Aah, jatkoa Baskimaan murhille! Dolores Redondon trilogian toinen osa on Luualttari ja se jatkaa melkein siitä mihin jäätiin ensimmäisessä kirjassa. Tätä postausta kirjoittaessa luen itse asiassa trilogian kolmatta osaa.
Kirjan alussa Amaia Salazar saa miehensä kanssa pienen pojan, Ibain. Pian Amaia palaa töihin. Alkaa tytärpuolensa murhanneen isän oikeudenkäynti. Se kuitenkin keskeytyy, kun isä tekee oikeustalolla itsemurhan vessassa ja jättää jälkeensä vain verellä kirjoitetun viestin seinään: Tarttalo. Muitakin vastaavia itsemurhaviestejä tulee ja niin Amaia kollegoineen alkaa selvittää Tarttalon tapausta. Mutkia matkaan tuo äitiys sekä tuomari Markina lemmenlurituksineen. Eikä pidä unohtaa Amaian äidin karkaamista sairaalasta.
Kirja vei mennessään kyllä. Tyyli on sama kuin ensimmäisessä osassa eli välillä on pitempiä monologeja eri asioista. Minusta se on vain kivaa, koska se poikkeaa dekkareiden tyylistä yleisesti. Redondo on osannut ainakin minut koukuttaa mukaansa täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti