10 joulukuuta, 2019

Kaunotar ja hirviöt

Tästä vähän erilainen rakkaustarinasarjakuva. Ihan vähän vaan ärsyttävä, kuten kohta saatte lukea.




"Kaunis, kiltti ja romanttinen Angelica Mähönen ymmärtää täydellisesti miehen psyykeä: onhan hän valmistunut voimaantumisterapeutiksi Peräpihniön kansanopiston tunneälylinjalta. Angelica myös tietää, että hyvä nainen voi rakkaudellaan muuttaa haasteellisemmankin hirviön uljaaksi prinssiksi. Silti ihana Angelica on yksin, ilman parisuhdetta.

Löytääkö Angelica onnen Christianin, ahkeran kirvesmiehen kanssa? Vai onko kulinaristi Atte sittenkin se oikea? Tekninen tukihenkilö Ripa eu ole ainakaan sitoutumiskammoinen, mutta voiko Angelica sittenkään vastustaa monikulttuurisen Vladin kypsää chramia? Ja sitten on vielä eläimellistä vetovoimaa uhkuva Stobe, vakaa hoitoalan ammattilainen. Onneksi sankarittaremme voi aina kysyä neuvoa empaattisilta ystäviltään.

Kaunotar ja hirviöt on aikuisten satu rakkauden ja kumppanuuden etsimisestä. Vaikka henkilöt tässä epäromanttisessa komediassa ovat suorastaan mielikuvituksellisia, tarinassa tuntuu silti vahvana tosielämän karvas sivumaku."

Ja voi kiesus ku mua ärsytti tuo Angelica. Krääh! Ääh! Turhautumien turhauma! Eikö se opi?!?! No ei se opi. Plääh ja ääh. Kiehumista turhautuneena.

Kuvitus oli erilainen tyyliltään, mihin on tottunu. Tuosta kansikuvasta sen näkee. Tykkäsin siitä. Ja voi että mua ärsytti tuo uskomus, että toisen ihmisen voi muuttaa ja että rakkaus on voima, joka muuttaa kenet vaan. Voi Gerberos sentään! Ja näitä ihmisiähän on, jotka näin luulee. Joskus saa lukea juttuja sarjamurhaajista ja raiskaajista ja muista pahansorttisista väkivallantekijöistä, jotka saa postisäkkitolkulla kirjeitä heihin ihastuneilta ja rakastuneilta naisilta. Rakkaus ei muuta kyllä ihan mitään. Se on vaan tunne. Se syntyy ja se kuolee. Jotta rakkaudesta ois johonkin, se tarvii tuekseen tahtoa ja halua ja tekoja. Ei se yksinään riitä vielä mihinkään.

Mutta hei! Lukekaa tää! Ois hauskaa kuulla muitten ajatuksia tästä sarjakuvasta.

09 joulukuuta, 2019

Syvälle ulottuvat juuret

Mää oon tänä vuonna lukenu jotenkin erityisen paljon päräyttäviä ja täräyttäviä kirjoja. Siltä ainakin tuntuu. Burke Harrisin Syvälle ulottuvat juuret oli myös tälläinen wau- efektin aiheuttanut kirja.




Tein ton testin, mikä kirjassa on ja mun pisteet oli siinä 8/10. Auts. Tuon testin tulos ja kirjan lukeminen kyllä avas mun silmiä lisää ja paljon. Lukemisen myötä sain myös paljon lisää ymmärrystä itteeni kohtaan ja siihen, että miksi toimin joissain tilanteissa tietyin tavoin jne. 


Tää kuva ei näköjään oo parasta laatua. Pahoittelen.


Sitä en ollut jostain syystä aiemmin oikein kunnolla tajunnut, että lapsuuden traumat oikeasti vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen ja altistaa fyysisille sairauksille. Kirjassa mainittiin, että esimerkiksi astma on sellainen sairaus, jota traumatisoituneilla on paljon. Minulla on astma. Monia vaivaa myös verenpainetauti, erilaiset suolisto-ongelmat ja kivut. Minulla on nekin kaikki. 

Tääki kirja on sellainen, että tätä jäi makustelemaan ja miettimään. Tän haluan lukea uudelleen. Lisäksi toivoisin erittäin paljon, että Suomessaki otettais tää ace-piste-systeemi käyttöön ja huomioitais se terveydenhuollossa. Siitä ois paljon apua ja se pitkällä tähtäimellä parantais pisteensaajien elämää ja vähentäis myös terveydenhuollon kuluja, ku ongelmat hoidettaisiin heti alussa, eikä ne pääsis pahenemaan, jolloin ei ookaan enää niin helppo hoitaa niitä. 

06 joulukuuta, 2019

Sydämen asioita

Tälleen itsenäisyyspäivänä onkin hyvä pohtia Suomea ja Suomen tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on paska tosiasia, vaikka moni ihminen haluaa sen kieltää. 




Tää kirja on Greta Thunbergin ja hänen perheensä tarina siitä, miten Greta ja hänen siskonsa Beata oirehtivat, saivat diagnoosit ja miten Greta heräsi ilmastonmuutokseen ja miten hänestä tuli aktivisti. Kirja on ädin, Malenan, äänellä kerrottu. Kirjan lopussa on mukana myös Gretan pitämiä puheita. 

Kyllä tää kirja herätti ittiäki. Että ei helvetti, tässä tulee käymään paskasti. Vaikka itse olen lapsivapaa ihminen ja sen puolesta ei tarvi miettiä jälkipolveni tulevaisuutta pätkääkään, ni kyllä tää ilmastonmuutos ahdistaa. Tilastollisesti ite elän vielä n.50v ja sinä aikana jo tulee ilmastonmuutoksen vaikutukset näkymään isommin. Ei oma vanhuus kovin ruusuiselta ilmastonmuutoksen valossa näytä. Saatikka sitten vaikka oman 7-vuotiaan kummilapsen tulevaisuus. Se on astetta tai kahta paskempi, kirjaimellisesti. 

Kaikista pahinta ilmastonmuutoskeskusteluissa on ihmiset, jotka kieltää sen olemassaolon, eli ilmastodenialistit. Ja yleensä näillä ihmisillä on vielä lapsia. Ja näitä ilmastodenialisteja ahdistaa ja ärsyttää nk. ilmastohysteria. Miksi heitä ei ahdista ja kiinnosta omien lastensa tulevaisuus yhtään? En ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen mekaniikan, miksi ihmiset kieltä vaikeita asioita, onhan se tuttua itsellekin. Mutta tää, ilmastonmuutos, on niin iso asia, että kiellot pitää laittaa roskiin ja tehdä se mitä pystyy. 

Moni sanoo, ettei yhellä pienellä Suomella oo väliä kaikkien isojen ja saastuttavampien maiden rinnalla. Sehän ei oo totta millään lailla. Suomesta esim. on siirretty monia tehtaita Aasian maihin ja sillä lailla suomalaiset saastuttaa ihan järkyttävästi. Suomalaiset lentää väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa ja lentäminen on pahimpia saastuttajia. Suomi on kaiken kaikkiaan aika kova saastuttaja, ei siitä pääse mihinkään.

Ja ne pienet teot. Niistähän se kasvaa puro ja purosta virta. Jo se, että pitää huolen, ettei tule ruokahävikkiä, on kova juttu. Tai että kierrättää kaiken, mitä vaan voi. Meijän taloyhtiöön tuli nyt syksyllä muovinkeräysastia ja me alettiin sen myötä kierrättään muovit. Muovia muuten kertyy ihan älytön määrä kierrättää. En ollu aiemmin tajunnu asiaa. Lisäksi esim. se auttaa, että lisää kasvisten syöntiä, koska se vähentää lihantuotantoa. 

Itsellä ahdistaa monesti se, ettei mulla oo voimavaroja tehdä enempää. Yritän muistuttaa itteeni, että ne pienet purot on jo virran alku. Ku tarpeeksi moni ihminen saa aikaan pienen puron niin siitä syntyy virta.

05 joulukuuta, 2019

Finnish nightmares 1&2

Voihan Finnish nightmares. Sen kunniaksi kuva kirjoista on painajaismaisen huono. Tää oli ainut, josta näki, että siinä on kaks kirjaa ja jopa kirjojen nimet. 




Mää oon sellanen ihminen, että bussipysäkillä muitten ihmisten pitää olla vähintään 2m päässä minusta, että mulla on mukava olla. Jonottaessa pitää olla väliä niin, etten vahingossakaan koske muihin jonossa. Ja älkää hyvät ihmiset tulko mulle puhumaan! Mulla on aina kodin ulkopuolella liikkuessa kuulokkeet tiukasti päässä, vaikka en kuuntelis mitään. Ettei vaan kukaan puhuis mulle. Näistä ja muista suomalaisten painajaisista on nämä kirjat tehty. Saatoin löytää sieltä itseni monta kertaa. En yhtään ihmettele, että kirjat on suosittuja. 

Lukekaa ja naurakaa!

04 joulukuuta, 2019

Elovena-tyttö

Tää kirja oli vähä semmonen läpihuutojuttu. Se oli niin nopea lukea.




"Elovenatyttö kertoo tarinaa suomalaisuudesta, kerrostalonaapureista ja rakkaudesta.
Kirjassa taloyhtiöön muuttaa uusi naapuri. Ulkomaalainen. Osa talon asukkaista ottaa uuden naapurin ilolla vastaan, osa vastustaa ankarasti. Pekka päättää auttaa tulijaa sopeutumaan Suomeen sekä löytämään kadonneen suomalaisnaisen, joka on kaunis kuin elovenatyttö.
Alkaa riemastuttava reissu Suomeen ja suomalaiseen sielunmaisemaan." By GoodReads tää kuvaus.

Oli vähä ristiriitainen kirja. Välillä nauratti jotku jutut, välillä vaan turhautti. Juoni oli ihan kiva, henkilöt ihan kivoja, kaikki ihan kivaa. Osaa ees muuta sanoa, että ku oli kiva kirja. That's it. Ei mua mitenkään riemastuttanu tää, enempi turhautti. Sitä ku vaan oletetaan kaikkia asioita, eikä osata omia oletuksiaan kyseenalaistaa. Semmosena suomalaisuus näyttäytyy tässä kirjassa mun mielestä. Aika plääh siis. On siinä myös totuuden siemen. Opittavaa niin itellä ku muillakin. 

Jos jotain hyvää voi sanoa tästä kirjasta, niin kirjan juoni osas yllättää jonkun verran. Se oli mukavaa. Tyyli oli ittelle tuttu, ku oon joskus muinoin lukenu Lipastin kolumneja jostain lehdestä säännöllisesti.

03 joulukuuta, 2019

Hyvä verse

Räppi. Mulle outo ja aika tuntematon musiikkigenre.




Pääsinpä tämän kirjan myötä edes vähän räppiin sisälle. En oo koskaan kuunnellu räppiä sen kummemmin, koska se ei vaan oo oikein iskeny muhun. Tää kirja avas mun silmiä siitä, että miksi näin on. Muhun ei ihan hirveänä uppoa semmonen miehinen uho ja se kieli, jolla naisista puhutaan räpissä. Toinen syy, ehkä jopa isoin, on ollu se, ettei räppi melodisesti oo puhutellu mua. Mulle tärkeää musiikissa on melodia ja sen päälle tulee kaikki muu. Mun korviin räppi kuulostaa enimmäkseen puheelta, joten siksikään se ei ole musiikkina mua napannu.

Haastoin itseni lukemaan tämän kirjan. Ihan jo siksikin, että saisin lisää tietoa. Plus että musta on tärkeää kannattaa naisia. Varsinkin tällaisella alalla, joka on täynnä miehiä, kuten rap on.

Kirjan haastattelut oli mielenkiintoista luettavaa. Suurin osa räppäreistä oli mulle outoja. Tiesin Mariskan, Marikon ja Sini Sabotagen nimeltä. Ainoastaan Marikoa eli Kwanin musiikkia olen kuunnellut ja mulla on kaikki Kwanin levyt. Mutta eipä se taida olla ihan perinteisintä räppiä?

Nyt mun pitäis haastaa itteeni tän musiikin lajin suhteen. Että kuuntelis edes jotain? Yeboyah vaikutti mielenkiintoiselta. Miesräppärit ei, sori nyt vaan, kiinnosta pätkääkään mua. Saa suositella mulle räppiartistia!

Ps: Puolisoni myötä saksalainen räppiryhmä Down Low on tullu tutuksi ja siitä tykkään.

02 joulukuuta, 2019

Zahran paratiisi

Huh. Zahran paratiisi on semmonen sarjakuva, että välillä teki ihan pahaa lukea sitä.




"Suora lähetys Iranista sarjakuvassa

Nuori mielenosoittaja Mehdi katoaa Iranin vaalien jälkimainingeissa vuonna 2009. Hänen muistoaan pitää elossa rohkea ja peräänantamaton äiti ja bloggaava veli. Molempien pahin pelko on, että lukuisten muiden kapinoitsijoiden ja toisinajattelijoiden tavoin Mehdi päätyy Zahran paratiisiin – Iranin suurimmalle hautausmaalle.

Zahran paratiisi punoo todellisten ihmisten ja tapahtumien kudelman. Tarina syntyi kun maailma todisti YouTubessa, Twitterissa ja blogeissa jotain, mitä ei enää voitu lakaista maton alle. Iranin vaalien jäljiltä on edelleen kateissa satoja mielenosoittajia, joita äidit etsivät epätoivon vimmalla.

Käsikirjoittaja Amir on iranilais-amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti, toimittaja ja dokumenttifilmien tekijä. Khalil on ylistetty taiteilija, joka on piirtänyt sarjakuvia varhaisnuoresta asti. Tekijät ovat päättäneet olla kertomatta sukunimiään ilmeisistä poliittisista syistä. Sarjakuva ilmestyy myos internetissä osoitteessa www.zahrasparadise.com jo 11 kielellä, ja sillä on kymmeniätuhansia lukijoita ympäri maailman." Näin Liken sivuilla tästä sarjakuvasta.

Jotenkin tämän sarjakuvan ajankohtaisuus ja se, että tällainen on mahdollista täälä Suomessakin, teki tästä ahdistavan lukea. Siksi kaikkien pitäisi tämä lukea. Ja ahdistua. Ja alkaa toimia. Vaikka itsehän olen vain ahdistunut ja kirjoitan tänne pieneen kirjablogiini, miten mua ahdistaa tämä maailma ja minne se on menossa ja ahdistun ja lamaannun vain lisää. Enkä saa tehtyä mitään. Lääh puuh.

Lukeminen muuttaa maailmaa. Siihen uskon. Ja ihmisten pahuuteen. Teen mitä pystyn. Edes kirjoitan ahdistuksestani. Enkä ainakaan äänestä, enkä aio ikinä äänestää persuja. Onhan sekin jotain. Onhan?