Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Tää Furmanin kirja oli ajatuksia herättävä. Kirjan nimi tuntui hassulta. Että miten muka aikuisena voi saada onnellisen lapsuuden, ku se lapsuushan jo oli ja meni?

Mun lapsuutta ei saa onnelliseksi, vaikka sen paistais voissa ja kääris kultapaperiin. Mutta silti, vaikka mun lapsuus oli täysin paska, on sielä myös niitä onnellisia ja hyviä hetkiä ja juttuja mukana. On ne muutamat ihmiset, joiden koin välittävän musta, kuten mummu ja tädit. (Heh ja joista lopulta mummu ja yks täti oikeasti välitti.) On ne muutamat onnelliset muistot, kuten kesäpäivät Hailuodossa tai kirjojen lukeminen piilossa ja rauhassa perheenjäseniltä. Ne jutut on niitä, jotka kannatteli läpi paskan. Niitä voi myös aikuisena vaalia. Se tuntuu myös hyvältä, ettei kaikki ollu 100% paskaa, pelkästään 98%.

Kirjan sanoma on se, että vaikka sun lapsuus ois ollu kuin kauhea, niin se ei määritä sun loppuelämää. Se on vain myytti. Mun lapsuuden perusteella musta ei oo ihan mihinkään. Ja jos näin onkin jollakulla, niin sekin on täysin ok. Siinäkään ei oo mitään väärää. Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja asiat vaikuttaa meihin erilailla. Eikä kaikki saa tarvitsemaansa apua ja jos saaki, ni seki voi olla melkosen tuskan takana niinku mulla oli. Mää oon ihminen, jolla on vakavia traumoja ja mielenterveysongelmia vaikeuttamassa elämää ja käyn terapiassa kaks kertaa viikossa. Oon älykäs ja viisas ja ihana tyyppi. Oon tyytyväinen elämääni. Tie tähän pisteeseen on ollut melkolailla täys helvetti. Eikä se eteenpäinkään oo kullalla silattu. Ei mun lapsuus silti oo este mun elämälle, se on vaan hidaste. Elämä on arvokasta ja hyvää myös traumojen kanssa.

Ja sitte yks erittäin tärkeä asia: Älkää ihmiset sanoko ikinä ääneen tai ees kirjoittamalla kommentoiko, että elämä on pilalla syystä x tai y! Sen voi kuulla tai nähdä joku, jolla on se x ja/tai y ja sun kommentin takia hän voi painua syvemmälle poteroon ja pahaan oloon. Oon ite kokenu ton ja sain aivan karsean ahdistuskohtauksen sen seurauksena ja tuo juttu on jääny rumana muistona mun päähän. Sulla ei oo mitään oikeutta määritellä toisten elämistä, että ne on pilalla. Ei mitään. Sää et voi oikeasti tietää, että onko elämä pilalla syystä x tai y. Sää voit ainoastaan omalla kohdalla määritellä ja kokea niin, mutta et millään lailla toisten. Sää et oo mikään tuomari, jolla on oikeus antaa tuomio, että sun elämä on pilalla koska xyz, koska minä luulen/ajattelen/koen niin. Painakaa tämä mieliinne nyt heti.

Tää kirja kannattaa lukea. Se oli lohdullista luettavaa ja pisti miettimään. Se antaa myös toivoa. Vaikeat kokemukset ja niistä selviäminen tarkottaa sitä, että jos oot kyenny lapsena selviämään traumakokemuksista, ni kykenet sää myös aikuisena selviämään niiden kokemusten läpikäymisestä. Se traumaattinen kokemus on lopulta ollu pahempi kokea sillon lapsena, ku käydä läpi nyt aikusena. Tai ainakin näin itse koen, voin olla myös väärässä. Ero näissä on siinä, että aikusena tajuaa sen trauman merkityksen ja vaikutukset ja se tekee kipeää.

Minä uskon vakaasti, että kaikesta selviää. Ei välttämättä kokonaan, mutta aina edes himpun verran. Jälki varmasti jää, mutta niin kuuluukin jäädä.