Mulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia, kun tartuin Sydäntorniin. Olin joitain blogipostauksia lukenut ja niiden perusteella kiinnostuin tästä kirjasta. Silti lähdin jotenkin pää tyhjänä lukemaan tätä. Mikä oli kyllä hyvä!
Monenlaisia mietteitä heräsi, kun tarinaan ihan uppoutuneena luin tätä kirjaa:
Kertoja vaihtui välillä kesken luvun ja välillä melkeinpä kesken lauseen ja se teki hetkittäin tarinan seuraamisesta sekavaa. Piti olla tarkkana! Monet kerrat mun piti palata taaksepäin, ku huomasin tippuneeni kärryiltä siitä, että kuka nyt vie tarinaa eteenpäin.
Loppu jäi ihan auki, täysin lukijan mielikuvituksen varaan. Ja sekös ärsyttää! Ääh ja plääh! Todella harvoin pidän tällaisista lopuista.
Kieli oli arkista, mutta todella vetävää kerronnassa. Se arkisuus viehätti mua suuresti ja piti otteessaan koko kirjan läpi.
Oli hämäävää ja myös juonen kannalta jännää miettiä, että kuka on se Ray, joka kertoo tarinaa. Onko hän Danny vai hänen serkkunsa Howard? Eipäs ollutkaan, vaan minulle tuli puskista tämä Ray kirjan lopussa. Vasta juuri ennen paljastusta osasin epäillä, että kuka Ray edes on.
Tarinan lopussa Holly kertoi omaa tarinaansa ja se tuntui täysin ylimääräiseltä ja jotenkin ihan irtonaiselta ja turhalta kirjan kannalta. Tuli fiilis, että onpahan ympätty tämäkin tänne ja ei olla mietitty asiaa ollenkaan loppuun asti. Hollyn osuus oli mielestäni siis ihan turha ja sen takia loppu oli plätsisplötsis ja mielestäni kokonaisuus kärsi siitä.
Kuitenkin. Kirja ihastutti mua suuresti. Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka haluaa ahmia loppuun. Egan teki sen verran vaikutuksen, että haluan lukea hänen muutkin kirjansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti