Tässäpä kaksi Arnaldurin kirjaa, joissa toisessa pääosassa on Elínborg ja toisessa Sigurður Óli. Erlendur ei oo mailla halmeilla, koska hän otti lomaa ja lähti kotikonnuilleen. Kukaan ei saa häntä kiinni ja kukaan ei tiedä, missä hän tarkalleen ottain on.
Tässä osassa Elínborg selvittelee tyrmäystippojen avulla tehtyjä raiskauksia ja niihin liittyvää nuoren miehen murhaa. Siinäpä onkin pähkinä purtavana! Elínborgin perhettäki esitellään tässä kirjassa ja se on mukavaa vaihtelua, kun aiemmissa Erlendur on ollut pääosassa. Enivei, Elínborg pääsee jäljille ja lopputulos olikin mukavan kimurantin rikostutkinnan takana.
Se mikä ärsytti tässä kirjassa oli se, miten raiskauksia pidetään suunnilleen kuoleman tuomiona ihmiselle. Kun ei se ole! Ei ihmisen elämä ole pilalla tai mitään. Tottakai vakava trauma aiheuttaa pitkäksikin aikaa elämään vaikeuksia, mutta niistä voi toipua niin, että elämä on taas elämisen arvoista. Vituttaa suoraan sanottuna tää raiskauksien uhrien tuomitseminen kylmään ja pimeään. Perkele.
Jyrkänteen reunalla oli sitten Sigurður Ólin elämää ruotivaa. Hän joutuu yllättäin todistamaan pahoinpitelyä ja siitä alkaa kiristysvyyhden setvintä. Vyyhti onkin melkoinen ja yllättäväkin. Matkassa ovat mukana myös Sigurður Ólin vanhemmat ja entinen avopuoliso Bergþóra, jonka kanssa Sigurður Óli vielä yrittää setviä välejään. Sigurður Óliin ottaa yhteyttä myös laitapuolenkulkija Andres, jonka lapsuutta hän päätyy selvittämään, saatuaan videonpätkän, jossa Andresia hyväksikäytetään lapsena.
Joo, pauhaanpa vähän lisää tästä seksuaalisen väkivallan seuraamuksista. Tässäkin kirjassa Andresin osalta oikein alleviivataan ja leimataan, miten noista traumaoista ei voi selvitä ja näin päätyy pultsariksi ja ties mitä. Kun se ei mene niin! Ei! Alkoholismi, kodittomuus ja huumeidenkäyttö ovat vain mahdollisia seurauksia vakavista traumoista. Niin voi käydä, jos ei saa apua. Niin voi käydä missä vain vakavissa traumoissa. Tässä oli hyvää se, että tuotiin esiin, että myös miehet kokevat seksuaalista väkivaltaa. Silti vituttaa tuo järjetön toivottomuus, joka asian ylle on laskettu. Traumoista voi toipua. Piste.
No, molemmissa kirjoissa oli mukaansa tempaava juoni, vaikka nuo muutamat asiat ärsyttiki paljon. Tykkään näistä Arnaldurin dekkareista paljon. Varasin seuraavan osan ja se on ilmeisesti viimeinen suomennettu osa tässä sarjassa. Sitte mun pitää siirtyä muiden Arnaldurin dekkareiden pariin. Vähän on snif- olo sen takia.
Islantilaista kirjallisuutta ei olekaan tullut luettua paljon. Vígdis Grimsdottiria kait ainoastaan. Niitä kirjoja suosittelen!
VastaaPoistaMää en oo muita islantilaisia kirjailijoita vielä lukenutkaan ku tätä Arnalduria. Kiitos vinkistä!
PoistaOikein hyviä huomioita sinulla siitä, että vaikka raiskaus ja seksuaalinen väkivalta ovat tosi vakavia tekoja ja todella väärin, niiden ei tarvitse traumatisoida ihmistä loppuelämäksi eikä asiaa tarvitse jatkuvasti kantaa mukanaan. Luin joskus ehkä 1980-luvulla kirjoitetun positiivisen ajattelun kirjan, jonka naiskirjoittaja sanoi, että hänet on raiskattu kaksi kertaa. Hän ei ikävä kyllä kertonut tästä sen enempää, mutta hän eli kuitenkin tämän jälkeen aktiivista ja rohkeaa elämää ja ajatteli ilmeisesti aidosti myönteisesti. Hän oli selvinnyt tästä asiasta, ja minusta olisi tosiaan hyvä kertoa myös niiden ihmisten kokemuksista, jotka ovat selvinneet raiskauksista ja seksuaalisesta väkivallasta ja elävät hyvää elämää niistä huolimatta.
VastaaPoistaNimenomaan! Ilman arpiahan sitä ei jää, mutta elämä voi olla hyvää ja ihanaa kaikesta huolimatta.
Poista