Maailmalta tähän

Saamelaista kirjallisuutta lisää! Minulle suositeltiin Twitterissä myös Inger-Mari Aikiota ja kirjastosta löysin tällaisen runoteoksen häneltä.

Tässä runokirjassa Aikio käsittelee runoissaan naimisiinmenoa, raskautta ja elämää pienen lapsen kanssa kaukana kotikonnuilta. Aiheet eivät minua kiinnostaneet, mutta välillä hän sanoi niin osuvasti asioista. Esimerkiksi:

päivien 

ainoa ero

nimi

Voiko paremmin enää kuvata, miltä välillä päivien kuluminen tuntuu? Käsittämättömän hyvin neljällä sanalla osattu tämä kertoa. Uskon, että tuohon voi samaistua niin moni, oli lapsia tai ei.

Aikion tyyli kuitenkin iski minuun, vaikka aiheet ei tässä teoksessa kiinnostaneetkaan, ja aion tutustua hänen muihin runoteoksiinsa. Käsittääkseni hän on itse suomentanut runonsa. Pohjoissaameksi hän ne kirjoittaa.

Anastasia ja Nimeni on Pjotr

Olen nyt vähän ihastunut kauhukirjallisuuteen, kun olen löytänyt sellaista täysin itselleni sopivaa kauhua. Lasten ja nuorten kauhukirjat ovat mulle just passeleita! Oon herkkä ja eläydyn niin kovasti, etten pystyisi lukemaan aikuisten kauhukirjoja. En pysty edes katsomaan kauhuelokuvia, hyi kamala.

Ilkka Auerin kauhukirjat on olleet mulle todellinen löytö. Domowikin luin jo aiemmin ja nyt tartuin sitten Anastasiaan. Anastasia olikin hyvin kutkuttava teos! 

Kristian lähtee kesänviettoon mummolaan Porkkalaan. Siellä odottaa ystävät Elsa ja Matias ja ihana kesä. Mutta, Friggesbyssä on tapahtunut outoja kuolemantapauksia ja katoamisia. Kristian alkaa ystäviensä kanssa selvittää niitä ja huhheijaa mitä sieltä selviääkään! Alkaa ihan rytisten tapahtua kaikkea ja minua lukijana jännitti välillä niin paljon, ettei voinut lukea tätä kirjaa enää klo:20 jälkeen. 

Pidin kirjassa paljon siitä, että juoni oli venäläisten vallassaan pitämien alueiden ja kuolleen tsaariperheen ympärille kääritty, kuten kirjan nimikin vihjaa. Muistan lapsena Anastasiaan liittyneiden huhujen kiehtoneen mua ja saaneen mun mielikuvituksen lentoon. Tässä kirjassa Anastasian kohtalosta on mielestäni hieno versio.

Nimeni on Pjotr on novelli, joka on lisätarina Anastasiaan ja jonka pääsee lukemaan tästä linkistä. Novelli oli sopivan jännä ja itse kun eläydyn aina vähän turhankin hyvin tällaisiin juttuihin, niin jännitti tätä lukiessa. Tää oli sopivan lyhyt ja sopivaa luettavaa sateisen harmaalle päivälle. 

Nyt kun oon päässyt kauhukirjallisuuden makuun, ni aion ottaa selvää, että kuka muu ois kirjoittanut tällaista just mulle sopivaa kauhua. Aion suunnata lasten- ja nuortenosastolle kirjastossa mitä pikimmiten! 

Morriganin kutsumus

Vihdoin sain käsiini jatkoa Morriganin tarinalle! Tätä saikin tovin oottaa, koska kirjaston varausjono oli jostain syystä pitkähkö.

Kirjassa kerrotaan Morriganin ensimmäisestä vuodesta koulussa. Hän joutuu suht pian erotetuksi, koska kaikki pelkäävät hänen meinioseppäyttään ja pitävät Morrigania sen takia pelkästään pahana, eikä Morrigan saa siksi itse mitään tietoa siitä, että mitä meinioseppäys oikeasti tarkoittaa ja miten sitä voimaa käytetään ja hallitaan. Ja niin hän päätyy taas Ezra Viiman, kauhean meiniosepän, oppiin salaa muilta.

Itse eläydyin kyllä tarinaan tosi hyvin. Oli mielenkiintoista seurata tarinan etenemistä. Morriganin syrjintä kuvastaa hyvin sitä miten esim. täällä Suomessa suhtaudutaan maahanmuuttajiin tai muihin vastaaviin ihmisryhmiin. Nähdään vain se yksi asia ja sen perusteella leimataan kaikki ihmiset tietynlaisiksi, eikä oteta ihmistä yksilönä huomioon ollenkaan. Silmät kiinni vaan ja kädet korville ja huudetaan isoon ääneen laalaalaalaalaa.

Tykkäsin kirjasta ja tarinasta sen verran paljon, että odotan kyllä innolla jatkoa tälle! Ihastuttaa ajatus siitä, että toisilla on niin mahtava mielikuvitus, että se luo tällaisia mielenkiintoisia ja omaa mielikuvitusta kutkuttavia maailmoita. 

Kati Närhen Agnes-trilogian toinen ja kolmas osa

Minä kieltämättä ihastuin Agnesiin. Jotenkin niin ihanan pikkuvanha ja vähän näsäviisas hahmo.

Mustasuon mysteerissä Agnes on sisäoppilaitoksessa. Siellä hän kuulee, että koulusta on kadonnut tyttöjä ja tietenkin hän rupeaa ottamaan selvää asiasta, koska koulussa on tylsää. Agnes saa selville niin opettajien kuin oppilaiden salaisuuksia ja saa selville myös kadonneiden tyttöjen arvoituksen. Ja meinaa itsekin kadota!

Seitsemännessä vieraassa Agnes on jo isompi, selvästi teini-ikäinen tyttö. Tätinsä kanssa hän lähtee vierailulle saarelle ja siellä tapahtuu kummia. Tietenkään Agnes ei voi pitää näppejään erossa asioista ja kokee hän myös ensirakkauden salaisuuksia selvitellessään. Mikä parasta, Agnes saa viimein selville vanhempiensa kohtalon! Ja kohtalo oli ainakin minulle yllätys. 

Kun sain luettua viimeisenkin Agnes- sarjakuvan, tuli vähän haikea olo. Haluaisin tietää, että miten Agnesin elämä jatkuu! Jospa Närhi tekisi aikuisesta Agneksesta toisen trilogian?

Lisäys: Seitsemäs vieras on saanut Sarjakuva-Finlandian.

Tuulisolmut

Mua kiinnostaa saamelainen kirjallisuus. Twitterissä kyselin suosituksia saamelaisesta kirjallisuudesta ja yksi ehdotus oli Tuulisolmut, johon olin jo jossain aiemmin törmännyt. 

Kaisa Ahvenjärvi on suomentanut neljän norjansaamelaisen runoilijan runoja ja koonnut ne tähän teokseen. Pidin kaikista, mutta eniten Hege Sirin runoista. Rawdnsa Carita Eiran, Irene Larsenin ja Sigbørn Skådenin runotkin olivat hyviä, mutta eivät iskeneet ihan Sirin lailla.

Runoissa aiheet menivät poronhoidosta elämään ja kuolemaan. Jotenkin niistä pystyis aistimaan sellaisen tuntureiden ja erämaan läsnäolon yhtälailla kuin kylien ja kaupunkien vilinän. Tykkäsin. Sanoilla on voimaa.

Tämäkin runokirja pitänee hommata ittelle, että voi palata aina uudelleen näiden runojen maailmaan.

Mulle saa antaa vinkkejä ja suosituksia saamelaisesta kirjallisuudesta. Lainassa mulla on jo Ante Aikion kirjasarjan eka osa. Hankalaa tietysti on, että kirjojen pitäisi olla suomeksi tai englanniksi, koska en osaa saamea. Ruotsiakin vasta parantelen.

I Thought It Was Just Me (But It Isn't)

Koska kamppailen häpeän kanssa, haluan siitä tietoa ja lukea kirjoja. Lukemalla saa aina ahaa- elämyksiä ja ymmärtää itteensä paremmin. Niin kävi myös tän Brené Brownin kirjan kanssa.

Brown kertoo kirjassa omista tutkimuksistaan häpeän kanssa, niiden tuloksista ja mitä johtopäätöksiä hän on tehnyt. Kirja oli todella mielenkiintoinen! Lukukokemus oli hyvin täynnä vertaistukea häpeän suhteen. Tajusin myös ekaa kertaa kirjan ansiosta, että häpeä estää mua oppimasta. Siis ihan konkreettisesti: opiskellessa monesti mun päähän nousee semmonen aivosumu, joka estää mua ymmärtämästä asioita tai ainakin vaikeuttaa sitä kovasti. Häpeä muutenkin estää tekemästä asioita. Liikunta esimerkiksi on välillä hankalaa, koska häpeän kehoani niin paljon, ettei sitä voi sen takia liikuttaa.

Suosittelen isosti tämän kirjan lukemista! Silloin tiedät ainakin sen, ettet todellakaan ole yksin häpeän kanssa. Ja tieto on aina hyvästä, koska se auttaa ymmärtämään ittiään.

Aikuisten perhe

Minusta on mahtavaa, että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on ruennut ilmestymään kirjoja! (Aiemmin luin Nefertiti Malatyn teoksen aiheesta.) Ja että aiheesta ylipäätään puhutaan enemmän. Kommentit aiheesta ovat kyllä yleensä luokkaa idiootti ja että on epänormaalia olla haluamatta lapsia ja muuta höpöhöpöä.

Kirjassa on haasteteltu useita henkilöitä ja muutamaa pariskuntaakin. Hooli ja Nieminen kertovat myös omat tarinansa. Kirjassa oli oikein mukavä yllätys, että kirjailija J.S.Meresmaa on vapaaehtoisesti lapseton. Hänen pisteensä nousivat silmissäni entisestään sen takia. 

Kirjassa tuotiin esiin tietoa liittyen vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja pohdittiin asiaa monelta kantilta. Se oli hyvä, samaten kuin ihmisten tarinat olivat mielenkiintoisia. Se välillä vähän ärsytti ja hämmensi kun kirjassa tuotiin niin paljon esille sitä, että onko tämä nyt varma valinta ja voiko mieli muuttua. Se tuntuu hassulta, koska itselleni on päivän selvää, etten tuu koskaan hankkimaan omia lapsia. Ajattelen, että kirjassa se puhe johtui Hoolin omasta edelleen olevasta epävarmuudesta asian suhteen, vaikka hän oli sen päätöksen jo tehnyt, koska meni naimisiin Niemisen kanssa. On olemassa ihmisiä, jotka muuttavat mieltänsä tämän asian suhteen. He kuitenkin ovat niin pieni joukko, että tuntuu hassulta, että sitten sen takia sitä mielen muuttumista jauhetaan ja jauhetaan. Miksei vain voida hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät halua lapsia? Mun mielestä on ihan yhtä ok haluta lapsia kuin olla haluamatta. Jokaisen päätöstä pitää kunnioittaa ja mielestäni on epäkunnioittavaa kommentoida, että kyllä se mieli vielä muuttuu ja erittäin törkeää ja alentavaa kommentoida että rakkaudesta ei tiedä mitään ennen ku on lapsia. Äidinrakkaus/vanhemman rakkaus ei oo mitään spesiaalia rakkautta joka nousee ylitse muiden ja jonka takia ois jotenkin parempi ihminen. Se on sitä samaa rakkautta ku kaikki muukin rakkaus. Totuus on, että toisia ihmisiä nyt vaan rakastaa enemmän kuin toisia, ei se oo sen kummempaa. Ajattelen, että vanhemman lapseen kohdistuvaan rakkauteen sekoittuu voimakas suojelunhalu ja siksi se tunne tuntuu niin paljon voimakkaammalta ja niin erilaiselta kuin vaikka toiseen aikuiseen kohdistuva rakkaus, johon taas yleensä ei sekoitu sellaista suojelunhalua. Sitten vain sitä rakkauden ja voimakkaan suojelunhalun sekoitusta luullaan erikoisrakkaudeksi.

Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä ja lukemisen arvoinen. Tiedossani on vielä ainakin yksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta tehty kirja ja aion sen metsästää käsiini.