Tänään tulee vuosi siitä, kun lopetin somen käytön. Mun kohdalla se tarkoittaa sitä, etten ole vuoteen käyttänyt Facebookia, Instagrammia ja Twitteriä. Käytin niitä pitkään lähes joka päivä. Facebook mulla on ollut vuodesta 2009, Instagram vuodesta 2015 ja Twitter 2019 aktiivisessa käytössä. Muistaakseni nämä näin.
Kaunis auringonlasku aluevaalipäivänä.
Tuli tuo päivä vuosi sitten. Tuntui, että mun mitta tuli ihan täyteen somesta. Siitä, miten se aiheutti mulle stressaantunutta oloa, fomoa (fear of missing out), sai olon hermostuneeksi, tunteet saattoi mennä laidasta laitaan somea selatessa, puhelin eksyi käteen heti kun oli hetkenkin tylsää jne jne jne. Eniten haittasi se miten some sai olon hermostuneeksi ja kropan käymään kovilla kierroksilla ja tuo tila muistutti traumatilaa, joka mulla tulee kun tulee takauma tai muuten traumat päälle. Toiseksi eniten haittasi se, miten paljon aikaa someen upposi ihan huomaamattakin. Pelkästään twitterfeedin selaamiseen alusta loppuun meni äkkiä 2h. Siinä vaan istut koneella ja luet ja scrollaat menemään. Tai kun otti puhelimen käteen ja selas instagrammia ja katto instastooreja ja reelsejä ja huomasit taas menneen yli tunnin puhelin kädessä. (Btw. mun kättä rupes monesti särkeen tosta.) Sama homma, kun istut koneella ja selaat ja luet facebookin ryhmiä. Helposti meni vähintään tunti aikaa siihenkin ja monesti ylikin. Tän kaiken ollessa pohjalla ja ison some-ahdistuksen ollessa päällä, päätin aloittaa somettomuuden. En tehnyt päätöstä somettomuuden pituudesta. Ajattelin, että palaan sitten takas, kun en tunne tommosta stressiä ja ahdistusta somen suhteen.
Somettomuus oli iso muutos. Aluksi olin hukassa, että mitä teen tällä kaikella ajalla, jota mulle vapautui somelta. Se todella näkyi arjessa ja tuntui hurjalta, että oon järkiään joka päivä viettänyt tunteja ja tunteja somessa. Piti totutella siihen, etten selaa somea jatkuvasti. Meni pari kuukautta siihen, etten enää ottanu puhelinta käteen selatakseni instagrammia. Poistin heti äpin puhelimesta. Poistin myös twitterin ja facebookin puhelimesta ja tietokoneen talletuksista. Tuntui heti vapaammalta olo.
Kirjastoreissulla silmälasit jäätyivät.
Vuosi on nyt mennyt ja en ole vieläkään palannut someen. Enpä osannut odottaa, että näin kävisi. Mua edelleen ahdistaa liikaa ajatus somen avaamisesta, joten en siksi ole tehnyt sitä. Aika ajoin olen vuoden aikana miettinyt someen palaamista, mutta aina vaan ahdistus nousee päälle pelkästä ajatuksesta. Oon pohtinut asiaa ja tiedän, että oon käyttänyt somea pakopaikkana. Toiset turruttaa tunteet päihteillä tai muulla, minä tein sen somella. On ollut niin helppo avata some ja selata fiidejä ja uppoutua lukemaan ja katselemaan julkaisuja tunneiksi ja tunneiksi ja sitä myöten omat murheet ovat painuneet taka-alalle ja olo hetkellisesti helpottunut. Mutta siinä juuri on ollut se ongelma! Siksi somesta on tullut niin iso ahdistus, koska en tarvitse enää pakopaikkaa. Ja koska en tarvitse enää pakopaikkaa, somella ei ole tarjota minulle enää juuri mitään. Ja tuo ajatus ahdistaa minua. Mihin tarvitsen enää somea?
Kaipaan kyllä asioita somesta: facebookin vertaistukiryhmiä, instan stooreihin höpöttämistä, instasta ja twitteristä tiettyjä tyyppejä ja heidän juttujaan (esim. Saara Särmä, Javiera Marchant Aedo, Koko Hubara ja moni muu, joiden tilien nimiä en nyt muista), instan ja twitterin kirjatilejä, facen kirjabloggareiden ryhmää, somen vertaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kaipaan myös ystävieni ja kavereideni päivityksiä. Rehellisesti sanottuna eniten kaipaan omien päivitysteni tekemistä ja ajatusten purkua ja paketointia ja sitä mukavaa tunnetta, kun tykkäyksiä ja kommentteja tulee ja koen saaneeni huomiota. Edelleen kuvia ottaessani huomaan ajattelevani, että tämän kuvan voisi laittaa instaan. Tämän postauksen kuvat ovat kaikki olleet sen ajatuksen saattelemia.
Kävelylenkillä kauniissa maisemissa.
En ole täysin someton, jos ollaan kirjaimellisia. Mulla on whatsapp, jota käytän ainoastaan viestittelyyn,
Goodreads-tili (saa pyytää kaveriksi!), jossa pidän yllä lukemisiani ja jossa toisinaan selaan feediä, että mitä muut lukee saadakseni lukuvinkkejä, tää blogger ja uutena tili myös Discordissa, jossa olen lukupiirien takia. Erona entiseen on se, etten roiku näissä tunteja päivittäin turruttaakseni tunteitani, vaikka huomaan kyllä oikein ahdistuneena aukovani niitäkin usein. Samaten uutissivustoja ja muita tulee auottua usein ahdistuneena ja tylsistyneenä. Tai tsekattua puhelin, että onko tullut viestejä. Kröhöm. Eli parannettavaa on edelleen.
En halua palata someen, koska mun päässä se on edelleen ajatusten ja tunteiden pakopaikka. Mun pitää muuttaa mun ajatusmaailma somen suhteen ihan uuteen uskoon, ennen kuin voin sinne palata. En tiedä kauanko siinä menee tai edes, että miten sen teen. En ole poissulkenut sitäkään ajatusta, että en palaa someen enää ollenkaan. Aika näyttää, että mihin päädyn! Ajatustyötä tässä on vielä paljon tehtävänä.
