Dan Brown: Da Vinci -koodi & Joël Dicker: Villipeto & Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet

 Lisää kauan luonnoksissa roikkuneita asioita.

Dan Brown: Da Vinci -koodi

suomentanut Pirkko Biström

Brownin kirjat on siitä ihanan ristiriitaisia, että ne on juoneltaan tosi vetäviä ja hyviä, mutta sitten on niin paljon seksismiä ja vastaavaa, että ihan huokasuttaa. Tän Da Vinci -koodin juonen käänteitä ei tarvinne kertoa sen kummemmin. Niin tunnettu taitaa tää olla. Sen voin sanoa, että keskeisin juonen käänne Jeesuksen jälkeläisistä oli todella tajunnan räjäyttävä sillon ku tää kirja ilmesty suomeksi ja joskus tuolloin tän ekan kerran luin. Nyt se ei enää räjäyttäny, mutta onhan se tosi kutkuttava ajatus edelleen! Kui siistiä ois ko nii ois.

Joël Dicker: Villipeto

suomentanut Kira Poutanen

Dickerin uusin suomennos. Tämä jätti vähä kylmäksi. Toki juoni oli mielenkiintoinen, mutta nää hahmot. En lämmenny heille juurikaan, joten ei kait siinä. Kirja meni osin kahdessa aikatasossa, mikä kyllä lisäs mielenkiintoa lukea tätä. Lisäksi paljastui odottamattomia asioita. Eli tää oli semmonen perushyvä Dicker. Eipä kyllä taida olla Harry Quebertin tapausta voittanutta Dickerillä ja tuleekokaanhan enää? Jokatapauksessa luen kyllä aina uusimman suomennoksen Dickeriltä ku sellainen tulee. 

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet 

Minun uusi suuri dekkari-ihastus Kohtala!

Instassa kirjoitin tätä näin:

"Suomalaiset naiset on niin hyviä kirjoittaan dekkareita! Rakastan! Tääki Kohtalan dekkari tuli ahmaistua päivässä. Pääosassa Liza, n.50v nainen ja kaverina tonkimassa asioita Nils, n.60v ex-vankilakundi. Tutkitaan outoja katoamisia, joista yksi on Lizan oma isä, joka katosi Lizan ollessa pieni. Monenlaista nousee esiin tutkimusten pyörteissä. En ollu vielä lukenu tätä ees loppuun, ku varasin kirjastosta jo tokan osan. Ja se loppu! Iik, selviääkö se todellinen murhaaja Lizalle ja Nilsille jossain vaiheessa!? Mikä koukku!?"

Rakastan sitä, ku tulee dekkari ja vie mielen ja jalat alta. Tämä sen teki.

Joël Dicker: Alaska Sandersin tapaus & Stef Penney: Erämaan armo

 Dekkareitaaaa. Dickerin dekkaria ootin kovasti. Penneyn dekkari oli mahtava yllätys.

Joël Dicker: Alaska Sandersin tapaus

suomentanut Kira Poutanen

Marcus Goldman kiinnostuu Alaska Sandersin tapauksesta ja alkaa tonkia sitä. Kaikenlaista tapahtuu sen seurauksena. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Siinäpä se. Oli hyvä ja vastasi odotuksiini ja sai minut ahmimaan kirjaa. Kirjasta ei tän enempää kerrottavaa edes, taattua Dickeriä kuitenkin. Se että tarina sijoittuu edellisten kirjojen väliin jonkin verran häiritsi mua.

Stef Penney: Erämaan armo

suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kanada 1867. Talvi on tulossa ja tapahtuu raaka murha. Tapaus saa Dove Riverin kylän sekaisin ja ihmisiä katoaa. Heitä lähdetään etsimään, kuka mistäkin syystä. Niin lähtee myös kadonneen pojan, Francisin, äiti, joka ei voi uskoa pojan tappaneen ketään. Pojan äiti on kirjan päähenkilö ja hänen nimeään ei koskaan kerrota muutoin kuin, että hän on Mrs. Ross.

Kirja polveilee etsintöjen ympärillä ja avaa tarinoita ja ihmissuhteiden solmuja. Loppua kohden sai yllätyksiä ja se oli kiinnostavaa. En osannut edes ajatella murhan syitä ja muita tapettuun Laurent Jammetiin liittyviä juttuja. Eli hyvä kirja siis! 

Tää kirja teki sen verran ison vaikutuksen, että haluan lukea Penneyn muutkin kirjat. Ainakin yksi lisää on suomennettu, mutta muut pitää englanniksi lukea.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen & Huoneen 622 arvoitus

Tässäpä seuraavat kaks Dickeriltä lukemani kirjat! 

Stephanie Mailerin katoaminen

Tää oli kyllä hyvä. Samanlainen ahmittava, ku aiemmat kirjat, jotka Dickeriltä luin. Kirja piti otteessaan niin, että aamuki koitti yllättäin. Ja parasta ehkä oli, etten arvannu murhaajaa! 

Pääidea kirjassa on, että nuori toimittaja Stephanie Mailer ottaa yhteyttä poliiseihin Jesse Rosenbergiin ja Derek Scottiin tapauksesta, jonka he ratkaisivat 20v sitten. Mailer väittää, että he tekivät virheen tutkinnassa. Tämän jälkeen Mailer katoaa. Rosenberg alkaa tutkimaan katoamista ja vanhaa tapausta ja homma paljastuuki paljon mutkikkaammaksi, kuin mitä he saivat selville 20v sitten. Kirjan tapaukset etenevät nykyhetkessä ja 20v takaisessa. Oli kyllä mielenkiintoiset tapaukset! Viikossa hotkaisin tämän kirjan.

Huoneen 622 arvoitus

Sveitsiin, Geneveen ja Alpeille sijoittuu tämä Dickerin kirja. Joël- niminen kirjailija matkustaa Alpeille unohtaakseen sydänsurunsa. Hotellissaan hän huomaa, että sieltä puuttuu huone numero 622. Mikä sen takana on? Joël ja hotellissa vieraileva Scarlett alkavat selvittää tapausta. Tapaus vie 20 vuoden taakse. Tähän oli kyllä keritty semmoset juonenkäänteet, että hehee. Loppupuolella meinas vähä aivot poksahtaa, ku mietin, että miten tommonen onnistuu. Ja murhaajankin keksin jotain 2 sekuntia ennen ku Joël ja Scarlett! Ihan tosi hankalaa kirjottaa tästä kirjasta, ettei spoilaa mitään. Tapahtuu murha, sen tutkinta ei koskaan tuu päätökseen, kirjan päähenkilöt alkavat selvittää sitä ja sitä mukaa tarinaa keritään auki lukijoille. Oli kyllä. Tän lukemiseen uppos, niinku aiempiinkin lukemiini Dickereihin.

Nää Dickerin kirjat on kyllä siitä hyviä, että näillä saa aivot narikkaan. Voi vaan avata kirjan, jatkaa siitä mihin jäi ja antautua tarinan vietäväksi. Nää neljä suomennettua olleet kaikki hyviä. Eka kirja, Totuus Harry Quebertin tapauksesta, on ollut näistä ehdottomasti paras. Se oli 5/5 ja nää kolme muuta ovat olleet 4/5. Toivottavasti Dickeriltä tulee vielä paljon lisää kirjoja. Hän on näitä harvoja mieskirjailijoita, joiden kirjoja odotan.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta & Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker tuli ja vei mut. Luin hänen ensimmäisen kirjansa Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja sain pienen ahmintakohtauksen ja luin perään hänen toisen kirjansa Baltimoren sukuhaaran tragedia, joka on jatkoa ensimmäiselle tai ainakin sama päähenkilö. Kun sain sen luettua (ahmittua), varasin Dickerin kolmannen kirjankin luettavaksi eli Stephanie Mailerin katoamisen. Todellakin ymmärrän, miksi Dicker on niin suosittu! Huhheijaa! Ootan kopolla kourin, että saan ton kolmannen kirjan käsiini. Ja hei, Dickeriltä ilmestyy neljäs suomennos ensi keväänä! Arvatkaa, kuka varas jo kirjan?

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ihan älyttömän hyvä kirja! Se oli pakko ahmia. Tein itselleni sellaisen ehdon, että saan lukea sitä vain sängyssä. Sen avulla sain itteni aina kymmenen aikaan illalla sänkyyn ja luin pari tuntia tätä ja se lukusessio autto nukahtaan. Paitsi sillon, ku lukeminen vei niin mennessään, että ajantaju katos kokonaan ja hoksasin yhden aikaan yöllä, että jaa, mää luen vieläki. Tässä kirjassa on pikkusen päälle 800 sivua ja luin tän viikossa.

Tää on hyvin, hyvin rauhallinen dekkari. Asiat selviää hitaasti, mutta tää ei kuitenkaan oo missään nimessä tylsä! Vaikka asiat selviää hitaasti niin asioita kuitenkin tapahtuu koko ajan ja juoni etenee jouhevasti ja sivut kääntyy kuin itsestään.

Lyhykäisyydessään kyse on Marcus Goldmanista, menestyskirjailijasta, ja hänen oppi isästään Harry Quebertista, jonka pihalta löydetään ruumis, joka paljastuu Harryn kadonneeksi rakkaudeksi, Nolaksi, jonka kuolemasta Harryä syytetään. Marcus haluaa puhdistaa Harryn maineen ja rupeaa tutkimaan tapausta. Paljastuu rakkautta, petoksia, monimutkaisia ihmissuhteita, traumoja ja kaikkea mitä asiaan kuuluukin. (Spoiler: mun mielestä Harryn ja Nolan suhde oli hyväksikäyttöä, koska Nola oli vielä lapsi, 15-vuotias ja Harry oli yli 30-vuotias. Tästä ei vaan puhuta pahemmin kirjassa, vaikka suhde siitä syystä tietysti salattiin.)

 

Baltimoren sukuhaaran tragedia ei ollut ihan niin hyvä kirja kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tämäkin kuitenkin piti otteessaan ja ahmaisin tämän viisi ja puoli sataisen kirjan alle viikossa. Dicker todella kirjottaa ahmittavia kirjoja. 

Marcus Goldman on tämänkin kirjan päähenkilö. Muita tuttuja hahmoja ei ole kuin hänen vanhempansa edellisestä kirjasta. Tässä kirjassa paneudutaan Marcuksen serkkuihin Hilleliin ja Woodiin ja siihen, mitä oikein tapahtui, kun tragedia tapahtui. Marcus alkaa ottaa selvää tragediaan johtaneista syistä. Ja tragedian tapahtumat selviävät lukijalle kirjan loppupuolella.

Kirja käsittelee kipeitä asioita ja sitä miten kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Se, miltä jokin näyttää päällepäin, ei aina pidäkään paikkaansa. Lapsen silmin asiat voivat näyttää niin eriltä ja varsinkin, jos ei tiedä kaikkia asioita, niin saa helposti väärän käsityksen. 

Tän kirjan juoni aukeni hiljokseen ja olipa kyllä aikamoinen tarina. Huhheijaa! En osannut oottaa tällaista. Miten Dicker osaakin keksiä nämä juonet ja avata ne vähä vähältä ja näin pitää otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti?

Kuka muu on lukenut Dickerin kirjoja? Mitä pidit?