Hyvä tälleen aprillipäivänä tällaisesta aiheesta blogata. Kyllähän kansanmurhat tuntuu melkoiselta aprillipilalta, vaikka ne on totisinta ja raakaa totta.
Bazambanza kuvaa tässä sarjakuvassa erään perheen tarinaa ja kohtaloa Ruandan kansanmurhan aikaan. Miten alkuun päästin asettamalla vaivihkaa hutut ja tutsit vastakkain. Niinku nykyään asetetaan valkoiset suomalaiset ja esim. pakolaiset vastakkain erään puolueen toimesta. Väitetään miten toinen vie toiselta jotain ja tekee pahaa toiselle, vaikka asia ei pidä paikkaansa.
Tätä lukiessa välillä teki niin pahaa. Ihmiset vaan on pahoja. Se tuntuu joskus todella toivottomalta. Vähemmistössä ovat ne ihmiset, jotka vastustaa tommosta paskaa. Ihmisen mieli ku on semmonen, että ku jotain toitotetaan aikansa, ni siihen alkaa uskoa, vaikka aluksi ois aatellu, että tuohan on ihan puppua. Pelottaa, että itelleki käy niin. Ja onko käyny jo joissain asioissa? Tai jos joku asia ei just kosketa itteensä, ni siltä on niin helppo sulkea silmänsä ja kääntää pää pois. Iteki teen niin. Siinä se just on. Ei se pahojen pahuus ja vaan hyvien välinpitämättömyys, vai miten se sanonta menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti