Niin lupee ratkoo murha-asiaa ja ystävänsä kuolemaa ja hän itsekin joutuu siepatuksi ennen kuin kaikki ratkeaa. Melkoinen seikkailu!

Tää oli todellakin viihdyttävä dekkari! Ja tässä näkyy myös kirjoittamisen ajankohta 20 vuoden takaa. Jostain syystä oon tykännyt näissä kirjoissa siitä.

Harmini on iso, ettei Lupe Solanoja ole suomennettu enempää! Ääh vaan. Googlasin niin tän sarjan jatko-osat löytyis e-kirjoina ja ekaa kertaa harkitsen vakavasti alkavani lukea e-kirjoja. En nimittäin ole niitä lukenut kuin ihan muutaman vaivaisen. Ja nämä on niin viihdyttäviä ja aivot narikoittavia kirjoja, että tosissaan on vakavan harkinnan paikka mulla nyt. Yks ongelma on se, että pitäis varmaan hommata tabletti, niin ois mukavampaa lukea e-kirjoja siltä ku läppäriltä. Puhelimelta en ala lukea, kun sen akun kesto on nykyään niin onneton. Saas nähä miten tää homma ratkeaa.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Muistan ala-asteikäisenä lukeneeni tämän kirjan. Mitään muuta en muistanutkaan tästä ja oli kuin olisin lukenut Lokki Joonatanin ensimmäistä kertaa.

Kirjan alkupuoli oli hyvä ja vetävä. Puolen välin jälkeen se teki mahalaskun ja loppua kohden piti ihan pakottaa itsensä lukemaan tämä. Meni niin tahmeaksi.

Jäin miettimään kirjan sanomaa. Itse yhdistin aiheen uskontoihin. Kuinka uskonnoissa säännöt pilaavat sen aidon uskon ja jäljelle jää vain usko sääntöihin, jota ei kuitenkaan nähdä sellaisena vaan sitä pidetään uskona siihen johonkin tärkeään, oli se sitten jumala tai mikä ikinä.

Tavoitin myös Joonatanin kaipuun saada olla oma itsensä, vaikka se sitten eroaisi paljonki normilokkiudesta. Sitä se taitaa meillä kaikilla olla. Koetaan, että ollaan erilaisia ja poikkeavia ja silti se erilaisuus on sitä samanlaisuutta loppujen lopuksi. Ois ihanaa, ku vaan sais olla oma itsensä ja tulis hyväksytyksi sellaisena ku on. Se on etuoikeus, jos sen saa kokea omassa elämässään. En ymmärrä miksi me ihmiset ollaan niin kamalia erilaisia ihmisiä kohtaan, ku se erilaisuushan on nimenomaan se normi. Miksei sitä nähdä? Jos me ollaan kaikki samasta muotista ni sehän ois ihan kamalaa. Se just on rikkautta, että me ihmiset koostutaan erilaisista komboista samanlaisia piirteitä.

Kaikkea tällaista tämä kirja sai lopulta pohtimaan, vaikkei itse kirja ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Lopulta kuitenkin lukemisen arvoinen klassikko.

Morriganin kutsumus

Vihdoin sain käsiini jatkoa Morriganin tarinalle! Tätä saikin tovin oottaa, koska kirjaston varausjono oli jostain syystä pitkähkö.

Kirjassa kerrotaan Morriganin ensimmäisestä vuodesta koulussa. Hän joutuu suht pian erotetuksi, koska kaikki pelkäävät hänen meinioseppäyttään ja pitävät Morrigania sen takia pelkästään pahana, eikä Morrigan saa siksi itse mitään tietoa siitä, että mitä meinioseppäys oikeasti tarkoittaa ja miten sitä voimaa käytetään ja hallitaan. Ja niin hän päätyy taas Ezra Viiman, kauhean meiniosepän, oppiin salaa muilta.

Itse eläydyin kyllä tarinaan tosi hyvin. Oli mielenkiintoista seurata tarinan etenemistä. Morriganin syrjintä kuvastaa hyvin sitä miten esim. täällä Suomessa suhtaudutaan maahanmuuttajiin tai muihin vastaaviin ihmisryhmiin. Nähdään vain se yksi asia ja sen perusteella leimataan kaikki ihmiset tietynlaisiksi, eikä oteta ihmistä yksilönä huomioon ollenkaan. Silmät kiinni vaan ja kädet korville ja huudetaan isoon ääneen laalaalaalaalaa.

Tykkäsin kirjasta ja tarinasta sen verran paljon, että odotan kyllä innolla jatkoa tälle! Ihastuttaa ajatus siitä, että toisilla on niin mahtava mielikuvitus, että se luo tällaisia mielenkiintoisia ja omaa mielikuvitusta kutkuttavia maailmoita. 

Morriganin koetukset

Jessica Townsendin esikoiskirja Nevermoor: Morriganin koetukset tuli minun käsiini lukuoppaan suositusten kautta.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hän on syyllinen maansa kaikkiin ongelmiin ja tulee kirouksen takia kuolemaan 11-vuotissyntymäpäivänään. Yllättäin hän pelastuukin kuolemalta ja hänet viedään Nevermooriin, outoon maahan, kun Jupiter Pohjoinen tulee ja kaappaa hänet mukaansa kesken syntymäpäivien vieton. Nevermoorissa Morriganille selviää, että Jupiter on valinnut hänet omaksi kokelaakseen Meineikkaaseen seuraan. Kokelaan kuuluu suorittaa neljä koetusta ja hänellä tulee olla jokin erityiskyky. Mutta eihän Morriganissa ole mitään erityistä, eikä hänellä ole mitään kykyjä sen kummemmin. Jotain on tehtävä tai hän tulee karkotetuksi Nevermoorista takaisin kirottuun elämäänsä.

Ah! Tämä oli ihana ja jännä kirja, yhtä aikaa niin kevyt ja niin raskas lukea. Kirjassa aiheina ovat ainakin pakolaisuus, rakkaus, ystävyys ja itseluottamus. Niihin kosketaan ihanan kevyesti, mutta sen alle jää raskas pohjavirta. Luin tämän melkein ahmimalla. Jotain niin samaistuttavaa Morriganissa oli hänen ollessaan perheensä hylkimä ja hylkäämä ja ollessaan niin epävarma itsestään ja siitä onko hänestä mihinkään. 

Kirjassa ärsyttävää oli se, että Jupiter ei kerro Morriganille asioita, vaan jättää hänet ihan pimentoon ja sillä lailla yksin selviämään kaikesta. Se on minusta paskaa. Sekavaa taas oli nämä maat, Nevermoor ja se mistä Morrigan oli kotoisin. Niihin en päässyt sisään ja niitä en tajunnut.

Kuitenkin suosittelen kirjaa lämpimästi! Nevermoor-sarjaan ilmestyy kakkososa nyt huhtikuussa ja varasinkin sen jo kirjastosta.