Haudattu jättiläinen

Voi mikä kirja! Jo 50 sivua luettuani, tiesin, että tämä on parhaita kirjoja, mitä oon tänä vuonna lukenu. 

Kirjan taianomainen ja rauhallinen tunnelma vei mennessään jo ensimmäisiltä sivuilta. Mikä on tämä sumu, joka vie muistot? Mitä Axl ja Beatrice ovat unohtaneet? Pääsevätkö he koskaan poikansa luo? Jo tämän kirjan tapahtumien sijoittuminen kuuluisan ja myyttisen kuningas Arthurin valtakauden jälkimaininkeihin oli jännää. Googletin ja kirjan tapahtumat sijoittuvat 500-luvulle ja Iso-Britanniaan. 

Kirjassa on jättiläisiä, hirviöitä, lohikäärmeitä. Kirjassa on ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Tapahtumat etenee rauhallisesti ja jos jouduin jättämään kirjan kesken, paloin halusta päästä takaisin kirjan pariin. Tässä kirjassa oli sitä jotain. Ja sitten se kirjan loppu! Kyyneleet nousivat silmiini, kun tajusin, mikä on tämä Soutaja ja tajusin, mitä Axlille ja Beatricelle tapahtuu. Itketti.

Tämä kirjan sumu, yhdistän sen mielessäni hyvinkin arkiseen dissosiaatioon. Itse kun olen kokenut hyvin vahvan dissosiatiivisen amnesian eli muistinmenetyksen. Mielestäni kirjan sumu kuvasi sitä, liian traumaattisen tapahtuman johdosta tapahtuvaa muistinmenetystä ja sen seurauksia. Axl ja Beatrice kokevat pieniä muistin palautumisia (eli takaumia) ja sama mekanismi on dissosiatiivisen muistinmenetyksen kanssa. Muisti palaa pätkittäin, palasina. Kun kirjassa selviää sumun syy, syy halutaan poistaa. Kun sumun syy poistetaan, jäljelle jää enää muistaminen, trauman kohtaaminen ja sen käsittely.

Kirja oli mielestäni todella kaunis kuvaus rakkaudesta ja kivusta, unohtamisesta ja muistamisesta, tapahtuneiden hyväksymisestä ja anteeksiannosta.

Kirjan lopusta mulle jäi olo, että haluaisin tietää, miten tarina jatkuu. Koin, että loppu jäi sen verran auki, että siihen voisi kirjoittaa vielä jatko-osan. Se olis kyllä ihanaa! Tarina on jääny soimaan minuun, mietin sitä edelleen, päiviä lukemisen jälkeen.