Mari Siliämaa: Kaikki sade alkaa ylhäältä

Tähän kirjaan pelotti tarttua, koska kirjoittaja on tuttu. Lykkäsin lukemisen aloittamista useamman kuukauden. Mielessä pyöri ajatukset, että entä jos en pidä tästä, mitä sitten sanon, mitä sitten kirjoitan, en halua tuottaa pettymystä blogikirjoituksellani, osaanko sitten edes kirjoittaa omalla tyylilläni, tuleeko tästä blogikirjoituksesta kökkö kaiken takia, suorituspaineetki vähän nosti päätään j kaikkea tällaista.

No, sain tämän kirjan, että tekisin siitä bloggauksen. Onneksi sain myös muistutuksen siitä bloggauksesta! Muistutus sai minut nimittäin tarttumaan viimein tähän kirjaan. Onneksi! (Ku enhän syyllisyydentunnoissani voinut myöntää, että en ole lukenut kirjaa vieläkään.) Astuin korkean kynnyksen yli ja otin kirjan hyllystäni. Aloitin lukemisen saman tien. 

Kirja otti minut tiukkaan otteeseensa ensimmäisen 20 sivun aikana. Päähenkilö Ulriikka vaikutti mielenkiintoiselta. Ei nyt kovin monen kirjan päähenkilö ole pappi, jolla on leiskuvan punaiset hiukset. Parisuhde Ulriikalla on ihana ja häitäkin suunnitellaan. Menneet vähän kummittelee, mutta kelläpä ei. Sitten tulee torstai ja kaikki kääntyy ihan päälaelleen. Sen seurauksena Ulriikka alkaa hautoa kitkerää kostoa.

Kirja piti ahmaista yhdeltä istumalta. Tämä oli minulle tähän hetkeen täydellinen: juuri sopivan kevyttä olematta kuitenkaan höttöä. Koston kiemurat myös kutkuttivat mieltä ja naurattivatkin välillä. Siihen pystyi samaistumaan. Älkää hyvät ihmiset menkö pettämään toisen luottamusta! Kaikilla se kosto ei jää vain ajatuksen tasolle ja sen seurauksena voi paskiaisen iho kärventyä laserin alla ja vieläpä sen paskiaisen omasta toimesta.

Kirja pisti miettimään myös sitä, että miten se onkin niin vaikeaa kertoa rehellisesti asioista. Sen seuraukset näkyvät tämän kirjan sivuilla ja myös monen elämässä. Sitä pääsisi niin paljon helpommalla, kun nielisi egon ulinat ja kertoisi, että tein näin tai näin tapahtui. Saattaisi se oma ihokin olla paremmassa kunnossa, kun laser ei olisi sitä polttanut. 

Kirjan kieli oli kaunista. Ihastelin sitä, miten monin tavoin asioita voi sanoa. Miinusta kirjotusvirheistä, ne pisti silmään. Vai onko kirjotusvirheet joku nykytrendi, ku niin monissa kirjoissa nykyään vilisee niitä enemmänkin?

Kirjassa onneksi kaikki päättyy suht hyvin. Se minua aina helpottaa. Tykkään lukea onnellisia loppuja, koska elämässä niitä ei aina ole. Ulriikka on aikamoinen tyyppi ja tiedä mitä tulevaisuus hänelleki tuo tullessaan! Jäi vähän avoimeksi. Joten: Mari, voisitko kirjottaa jatkon tälle? Minua jäi vähän kutkuttamaan Ulriikan menneet ja miten Hirven kanssa alkaa asiat sujumaan. Ja entäs Ulriikan äiti? Mites hänellä elämä jatkuu paljastusten jälkeen? Ja entäs ne paljastusten seuraamukset? Mites ne? Mitä niitten suhteen tapahtuu? Kiinnostaa!