Maria Jotuni: Evakuoidut & Sofi Oksanen: Samaan virtaan- Putinin sota naisia vastaan

 Tänään alkoi talvisota vuosikymmeniä sitten. Siksi tässä postauksessa on kaksi sotaa käsittelevää kirjaa! Toinen käsittelee kotimaata ja toinen käsittelee naapurimaata sodan suhteen.

Maria Jotuni: Evakuoidut

selkomukauttanut Maria Vahtila

Tää oli koskettava, huh! Luin tätä bussikatoksessa bussia odotellessa ja melkein oli tippa linssissä. Sota on niin raakaa ja vielä niin monin eri tavoin, ettei sitä tälleen rauhanajan Suomessa syntyneenä ja kasvaneena osaa edes käsittää. Tähän kirjaan eläydyin niin vahvasti vielä. Huh.

"Äiti ja poika pakenevat sotaa. Kotitalo on pommitettu raunioiksi ja kylmyys ja nälkä kiristävät otettaan pakolaisista.

Lapsi haluaa tietää, miksi ihmiset tappavat toisiaan. Äidillä ei ole hyvää vastausta. Maria Jotunin Evakuoidut on koskettava romaani, jonka teemat ovat surullisen ajankohtaisia tänäkin päivänä. Teos on myös vahva feministinen vastapaino miesten kirjoittamalle sotakirjallisuudelle."

Haluan lukea tän alkuperäisenä versiona. Ku tää selkomukautus oli jo näin koskettava, ni mitä se on alkuperäisessä kuosissaan? Ja tää kirjan loppu. Oikeasti. Siinä kohti tuli kyyneleet. Tulee tätä postausta kirjoittaessakin.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan 

"Taas luin jotain, joka sai aivot poksumaan. @sofioksanen avaa tässä kirjassa todella hyvin venäläistä mielenmaisemaa. Sukupolvesta toiseen jatkunut kansalaisten mielten manipulointi ja historian vääristely tekee tehtävänsä, vaikka ois kuin terävä pää. Lisäksi nyt tajusin ekaa kertaa Venäjän tekemän kolonisaation ja sen laajuuden. Alunperin Venäjä ei oo ollu kovin paljoa Suomea isompi, piti ihan googlaa. Tämä kirja ja @thejessikka kirjat on avannut mun silmät Venäjän suhteen. Nään nyt myös Itä-Euroopan maat uusin silmin. Ehkä Suomi ei sittenkään oo se paras asiantuntija naapurimaansa suhteen."

Näin minä instagrammissa tästä kirjasta. Ei herranen aika, miten jokku osaa kirjoittaa niin, että maailmat avartuu ja silmät aukeaa ja mitä kaikkea. Ja saa tosiaan mut googlaan. Alla olevassa kuvassa näkyy, että minkä kokoinen Venäjä on ollu alunperin. Ei mikään kovin iso. Ja siis, tuolta alueelta se on lähteny syntymään, kolonisaatio lähteny leviämään itään erittäin pitkälle. Ja se mieletön määrä propagandaa, mikä kuuluu Venäjän systeemiin. En oo aiemmin tajunnu sitä määrää ja syvyyttä. Oksanen kyllä osas selventää tän asian hyvin.

Toivon, etten joudu omakohtaisesti kohtaamaan sotaa. Pelottaa tää maailmanmeno.

Audre Lorde: Sister Outsider & Kirsikka Myllyrinne: Menetyksestä ja maasta

 Pari kirjaa, joiden aihe on vähän synkkä. Molemmat oli tosi mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä luettavia. Kaipaan lisää tällaista luettavaa, joten jos on ehdottaa jotain niin kerro kommenteissa!

Audre Lorde: Sister Outsider

suomentanut Kaijamari Sivill

Vihdoin sain tämänkin luettua. Joulukuussa luin tän loppuun ja tää kerkes olla mun lukulistalla vuosia. 

"Feministi-kirjailija Audre Lorden tärkeimmät esseet ja puheet ensimmäistä kertaa suomeksi.

Tämän kokoelman viidessätoista voimakkaassa tekstissä Audre Lorde käsittelee seksismiä, rasismia, ableismia, ikäsyrjintää, homofobiaa ja luokkaa, ja hän esittää sosiaalisia erojen valjastamista välineeksi kohti toimintaa ja muutosta. Lorden terävä ja järkkymätön proosa kuvaa usein taistelua, mutta pohjimmiltaan tekstit välittävät sanomaa toivosta.

Tässä uudistetussa 2000-luvun laitoksessa Cheryl Clarke kirjoittaa esipuheessaan, kuinka Lorden ajatukset ovat jopa ajankohtaisempia nykyaikana kuin ne olivat 80-luvulla, kun tekstit ensimmäistä kertaa julkaistiin. Nyt Audre Lorden tekstejä julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.

Audre Lorde (1934–1992) oli amerikkalainen kirjailija, feministi ja ihmisoikeusaktivisti, joka syntyi ja kasvoi New Yorkissa. Hän kuvaili itseään ”mustaksi, lesboksi, äidiksi, soturiksi, runoilijaksi”. Lorde julkaisi yhdeksän runo- ja viisi proosateosta, ja hänelle myönnettiin lukuisia tunnustuksia ja palkintoja niin kirjallisesta kuin akateemisesta työstään."

Tää tiivistää hyvin tän kirjan sisällön. En osaa muuta edes sanoa, kuin että aion lukea lisää Lorden teoksia.

Kirsikka Myllyrinne: Menetyksestä ja maasta

Myllyrinteen kirjan luin tammikuun alussa. Tässä muistelmien ja ilmastonmuutosten seurausten keskellä elämisen kanssa kulki hyvin yhteen tarinaa sitovana tekijänä lemmikin sairastuminen.

"Kirsikka Myllyrinteen kirjassa Menetyksestä ja maasta katsotaan luontokatoa ja ilmastonmuutosta ruohonjuuritasolta siellä, missä kuumuus ja kuivuus tuntuu jo ihmisten elämässä.

Kuudes sukupuuttoaalto ja sen seuraukset näkyvät jo Itäisellä Välimerellä. Siellä, missä muuttolintujen, mufflonien ja salametsästäjien polut kohtaavat. Pärjäävätkö uhanalaiset lajit tässä ihmisen häiritsemässä maailmassa?

Välimerellä nyt tuntuvat vaikutukset ovat todellisuutta pian myös muualla: yhä nouseva vedenpinta, eroosio, luontokato, voimistuvat syysmyrskyt ja talven tulvat, yhä kuumenevat kesät. Olemme vaarassa menettää tutun elinympäristömme ilman että pystymme vaikuttamaan siihen.

Sypressin varjossa kulkee myös kirjoittajan henkilökohtainen suru, ihmisestä jota ei koskaan ehtinyt tuntea. Millaista karttaa menetys piirtää yksilölle? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Joutuuko juurensa punaiseen savimaahan kaivanut tulija lähtemään vuorostaan ilmastopakolaiseksi?

Kirsikka Myllyrinne on kustannustoimittaja ja tietokirjailija, joka asuu Kyproksella."

Myllyrinteen pohdinnat oli kyllä hyvin samaistuttavia. Toivottavasti hän kirjoittaa lisää tästä aiheesta!

Anna Bogutskaya: Unlikable female character & Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella?

 Nyt vähän feminististä kirjallisuutta! Tässä on kaksi paljonkin ajatuksia herättänyttä kirjaa. Osa ajatuksista muhii edelleen päässä, vaikka lukemisesta on jo hyvä tovi.

Anna Bogutskaya: Unlikeable female characters: the women pop culture wants you to hate

Tän kirjan luin yhdessä laura.linnea.lukee kanssa.

"How bitches, trainwrecks, shrews, and crazy women have taken over pop culture and liberated women from having to be nice.

Female characters throughout history have been burdened by the moral trap that is likeability. Any woman who dares to reveal her messy side has been treated as a cautionary tale. Today, unlikeable female characters are everywhere in film, TV, and wider pop culture. For the first time ever, they are being accepted by audiences and even showered with industry awards. We are finally accepting that women are-gasp-fully fledged human beings. How did we get to this point?

Unlikeable Female Characters traces the evolution of highly memorable female characters, from Samantha Jones as "The Slut" in Sex and the City to the iconic Mean Girl, Regina George, examining what exactly makes them popular, how audiences have reacted to them, and the ways in which pop culture is finally allowing us to celebrate the complexities of being a woman. Anna Bogutskaya, film programmer, broadcaster, and co-founder of the horror film collective and podcast The Final Girls, takes us on a journey through popular film, TV, and music, looking at the nuances of womanhood on and off-screen to reveal whether pop culture-and society-is finally ready to embrace complicated women."

Tässä olikin paljon kaikkea. Jonkun verran mun lukukokemusta heikensi se, etten lapsuuteni takia oo kattonu tai nähny suurinta osaa kirjassa esiintyvistä sarjoista tai elokuvista. Se ei kuitenkaan haitannut tai estänyt mua tunnistamasta alla olevia ns. naishahmoja.

The Bitch

The Mean girl

The Angry woman

The Slut

The Trainwreck

The Crazy woman

The Psycho

The Shrew

The Weirdo

Jäin vielä miettimään, että onko miehille tällaisia hahmoja kehitetty ollenkaan? En ainakaan hoksaa, ku jonkun kylähullun, juoppohullun.

Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella?

suomentanut Anu Koivunen

"Naiset puuttuvat lähes kokonaan länsimaisen filosofian historiasta.

Mitätöidäänkö naisten ajattelua? Onko ajattelulla sukupuoli? Kulttuurijournalisti Tuva Korsström esittelee meille mm. Mary Wollstonecraftin, Simone Weilin, Hannah Arendtin sekä nykyajattelijat Hélène Cixous'n ja Luce Irigarayn. Mietteet Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren suhteesta yhdistyvät kirjailijan ajatuksiin omasta äidistään ja tämän taistelusta avioliiton kahleita vastaan. Puheenvuoron saavat myös suomalaiset tutkijat Sara Heinämaa ja Martina Reuter. Kun naiset ottavat filosofian haltuun, päästään pohtimaan naisille tärkeitä ihmisenä olemisen kysymyksiä."

Pioneerit

Sor Juana de la Cruz

Mary Wollstonecraft

Charlotte Brontë

Aleksandra Kollontai

Simone Weil, Rose Luxemburg, Hannah Arendt ja Edith Stein sekä Julia Kristeva, Melanie Klein ja Colette.

Luovuus tai kuolema

Cora Sandel ja Mirjam Tuominen

Moa Martinson ja Helvi Hämäläinen

Aina Enckell

Oma lukunsa

Simone de Beauvoir, Åsa Moberg, Toril Moi ja Nawal el Saadawi

Toukokuun kapinan tyttäret

Hélène Cixous

Luce Irigaray

Gisèle Halimi ja Antoinette Fouque

Ajattelu 2000-luvulla

Genevieve Lloyd, Martina Reuter ja Sara Heinämaa

Martha Nussbaum ja Elina Vuola

Claudia Lindén, Ellen Key ja Nina Björk

Linda Skugge

Näistä naisista Kosström kirjoittaa tässä esseekokoelmassaan. Nää esseet teki muhun vaikutuksen. Kaikista näistä naisista en ole edes kuullut koskaan! Ja se tuntuu surulliselta. Siksipä tein itselleni muistikirjaan ylläolevan listauksen ja aion lukea jokaiselta naiselta yhden teoksen. (paitsi Helvi Hämäläiseltä, jolta oon lukenu runokirjan Sukupolveni unta) 

Osa näistä naisista on melkoisen ristiriitaisia tyyppejä, eikä aina niin hyviä ihmisiäkään. Kaikilla on kuitenkin se kohdallaan, että misogynia ja patriarkaatti on vaikuttanut suuresti heidän elämäänsä. Eikä millään hyvällä tavalla. Ne on vaikuttanut ajatteluun tavalla tai toisella, niinku meillä kaikilla. Korsström avaa esseissään sitä, mistä näiden naisten ajattelu on kummunnut.

Korsström kirjoitti kirjassa myös äidistään, Mirjam Tuomisesta. Sekin oli mielenkiintoista! Se oli mahtavaa, että tässä oli suomalaisiakin naisia mukana. Enpä oo heistäkään pahemmin kuullut. No, nyt on tulossa muutos, kun pikkuhiljaa luen kultakin jotakin.

Niin, ja osaako nainen ajatella? No, mitäs luulette?

Eila Pennanen: Tunnustelua & Sara Razai: Olen etsinyt sinua

 Tänään tarjolla kaksi ihan erilaista kirjaa. Esseekokoelma ja psykologinen romaani.

Eila Pennanen: Tunnustelua - kirjallisuusesseitä

"Eila Pennanen aloittaa kokoelmansa käsittelemällä kahta englantilaista kirjailijaa. E. M. Forster, "liberaali, joka vaikeni", on antanut aihetta sivuta yleisemminkin kysymystä siitä, miksi kirjailijat joskus luopuvat kirjoittamisesta näennäisesti kesken uraansa. Aldous Huxley'n asennoitumista tarkastellaan virkeästi, vähän ilkeästi ja huvittuneestikin erään hänen laatimansa esseen pohjalta. Seuraavassa osastossa kirjoittaja tulkitsee Volter Kilven tuotantoa ja sen taustaa lähtökohtinaan "kaksi Volter Kilven henkilöhahmoa" ja "Vaasan Villen fregatti". Aiheet on saatu romaneeista "Kirkolle", "Antinous" ja "Alastalon salissa". Naisia taakankantajina ja sijaiskärsijöinä tutkitaan viimeisen osaston kolmessa esseessä, joissa Eila Pennanen naisen intuitiollaan avaa vakuuttavia näkymiä Maria Jotunin, Marlen Haushoferin ja Iris Murdochin teoksiin. Päätteeksi esitellään japanilaisen Junichiro Tanizakin tuotantoa.

Eila Pennanen kuuluu kriitikoittemme eturiviin. Ensimmäistä esseekokoelmaa laatiessaan hän on pitänyt silmällä kokonaisuutta ja laajoja asiayhteyksiä. Näin siitä on tullut poikkeuksellisen yhtenäinen, kun eri kirjailijoiden kohdalla tuodaan esille uusia aspekteja. Eila Pennasen tapa paneutua kirjoihin on lukijalle antoisa myös sikäli, että hän ottaa huomioon kirjailijan persoonallisuuden ja tarkastelee sen heijastumista teoksissa. "

Tää oli kiinnostava esseekokoelma! Pennanen osaa kirjoittaa niin, että minulla herää kiinnostus kirjoista joista hän kirjoittaa. Varsinkin Haushoferin ja Murdochin teoksien lukeminen alko kiinnostaa paljon.

Haluan lukea Pennaselta paljon lisää! 

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

suomentanut Jaana Nikula

"On kulunut noin vuosi WTC-iskuista, Irakin sotaa valmistellaan. Ilmassa on levottomuutta, jotakin kaoottista. Mutta turkulaisen 26-vuotiaan ekonomin, Annika Anderssonin elämä ei ole kaoottista. Hän elää varman päälle ja hoitaa työnsä säntillisesti. Mutta jonkin rauhattomuuden ajamana Annika lyöttäytyy seurueeseen, joka istuu iltojaan Bailando-baarissa. Siellä on usein yksikseen myös poika, jonka nimeä kukaan tytöistä ei tiedä. Annika tutustuu poikaan, 19-vuotiaaseen Samimiin, kodittomaan Tabestanista tulleeseen pakolaiseen. Se muuttaa Annikan elämän. Annika löytää itsensä paikoista, joista hänellä ei ollut aiemmin aavistustakaan: pizzeriasta, jossa pojat tekevät töitä muukalaispassiensa turvin ympäri vuorokauden, seitsenlapsisen perheen olohuoneesta turkulaislähiössä tai keskeltä ihmisiä, jotka tulevat sodasta mutta eivät löydä rauhaa. Romaani etenee kepeästi ja paljastaa samalla syviä teemoja. Ruotsinkielisen Annikan ja suomea niin ikään vähän puhuvan Samimin tarina on ainutkertainen päänavaus teemoihin, joita suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole käsitelty. Razai kirjoittaa tuoreesti, oivaltavasti ja suoraan Annikan ja hänen ystävien odotuksista ja jännityksen halusta, toisen maailman kohtaamisesta, ennakkoluuloista, stereotypioista ja rakastumisesta - elämän suunnanmuutoksista."

Tää oli jännä kirja. Oudon lakoninen ja vetävä yhtäaikaa. Piti lukea loppuun asti. En osaa vieläkään pukea sanoiksi lukukokemustani. 

Naisasiallisia kirjoja

Mua on ruennu kiinnostaan tämä vähän vanhempi kirjallisuus sekä jotenkin siihen liittyvä kirjallisuus. Nämä kaks olikin mielenkiintoista luettavaa!

Rauni Paalanen: Kahvilanaisia

Paalasen esseekokoelma. "Kahvilanaisia kertoo eläytyen ja pohdiskellen naiskirjailijoista ja heidän teoksistaan. Se kertoo kirjallisista naisista, jotka ovat turhan usein jääneet miesten varjoon, naisista jotka ovat lähteneet kodista kahvilaan, perinteisestä naisen roolista miesten hallitsemille julkisille foorumeille.Kahvilanaisia kertoo Milena Jesenskásta, Ea von Alleschista ja Margareta Steffinistä, jotka ovat tuttja Franz Kafkan, Hermann Brochin ja Bertolt Brechtin kautta. Tiedämme näistä ihailluista ja poikkeuksellisista naisista tuskin mitään, vaikka heillä kaikilla on oma kirjallinen tuotanto. Kahvilanaisia kertoo myös naisista, jotka ovat isiensä sodan, toisen maailmansodan, varjosta nousseet puhumaan omalla äänellään: Marlenen Haushoferita ja Christa Wolfista. Rauni Paalanen kirjoittaa naisistaan intensiivisesti ja läheltä. Hän ei pyri luokittelemaan tai kritisoimaan, vaan haastaa lukijan miettimään näiden lahjakkaiden ja leimuavien naisten elämää ja kirjoituksia."

Pidin tästä paljon ja sain monia lukuvinkkejä myös! Paalasta haluan lukea myös lisää.

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila: Naisia nimittäin - kirjallisuutemme naishahmoja

Tämä oli kiinnostavaa luettavaa! Helttunen ja Uusi-Hallila käyvät läpi 50 yleisintää suomalaisessa kirjallisuudessa käytettyä naisten nimeä ja kertovat eri hahmoista. Oli aika ahmittava teos! Ja tietopalat olivat max 4 sivun mittaisia. Oli hauskaa myös löytää oma nimi kirjasta ja lukea siitä. Mun nimi on siitä hassu, että se on tavallaan yleinen, mutta ei kuitenkaan. Olin yläasteella ennen ku mun kans samassa koulussa oli ekan kerran kaima. Aatelkaa! Ja mää kävin sentäs ala-asteen kolmessa eri koulussa.

Ootteko lukenu näitä? Kiinnostaako?

Onko ehottaa jotain tämän tyyppistä luettavaa?

Opiskelutaitoja ja selittäviä miehiä

 Kaksi aikas erilaista kirjaa tässä nyt !

Kati Tiirikainen: Opiskeluin taito - kymmenen askelta kohti tutkintoa

Aika peruspakkaus opiskelusta, opiskelutekniikoista ja opiskelun suunnittelemisesta yms. Oli hyvä kirja lukea näin ensimmäisen vuoden ammattikorkeakouluopiskelijana! Tän sain luettua ihan viime vuoden viimeisinä päivinä loppuun eli ekan lukukauden aikana lueskelin pikkuhiljaa.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

suomentanut Pauliina Vanhatalo

kuvitus Ana Teresa Fernández

Tän taas luin tän vuoden ekan viikon aikana loppuun. Solnitin jo klassikko esseekokoelma. Olihan tää lukemisen arvoinen kyllä, mutta ei mulla täyttänyt niitä odotuksia, joita mulla tätä esseekokoelmaa kohtaan oli. Paljon tunnistettavaa väkistenkin löytyy, kun elää naisena tässä patriarkaalisessa maailmassa. Vaan jotain jäi uupumaan, enkä osaa edes sanoa, että mitä se jotain on.

Mona Eid (toim.): Kiharoita: kirjoituksia hiuksista

 Tää on antologia erilaisia kirjoituksia. On esseitä, novelleja, runoja, keskustelun litterointi, sarjakuva. Kirjoitukset on enimmäkseen suomeksi, mutta seassa on myös muutama englanninkielinenkin.

Antologian sisältö:

johdanto Mona Eid: Tummat silmät, ruskea tukka

voittajaruno Olivia Kallanmaa: Mandartania

essee Aurora Lemma: Lattiakaivo

essee Ranya Paasonen: Taas tukka kasvaa

essee Caroline Suinner: Kauniiksi hän kärsii

essee Hai Nguyen: Hiukset, juurikasvu ja juuret

A collection of memories Fiona Musanga: Pains, pleasures and curiosities

novelli Carmen Baltzar: Otsahiukset

essee Saida Mäki-Penttilä: #omaupeaafro

essee Shadia Rask: Hair play

essee Julian Owusu: Barbershop type vibe

keskustelu Meron Laine & Meri Milash, kirjoittanut Mona Eid: Minun, sinun, meidän hiusmatka

essee Koko Hubara: Asioita, jotka ovat tarttuneet hiuksiini

sarjakuva Warda Ahmed: Voiko miehen jättää hiusten takia?

essee Sara Salmani: Hijabistan tunnustuksia

novelli Nahla Hewidy: Nestemäistä hopeaa

essee Alice Jäske: Nukkerituaali

essee Fatim Diarra: Tie lempeyteen on pitkä ja olen vasta puolimatkassa

Kaikki nämä kirjoitukset herätteli ajatuksia. En ole ihan hirveänä miettinyt suhdetta omiin hiuksiini. Ne on tyypilliset suomalaiset suorat ja liukkaat hiukset. Liukkaus on mua ärsyttäny usein elämäni aikana. Vaan eipä ärsytä enää ku pidän sänkeä. Jostain syystä sänki/kalju on se hiustyyli, jossa tunnen olevani oma itseni. Mun hiukset kasvaa nopeaa ja kuukauden välein pitää ajella hiukset pois, mutta sen mielelläni teen. Kirjaan liittyen: ihanaa, että Suomestakin löytyy nykyään osaamista afrohiuksille! On tärkeää osata hoitaa omia hiuksiaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. Harvemmin hiuksista kokonaan eroon pääsee.

Melissa Febos: Mitä on olla tyttö & Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran

 Kaksi niin erilaista ja mielenkiintoista kirjaa. Molemmissa silti sama aihe eli kuinka olla ja elää maailmassa kun oma sukupuoli ja oma identiteetti tekee siitä vaikeaa.

Melissa Febos: Mitä on olla tyttö

suomentaja Suvi Kauppila

Feboksen esseet kertovat nimensä mukaisesti siitä, millaista on elää maailmassa tyttönä ja tulevana naisena ja mitä kaikkea paskaa se aiheuttaa. Tässä oli paljon tuttua ja samaistuttavaa, itsensä etsimistä, yritystä ymmärtää asioita, mutta myös iloa ja hyviä asioita. Pidin!

Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran - mustan hengen muistelmat

suomentaja Kaisa Kattelus

Olen ehkä vähän ihastunut Emeziin. Jotenkin nämä hänen kirjansa tavoittavat mun sisuksissa jotain. Tässäkin hän kirjoittaa kirjeitä elämänsä ihmisille ja muistelee asioita. Koko kirjekirjan läpi tulee esiin se, että millaista on elää transsukupuolisena ja jumalana. Emezi osaa asettaa sanansa taiten ja riemuiten luen hänen sanojaan. Tällaista jumalaa voisin itsekin palvoa.

Säihkyvät utopiat: Essee-mixtape

Mielenkiinnosta tartuin tähän esseekokoelmaan, että minkälaisia voisivat olla tulevaisuuden esseet, minkä muotoisia, näköisiä, miten kirjoitettu jne. Tää oli kyllä positiivinen yllätys!

Roihan esseestä jopa kirjoitin tämän kohdan ylös, koska se lisäsi niin paljon ymmärrystä itseäni kohtaan. Että miksi lapsena koin niin vahvasti, ettei liikunta oo mua varten.

Roiha:

"Filosofi Iris Marion Youngin usein siteerattu fraasi "throwing like a girl", heittää kuin tyttö, viittaa tapaan, jolla tyttöjä opetetaan ensin olemaan käyttämättä ruumiitaan, minkä jälkeen heitä rangaistaan epäonnistuneista suorituksista. Palloa heittäessä tyttöjä ei rohkaista käyttämään siihen koko kehon voimaa ja sitä ympäröivää tilaa, minkä vuoksi heidän heittonsa ei ymmärrettävästi voi onnistua. Käsi ei rohkene hakea vauhtia, kehon lihakset eivät tuen liikkeen kaarta: vain heiveröinen kyynärvarsi nousee vipuvartena, ja flop, tuloksena eräs säälittävä kananlento. Pallo putoaa niin lähelle, ettei sen perään tarvitse edes juosta. Suoritukselle nauretaan: siinäs näette, ei teistä ole tähän. Young kirjoittaa monia naisia ympäröivästä kuvitellusta tilasta, jossa tietyn rajan yli liikkuminen ei tunnu mahdolliselta: "liikkeillemme saatavilla oleva tila on rajoitettu tila"."

Sitten tän kokoelman sisältö:

Maaria Ylikangas: Tarttuvia vapauksia

Aurora Ala-Hakula: Lukijoiden tila

Lada Suomenrinne: Rávdu

Taneli Viljanen: Nestemäinen sukupuoli, eli kuinka tulla siksi mitä ei vielä ole

Sofia Blanco Sequieros: Paras mahdollinen versio vapaudesta

M.K.Baijukya: Limits of representation

Henrik Pathirane: Runoilijan loikka, onnekas sattuma

Aurora Ala-Hakula: Huojuvien utopioiden planeetta

Bee Österman: Maagiset arkityypit

Maaria Ylikangas: Rakastavasta pimeydestä

Taija Roiha: Miten mennä yli

Kid Kokko: Hellittää ote

Kirjoittajien esittely

Arja Karhumaa: Kolofoni

Aurora Ala-Hakula, Maaria Ylikangas ja Arja Karhumaa toimittivat tän kokoelman. Lisäksi merkittävää tässä esseeantologiassa oli sen ulkoasu: välisivut olivat värikkäitä ja antoivat ilmettä ja luonnetta itsessään kirjalle. Tykkäsin siitä kovasti! Tuntu senkin puolesta hyvältä lukea tätä. Ei sitä pelkkää perinteistä valkoiset sivut ja musta teksti. Joka esseessä oli jotain uutta, erilaista, jotain. Sekin teki tästä mielenkiintoista lukea. Joku essee saattoi alkaa tutusti ja turvallisesti ja sitten kun käänsi sivua, sieltä tulikin jotain erilaista vastaan. Se kutkutti mieltä! Innosti jatkamaan lukemista.

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Reader, why did I marry him?- blogissa oli kirjoitus tästä Männynvälin esseekokoelmasta ja kiinnostuin niin paljon, että varasin sen jo ennen ku sain luettua blogipostauksen loppuun asti.

 

Männynväli käsittelee esseissään sukupuolta, yhteiskuntaluokkia, kirjoittamista, surua ja luopumista, matkustamista ja jopa punk-kulttuuria. Tää ei iskeny muhun sillain, ku odotin. Tykkäsin kyllä esseistä, mutta ehkä nää kaikki oli vaan niin kaukaisia mulle jollain tasolla, etten päässy kiinnittymään näihin. Hyvää pohdintaa näissä oli, siitä ei päässy mihkään. Mutta vähän vaisuksi mulle jäi. Sen verran kuitenkin hyvää, että kiinnostuin Männynvälin romaanista Kaiken jälkeen, joka on ilmestynyt 2v sitten. Niin ja Männynvälin ja Purokurun yhteisteos Luokkavallan vahtikoirat: miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä meni kans lukulistalle.

Lisäksi: 

Susanna Hastin kolumni:

"Olen kuvitellut, että hyvinvointivaltiossa hyvin toimeentulevat auttavat köyhiä, 

mutta en kuvittele enää",

joka käsittelee Männynvälin kirjassa esiin tuomia asioita.

Carmen Baltzar & Aurora Lemma (toim.): Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä

Ihan mahtavaa, miten monella eri tavalla kuolemaa voi ajatella ja käsitellä! Hetkittäin mykistyin näiden kirjoitusten kanssa, uusien ajatusten kanssa. kaiken kanssa. Kuolema. Mikä mieletön voima.

Kirjoitin ylös jokaisesta esseestä niitä ajatuksia, jotka halusin talteen, jotta voin palata näihin vielä uudelleen.

 Niillas Holmberg: Jäljettömyyden jälki

"Kun vanha luonnonihminen kuolee tänään, me tiedostamme, että hänen mukanaan saattaa katketa  jonkin taidon tai tiedon vuosituhansia  sukupolvelta toiselle siirtynyt ketju. 

Siinä. Tämä on kuolemaa."

Maija Butters: Antroposeenin kuoleman paradoksi

"Joukkosukupuutto on äärimmäinen kuoleman ilmentymä."

"Vaikka minä kuolee, elämä jatkuu."

Maryan Abdulkarim: Kuolematon sielu

"Olen kuullut sanottavan, että ihminen lakkaa olemasta vasta silloin, kun viimeinen häntä muistava ihminen kuolee. Tästä syntyy ajatus, että elävien vastuu kuolleista on heidän muistonsa elossa pitäminen."

Warda Ahmed: Toisinaan matka voi kestää vain hetken

"Jakaminen on aivan muuta. Se on surun kohtaamista. Sanoittamista. Suru saa olla läsnä elämässä. Mutta surua pitää ensin käsitellä. Ei rakentaa muureja, jotka tukahduttavat. Näyttää siltä, ettet ole tehnyt sitä työtä. Et ole kohdannut suruasi, jakanut suruasi."

Laura Eklund Nhaga: Musta surma, musta elämä

"Tarkoitus ei voi olla vain se, että kuolema loppuisi, vaan myös että elämä alkaisi.

Black Lives Matter"

Ndéla Faye: Ketjureaktio

"Kuinka paljon sota ja pula-aika ovat muovanneet sitä, miten kokonainen sukupolvi suhtautuu ja käyttäytyy lapsiaan kohtaan? Kuinka suuri vaikutus näiden lasten kokemuksilla on ollut siihen, miten he ovat kasvattaneet omat lapsensa ja kuinka paljon he ovat puolestaan siirtäneet eteenpäin kolmannelle sukupolvelle? Kuinka paljon ylisukupolvisia taakkoja kannamme harteillamme?"

Saara Hannus: Puoliksi tyhjä

"Tylsyyden ja tyhjyyden kokemukset ovat masennusta, jota en oikein osaa kuvailla muutoin kuin jonkinlaisena välitilana, jossa on vain loputtomiin venyvä hetki ja paikka, jotka nekin tuntuvat vierailta ja kaukaisilta."

"Masentunut elämä on kuollutta elämää, elämää vailla elämisen kokemusta, eräänlaista kuolemaa odottavaa elämää. Näköalaa peittävä sumuverho leijailee lähellä, ja sen toisella puolella ei ole mitään."

Teo Ala-Ruona: Kummitukselleni

"Fanittamani traumaterapeutti ja seksuaalikasvattaja Andrea Glik puhuu Tina Hornin toimittamassa Why Are People Into That?- podcastissa queerien kokemasta häpeästä ja kuinka se aktivoituu ruumiissa samalla tavalla kuin trauma. Glik puhuu ruumiista tiloina parantumiselle. Hän uskoo parantumisen mahdollistuvan, kun teemme työtä löytääksemme itsestämme kohdat, joissa erilaiset tunteet oleilevat. Hän tietää traumatisoituneissa ruumiissa voivan olla kivun ja pelon lisäksi tilaa levolle. Trauman hän määrittelee traumaspesialisti Resmaa Menakemin sanojen mukaisesti "ruumiin suojaavaksi reaktioksi uhkaavaa tilannetta kohtaan". Menakem lähestyy traumaa tietona, joka on varastoitu ruumiisiimme sanattomina tarinoina siitä, mikä kaikki on turvallista ja mikä vaarallista."

"Mietin muutoskammoisuutta, joka purkautuu ihmisestä ulos transfobiana: miten vaikeaa joidenkin cis-ihmisten on vastaanottaa tieto läheistensä transsukupuolisuudesta. Mietin tätä vaikeutta metaforisesti suhteessa kuolemaan. Läheisen fysiologisessa kuolemassa ihminen joutuu luopumaan rakkaansa tai itselleen merkityksellisen henkilön fyysisestä läsnäolosta lopullisesti. Hetkeä määrittää omistajuussuhde: minun ystäväni, minun kumppanini, minun vanhempani tai minun lapseni kuoli. Hetkenä, jona transihminen kertoo läheisilleen sukupuolestaan, he joutuvat luopumaan niistä sukupuolittuneista käsityksistä, joiden varaan he olivat rakentaneet ymmärryksensä ja havaintonsa tästä ihmisestä. Sitä, niiden käsityksen mukaista ihmistä, ei enää ole, vaan on samaa ruumista asuttava eri tavoin käsitettävä ihminen. Tämä on prosessi, johon viitataan puhuttaessa siitä, että transitio ei pelkästään koske transihmistä, vaan myös hänen läheistensä tulee "transitioitua" hänen kanssaan."

Aurora Lemma: Lasarus

"Juuri kuoleman lopullisuus tekee siitä lohdutonta ja vaikeaa ymmärtää. Se on ei-mitään, peruuttamatonta ja olematonta. Jotain on, kunnes ei ole. Kuolema karkaa meiltä myös kuolemassa, siinä lopullisessa hetkessä, jota emme oikeastaan koe, koska silloin emme enää koe. Esirippu laskee ja valot sammuvat. "Kuten kuolemassakaan maailma ei muutu, vaan lakkaa olemasta", kirjoittaa Wittgenstein Tractacus logico-philosophicus- teoksessaan. Kuolema ei ole jotain, mitä voimme kokea, sillä se ei ole tapahtuma elämässä vaan eräänlainen jakoviiva olemisen ja olemattomuuden välillä."

"Mikäli elämää kuoleman jälkeen olisi, tarkoittaisi se kuitenkin elämää kehollisten ruumiidemme ulkopuolella."

Olga Palo: Baby Join Me In Death

"Pieni kuolema todistaa mielen ja kehon erillisyyden asemesta niiden voimakkaasta yhteydestä."

Carmen Baltzar: Erilaisia kuolleita, kuolevia ja kuolevaisia

"Elävä kuollut on sellainen, että hän on aivan varma että on kuollut vaikka on elossa. Tätä kutsutaan myös Cotardin oireyhtymäksi tai kävelevä ruumis- syndroomaksi."

"Pystyyn kuollut on elävän kuolleen vastakohta. Siinä missä elävä kuollut luulee olevansa kuollut mutta on elossa, pystyyn kuollut luulee olevansa elossa mutta on kuollut. Siinä missä elävä kuollut kokee oman kuolleisuutensa erityisen vahvasti, mikä tekee hänestä erityisen elossa olevan, pystyyn kuollut ei edes huomaa että on kuollut pystyyn, ja juuri se tekee hänestä erityisen kuolleen. Pystyyn kuollut menee töihin ja ruokakauppaan ja lasilliselle ihan niin kuin muutkin ihmiset. Pystyyn kuollut pelkää eniten elämää."

"Sellainen joka voisi kuolla ei ole sama asia kuin sellainen joka ei enää jaksa elää. Voi haluta kuolla, jos joku tuntuu liian hyvältä tai liian pahalta, tai jos nolottaa liikaa. Voi väsyttää niin paljon, että voisi kuolla, silloin ainakin saisi levätä, mutta se on vain sellaista, tilapäistä."

Iida Sofia Hirvonen: Ikuisen elämän kirous

"Vampyyrit ja niihin kytkeytyvä goottiromantiikka ei kiellä kuolemaa vaan päinvastoin pyrkii kohtaamaan sen ja syleilemään siihen liittyvien rituaalien, rapistumisen ja lopun estetiikkaa. Kuoleman ajattelun ei tarvitse tarkoittaa surua ja nihilististä lamaantumista, vaan se voi toimia myös iloisena muistutuksena elämän voimasta ja sen ainutkertaisuudesta."

"Elämän eksistentiaalisesti vaivaavimpia kysymyksiä on se, että kuolema on ehdoton tapahtuma, joka pysyttelee aina kaukaisena. Kuolemasta ei voi saada kokemusperäistä tietoa, vaikka äärikokemukset, kuten onnettomuudet, voivat tuoda tunteen siitä. Sairaudet ja läheisten kuolemat muistuttavat rajusti kuoleman mahdollisuudesta, mutta silti päivittäinen kokemus elämästä pysyy samanlaisena: huomennakin aurinko nousee, eikä maailma ole vieläkään muuttunut.

Periaatteessa on helpompi kuvitella ikuinen elämä kuin kuolema: eihän elävä ihminen koe juuri muuta kuin olemassaolemisen jatkuvuuden, vaikka kertoisi itselleen päivittäin kuolevansa."

Tää oli kyllä tajunnan räjäyttävä kirja! Voin lämpimästi suositella kaikille!

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tää Tuomas Aitonurmen esseekokoelma sai mut kirjottaan muistiinpanoja lukemastani. Se on aika harvinaista mulle! Jotenkin nää tekstit sai musta irtoamaan kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja halusin ne talteen. Otin talteen myös tekstinpätkiä, jotka jotenkin kosketti tai herätti.

Helvetillinen rakennelma - prologi

Samaistuttavaa traumojen kanssa mittelyä.

Pelko veressä

Tämä kosketti. Varsinkin, kun itse loppuvuodesta jouduin sairaalaan ja jouduin olemaan jonkin aikaa epätietoisuudessa, että mikä on.

Kirjoituksen minä

"Entä jos ei ole kokenut pääseensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen?" 

Tämä kysymys pysäytti ja sain kiinni omasta kivusta eräiden ihmisten suhteen. En tule heille kohdatuksi, en kuulluksi, en nähdyksi. Se tarve jää täyttymättä. Todennäköisesti se tarve ei koskaan tule täytetyksi.

Kirje maskuliiniselle varkaalle

Samaistuttavaa ja tuttua viehättyä tyypeistä, joiden tietää olevan pahaksi ja ehkä jopa vaaraksi ittelle.

Turva käsissä

Turva ja turvattomuus. Pelko. Haavoittuvuus. Miten elää näiden tunteiden kanssa? Miten kokea turvaa itsessään? Ilman toista ihmistä? Tämä essee herätti niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen.

Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen

"Joskus trauma maalaa teoksen synnyttämän kokemuksen ja tunnevyyhdin alusta loppuun. Joitain teoksia pelkää etukäteen, joskus syystä, usein myös syyttä. Samalla kun välttelen kipeisiin kokemuksiin osuvaa kirjallisuutta jo esittelytekstien perusteella - säästelen sitä "parempiin päiviin" eli aikaan, jolloin olen henkisesti niin valmis, että lukeminen ei pahenna oloani liikaa." 

Niin tuttua mulleki! Kirjoja ei alota lukemaan, kirjoja jää kesken, leffoja tai sarjoja ei ala ees kattoon jne. 

"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle tuttua."

Ja minulle! Ja mikä työ muuttaa se puhe!

Ruumiin ylittävä ääni

"Mitä minun ääneni tuo tähän lisää?" 

Kysymys, jota iteki mietin joskus ku kirjoitan kirjoista tai mistä ikinä. Onko mun äänellä merkitystä?

Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia

"Fyysisen todellisuuden ahdistavuus purkautui jo lapsuudessani haluna paeta toisaalle television, eloluvien, kirjojen ja musiikin kautta."

Mää pakenin kirjoihin. Ja teen sitä kyllä vieläki ajoittain. Nykyään pakenen kirjojen lisäksi myös sarjoihin ja elokuviin. Erotan onneksi jo sen, että milloin luen/katson huvin/intohimon vuoksi ja milloin pakenemisen vuoksi.

"Minulle on tärkeintä, miten elän päässäni, millaisia todellisuuksia ajatusten ja kuvitelmien kautta tavoitan."

ja

"Olen saanut käyttööni mielen, jolla tavoitella avaruuden laitoja."

Näin koen itsekin. Päänsisäinen maailma olisi hyvä olla järjestyksessä edes jollain lailla ja sitä tavoittelen kaiken aikaa. Mieleni myös kurkottelee joka suuntaan, kun niin monet asiat kiinnostaa ja haluan tietää ja oppia lisää.

Harmaa pukee häntä

"Halusin tulla näkymättömäksi."

ja

"Toivoin, että hiljaisuudessani minut jätetään rauhaan."

Tämä osui traumoihini. Tavoitin jotain kipeää. Hassusti se tuntui hyvältä.

"Saako ulkoisen olemuksen ylläpitämisessä olla yrittämättä? Kun lähtee ulos, saako todella olla välittämättä siitä, miten muut katsovat?"

Nykyään koen, etten kovinkaan paljon välitä ulkonäöstäni muiden silmissä. Välitän siitä, miten koen ja näen sen itse, miltä se tuntuu itselleni, miltä se näyttää omissa silmissä. Kun oon ruennu hahmottaan oman kehon äärirajoja, tuokin kokemusmaailma on tullut lähemmäs. Haluan näyttää itseltäni. Siksi esimerkiksi mun hiustyyli on nykyään sänki, koska sillain koen olevan eniten itteni.

"Jotkut kiusatut päättävät myöhemmin pukeutua huomiota herättävästi, koristellusti ja värikkäästi. En osaa nähdä sitä pelkästään voimaantumisen eleenä. Räiskyvyys voi olla piiloutumista; itsestä nähdään ensimmäisenä pukeutuminen, huomio kiinnittyy siihen, eikä uusia ihmisiä kohdatessa tarvitse heti tuoda esille muita puoliaan."

Tunnistan. Tätä se oli mulla nuorempana. Tietynlaista showta. Vaikka siis en varmasti muiden silmissä ollut räiskyvä pukeutumiseltani, mutta olin koko ajan osin oman mukavuusalueen ulkopuolella, koska halusin näyttää muille muulta kuin olin. Nykyään taas värikkyys on sitä ominta itseäni, ei enää näytöstä.

"Kaipasin vain toisten näkemistä ja nähdyksi tulemista."

Niin me kaikki! 💓 Koronan alussa oli itelleki kova paikka, ku ei pariin kuukauteen nähny ketään muita ku puolisoa ja kaupan ja apteekin työntekijöitä.

Myrkytettyjä miehisyyksiä

"Eräs poika on yhdeksän-kymmenenvuotias eikä osaa korjata pyöräänsä.

Hänen isänsä ei ole tyytyväinen.

Ei niin, että isä olisi itse opettanut poikaa korjaamaan. Pojan olisi pitänyt olla kiinnostunut, hankkia oppi omin päin. Jostain.

Mutta ei ole hankkinut. Ei ole kiinnostunut, ja se on pahinta."

Ihan hurjia vaatimuksia tällaiset. Mutta tunnistan. Terveisin minä, joka 8-vuotiaana osas tehdä pullataikinan, ja jonka pikkuveli osas keittää riisipuuron pohjaan polttamatta 10-vuotiaana ja sitten neuvoi sen keitossa täti-ihmistä.

"Keski-ikäinen mieskirjailija sanoo radiossa inhoavansa termiä toksinen maskuliinisuus, sillä se on feminististä jargonia, Amerikasta sellaisenaan omaksuttua, eikä ole yhtään mietitty, sopiiko se meille.

Siis: sopiiko se meille. Sopiiko käsitys tunteitaan peittelevästä, lyömiseen ja päihdeongelmiin päätyvästä, puhumattomasta miehestä perinteisen suomalaisen miehisyyden kuvaan."

Naurattaa ja puistattaa yhtäaikaa. Mitä sokeutta! Mutta tunnistan tänkin. Tätähän se on, ku ei halua nähdä jotain! Kun ei oo itekään aina nähny, vaikka on eläny näitten juttujen kans aina.

"Valta ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan ollut alistettu.

Turvallinen tila ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan pelännyt sanoa ajatuksiaan.

Silloin niistä puhuvia voi pilkata.

Silloin niistä puhuvat voi mitätöidä."

Tässä on puettu sanoihin koko asian ydin. Aamen ja Hallelujaa!

Kiitos Tuomas Aitonurmi! 

Sain tästä niin paljon: samaistumista, lisää itseymmärrystä, lisää ymmärrystä miehiä kohtaan, hyvän ja sydämeen käyvän lukukokemuksen, ja myös halun ostaa tämä kirja omaan hyllyyn, jotta voi laputtaa sen.

Jia Tolentino: Trikkipeili - ajatuksia aikamme itsepetoksesta

Kiinnostava esseekokoelma tää Tolentinon Trikkipeili. Kiinnostuin tästä, kun jossain netin syövereissä törmäsin tähän.

 

Tolentino kirjoittaa elämästään ja siihen liittyvistä hyvinkin universaaleista asioista: netti, reality-sarjat, opiskelu, raiskauskulttuuri yliopistoissa, huumeiden kokeilu ja käyttö, häät ja muutama muukin asia. Tekstit oli paikoin hyvin samaistuttavia ja osa taas ei viisaria väräyttäny. Osa jutuista oli hyvin tunnistettavia ja osa taas ehkä vain niin yhdysvaltalaista menoa, etten löytänyt niihin kiintopistettä. Joka tapauksessa esseet olivat mielenkiintoisia lukea, olipa aihe mikä tahansa. Pidän Tolentinon tyylistä kirjoittaa pohdiskellen ja analysoiden ja välillä vaan asioita todeten.

Zadie Smith: Aavistuksia - kuusi esseetä eristysajasta

Tää on toinen kirja, jonka oon lukenu Zadie Smithiltä.

 

Tää esseekokoelma ei oikein mua napannu. En tavoittanut esseiden juttua kuin paikoin. En saanut kiinni niistä. En tiedä johtuiko se aiheen läheisyydestä, vai oliko ne mulle liian abstrakteja vai mikä oli ongelma. Tunnistin kyllä Smithin kirjoittamisesta sen hienouden, miten hän osaa sanat asettaa ja saa jutun etenemään vaivattomasti. Mua harmittaa, että tää ei ollu mulle napakymppi, varsinkin kun pidin Swing timesta niin paljon.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Kiinnostuin tästä Emilie Pinen esseekokoelmasta, koska tässä luvattiin puhua kipeistä asioista. Sellainen puhe saa tuntemaan, ettei ole yksin tässä maailmassa. Eikä tämä kokoelma aiheuttanut pettymystä, päinvastoin!

 

Tätä lukiessa mietin, että miten joku osaa niin hyvin tuoda esiin ja ilmaista asioita? Tän kirjan ja näiden esseiden sivuilta löysin itseni, vaikka asiasta ei olisi kokemusta tai vaikka se asia (kuten vanhemmuus) ei minua kiinnostaisi. Pine osaa kirjoittaa tällaisistakin asioista niin, että minäkin jotenkin samaistuin kokemuksiin ja löysin jotain itseäni koskettavaa niistä. Kaikki se kipu, kaikki ne tunteet, kuten häpeä, suru jne. Ne tulivat lähelle. Siksi tämä esseekokoelma kolahti. Tää oli mulle viiden tähden lukukokemus ja jäin vain toivomaan, että Pine kirjoittaa lisää ja hänen kirjoituksiaan suomennettaisiin lisää. 

Lisäys 29.6.-22, kun löysin ylöskirjoittamani lainauksen esseestä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista:

"Joskus urheinta on katsoa itseään ilman peilejä. Sellainen alastomuus vaatii paljon. Riisuuntumisessa ei ole lopultakaan kyse vain siitä, miltä näytämme, vaan myös siitä, että tunnustamme rehellisesti, miltä oma ulkonäkö tuntuu sisäisesti."

Mary Beard: Women & Power

Mielenkiinnosta lainasin tän kirjan, kun törmäsin tähän kirjaston sivuilla. Feminismi kiinnostaa aina!

 

Tässä oli kaksi esseetä, jotka oli muodostettu Beardin luentojen pohjalta. Niissä oli esitetty hyvin selkeästi asiat liittyen naisiin ja valtaan. Niitä oli mukavaa lukeakin jopa. Ne pisti miettimään naisia ja valtaa. Ja ne pisti myös haluamaan päästä Beardin luennolle kuulemaan asioista. Asia on kiinnostava! Ja vallassa olevat naisethan ovat mikroskoopin alla kaiken aikaa, eikä heille sallita pienintäkään virhettä. Samasta virheestä nainen joutuisi eroamaan ja mies ei välttämättä saa edes nuhteita. Tasa-arvoon on vielä hirmuinen matka, vaikka asiat ovat parantuneetkin paljon lähtöpisteestään. Mun pitää kyllä ettiä lisää kirjoja aiheeseen liittyen. Saa suositella myös!

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

 Voitto on esseekokoelma, joka loppua kohden vain parani.

Esseekokoelman alkupuolella en oikein päässyt esseihin sisälle. Olin ehkä vielä liian pahasti unettomuuden kourissa. Tai sitten ne eivät vain olleet minun juttuni. Kuitenkin, mitä pidemmälle luin tätä kokoelmaa, sitä paremmilta alkoivat esseet maistua. Aloin ymmärtää Blanco Sequeiroksen tekstejä ja ajatuksia. Tai ainakin kuvittelin niin.

Aloitin lukemaan esseitä vuosi sitten keväällä, kun valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin. Ne imaisivat minut mukaansa, kun yritin ymmärtää esseetä, niiden rakennetta, niiden ideaa. Ehkä se yritys tuotti tulosta ainakin sen verran, että sen jälkeen olen halunnut lukea esseitä. Ne ovat alkaneet kiinnostaa minua. Jospa kohta uskaltaisin yrittää kirjoittaa ensimmäisen esseeni. En ole koskaan aiemmin niitä kirjoittanut. Tai ehkä niitä on lukiossa pitänyt kirjoittaa, mutta minulla ei ole mitään mielikuvaa asiasta yli 15 vuoden takaa. Joka tapauksessa, siksi tartuin myös tähän esseekokoelmaan.

Toivon, että Blanco Sequeiros kirjoittaa ja julkaisee vielä paljon esseitä! Näiden lukeminen pohditutti ja sai miettimään scifielokuvia, urheilun sukupuolittuneisuutta ja sen kummallisia ja epäinhimillisiä sääntöjä esim. hormonirajojen suhteen, runoja, musiikkia, noitia ja kaikkea muuta minne ajatus näistä juoksi ja kompuroi.

Tullut vähän luettua esseekokoelmia

Ja luin tän kasan, kun valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin.

Toni Morrison: Toiseuden synty

Morrisonin esseistä ei oo kyllä jäänyt kauheana mitään mieleen. Se vaan, että kaikkea en ymmärtänyt, mutta asiat pisti silti miettimään. Tässä oli myös se outous, että jälkisanoissa oli sisältövaroitus, mikä ois mun mielestä kuulunut olla kirjan alussa, eikä kirjan lopussa. Hyödytön se sisältövaroitus on kirjan lopussa. Minä en ainakaan lue jälkisanoja ekana.

Suomentanut Koko Hubara ja Astrid Swan.

Morrison on Nobel-palkittu kirjailija.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Nää Hosseinin esseet on nautinto lukea. Pidän hänen tyylistään. Näistä esseistä sain enemmän irti kuin Pölyn ylistyksessä olleista. 

Johanna Venho (toim.): Mitä essee tarkoittaa?

Esseekokoelma esseistä ja siitä, mitä se on. Ehkä ymmärrän esseetä nyt paremmin.

Kirjoittajat:

Virpi Hämeen-Anttila

Kuisma Korhonen

Jukka Koskelainen

Bodil Lindfors

Olli Löytty

Tommi Melender

Maaria Pääjärvi

Mirkka Rekola: Esittävästä todellisuudesta

Tää Rekolan esseekokoelma oli kyllä kryptinen. Tästä jäi mieleen se, miten Rekola väänteli englanninkielisistä sanoista suomalaisia, vaikka suomenkielinenki sana olis ollu olemassa. Esimerkiksi jäi mieleen sana frustraatio. Turhauttavaa tommonen.

Paula Hotti: Mustia syntejä: kahvilaesseitä

Hottin esseekokoelmaa rakastin. Tää oli siitä harvinainen teos, että tätä lukiessa tuli tyytyväinen olo. Viihdyin esseiden parissa, nautin niiden lukemisesta, oisin voinu jatkaa lukemista toisen mokoman verran. Kiitos Hotti tästä!

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Tästä esseekokoelmasta en ihan päässyt kärryille. Välillä juttu jotenkin pomppi niin, että olin ihan hukassa, että missä mennään ja mitä nyt tapahtuu. Hetkittäin teksti oli kaunista. 

Suomentanut Asko Sahlberg.

Anelma Järvenpää-Summanen: Jätetään sut tolle kivelle - sarjakuvia ja esseitä

Tää oli kiva kokoelma. Esseitä ja sarjakuvia, jee. Pidin molemmista.

Monenlaisia esseekokoelmia tosiaan tullut luettua. Pidin tästä esseerupeamastani. Löysin itsestäni uuden puolen esseiden kanssa. Nimittäin pidän esseistä.

Pölyn ylistys

Olen eksynyt esseiden ja novellien maailmaan! Silvia Hosseinin Pölyn ylistys kiinnosti ja päädyin sitten lainaamaan ja lukemaan tämän.

Ja minkälaisia esseitä nämä olivatkaan! Aiheet olivat kyllä minulle outoja. En tunne Leonard Cohenin musiikkia, enkä osaa nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. En ole katsonut Sons of Anarchyä jaksoakaan. En ole myöskään lukenut Camusin Sivullista jne. Melkein kaikki esseiden aiheet olivat minulle outoja ja siksi jutut jäivät minulle etäisiksi. Silti se ei haitannut yhtään lukukokemusta.

Hosseinin teksti on oivaltavaa ja ajatuksia herättävää ja raikkaan rehellistä ja vähän ristiriitaistakin minun ajatuksissani. Välillä hämmennyin siitä, että ai, näinkin voi ajatella jostain asiasta. Koin esseet hyvin virkistävinä ja herättelevinä tässä omassa kuplassani, jossa en tiedä kaiken maailman Leonard Coheneistaa ja Sons of Anarchyistä oikein mitään. Herättelyä sitä aina välillä kaipaakin ja sitä kyllä sain Pölyn ylistyksen avulla.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Chimamanda Ngozi Adichielta. Meidän kaikkien tulisi olla feministejä on vaikuttava essee.

Kirja perustuu kirjailijan Ted talkiin. Ohut se on, mutta niin täyttä asiaa, ettei paremmin voisi edes asiaa ilmaista. Itsekin varovasti tunnustaudun feministiksi ja juuri tällaisista kirjoista saa voimaa. Adichie tuo esseessään niin hyvin esiin ne erot, miten naisia ja miehiä kohdellaan. Ne tunnistaa varmasti jokainen suomalainenkin, kuten itsekin tein. Vaikka Suomi on tasa-arvoinen valtio, täälläkin on silti edelleen paljon tekemistä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien suhteen. Vielä ei ole täälläkään asiat niin hyvin, että voisi huokaista ja lopettaa työn teon. 

Tätä pientä kirjaa lukiessa sitä vain miettii, että miksi pitää edes olla viheliäisiä sukupuolia, jotka on muinoin asettaneet ihmiset eriarvoiseen asemaan. Että miksi edelleen pitää pitää kiinni siitä, että miehet ois muka jotenkin parempia ja arvokkaampia kuin naiset? Ei he oo, eivät oo olleet koskaan, eivätkä tuu koskaan olemaankaan, vaikka kuka mitä sanois. Mietin myös, että miesviha on ihan miehien itsensä aiheuttamaa. Naisviha on myöskin miehien itsensä aiheuttamaa. Naisviha kumpuaa miesten omista epävarmuuksista, kun taas miesviha kumpuaa siitä, että miehet kohtelee naisia paskasti.

Huh. Pieni kirja ja niin paljon ajatuksia sai aikaan. Lopetan, ennen kuin alan paasaamaan enempää. Lukekaa tämä! Se kannattaa. Lukeminen muuttaa maailmaa.