Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kauanpa kesti, että sain käsiini toisen Ishiguron kirjan ja luettua sen. Tää oli spefi-lukupiirin kesäkuun kirja ja mielenkiinnolla odotin tän lukemista jo aiheenkin takia.

Mulle tää kirja oli pieni pettymys, koska aiemmin lukemani Ishiguron kirja Haudattu jättiläinen oli mulle viiden tähden kirja ja tää taas ei tehny muhun oikein vaikutusta. Joku kumma taika tässä Ishiguron tekstissä silti on, koska vaikka välillä oli ihan tylsää lukemisen kanssa niin silti teksti kuitenkin piti otteessaan ja vei mennessään.

Klara on keinoystävä ja hänet ostetaan 14-vuotiaan tytön, Josien, joka on hyvin sairas, ystäväksi. Klara haluaa tehdä parhaansa ja eritoten haluaa parantaa Josien. Klaran yritykset tuntuu jotenkin oudoilta ja lapsellisilta. Esim. Cootings- koneen tuhoaminen. En tiedä mikä Cootings oikeasti on (eikä googlekaan kertonut), mutta kuvittelin sen kuvauksen perusteella jonkinlaiseksi asfaltti-koneeksi. 

Keinoystävä, tekoälyllä varustettuna tuntuu yhtäaikaa mahdolliselta tulevaisuudelta ja kuitenkin absurdilta, että miten tekoäly voisi edes olla ystävä. Kirjan aikana käy ilmi, että Klara tosissaan opiskelee ilmeitä ja eleitä ja niiden tarkoituksia, että olisi mahdollisimman hyvä ystävä Josielle.

Aihe kirjassa on kyllä mielenkiintoinen, mutta en silti lämmennyt tälle kirjalle. Joku tässä haras vastaan mun kohalla. Tunnelmassa oli jotain samaa unenomaisuutta, mutta silti Klara ja aurinko ei vaan lähtenyt. Ehkä odotukset oli liian suuret Haudatun jättiläisen jäljiltä. 

Haudattu jättiläinen

Voi mikä kirja! Jo 50 sivua luettuani, tiesin, että tämä on parhaita kirjoja, mitä oon tänä vuonna lukenu. 

Kirjan taianomainen ja rauhallinen tunnelma vei mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta. Mikä on tämä sumu, joka vie muistot? Mitä Axl ja Beatrice ovat unohtaneet? Pääsevätkö he koskaan poikansa luo? Jo tämän kirjan tapahtumien sijoittuminen kuuluisan ja myyttisen kuningas Arthurin valtakauden jälkimaininkeihin oli jännää. Googletin ja kirjan tapahtumat sijoittuvat 500-luvulle ja Iso-Britanniaan. 

Kirjassa on jättiläisiä, hirviöitä, lohikäärmeitä. Kirjassa on ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Tapahtumat etenee rauhallisesti ja jos jouduin jättämään kirjan kesken, paloin halusta päästä takaisin kirjan pariin. Tässä kirjassa oli sitä jotain. Ja sitten se kirjan loppu! Kyyneleet nousivat silmiini, kun tajusin, mikä on tämä Soutaja ja tajusin, mitä Axlille ja Beatricelle tapahtuu. Itketti.

Tämä kirjan sumu, yhdistän sen mielessäni hyvinkin arkiseen dissosiaatioon. Itse kun olen kokenut hyvin vahvan dissosiatiivisen amnesian eli muistinmenetyksen. Mielestäni kirjan sumu kuvasi sitä, liian traumaattisen tapahtuman johdosta tapahtuvaa muistinmenetystä ja sen seurauksia. Axl ja Beatrice kokevat pieniä muistin palautumisia (eli takaumia) ja sama mekanismi on dissosiatiivisen muistinmenetyksen kanssa. Muisti palaa pätkittäin, palasina. Kun kirjassa selviää sumun syy, syy halutaan poistaa. Kun sumun syy poistetaan, jäljelle jää enää muistaminen, trauman kohtaaminen ja sen käsittely.

Kirja oli mielestäni todella kaunis kuvaus rakkaudesta ja kivusta, unohtamisesta ja muistamisesta, tapahtuneiden hyväksymisestä ja anteeksiannosta.

Kirjan lopusta mulle jäi olo, että haluaisin tietää, miten tarina jatkuu. Koin, että loppu jäi sen verran auki, että siihen voisi kirjoittaa vielä jatko-osan. Se olis kyllä ihanaa! Tarina on jääny soimaan minuun, mietin sitä edelleen, päiviä lukemisen jälkeen.

Andien mainingit

Pablo Nerudahan on tunnettu runoilija. Kuuluisa, suosittu. Vähän kääks siis. 

Osa runoista oli mulle jotenkin vaikeaselkoisia. En tajunnut niitä yhtään. Toisissa runoissa taas oli mahtavia kielikuvia ja olin vaan että wau, näinkinkö voi asioita sanoa. Runoja lukiessa olin välillä pihalla ku lumiukko ja välillä vain ihastelin Nerudan sanojen käyttöä. Silti ainakaan vielä minusta ei tullut Neruda-fania. Kutina kuitenkin jäi ja siksi aion tulevaisuudessa lukea vielä lisää Nerudan runoja. Ehkä aika ei vain nyt ollut oikea Nerudan suhteen?