12 joulukuuta, 2022

Hanna Meretoja: Elotulet

Elotulet on siitä harvinainen kaunokirjallisuuden kirja, että mun piti lukemisen aikana tehdä muistiinpanoja, kirjoittaa ylös tekstinpätkiä, koska tässä kirjassa oli niin moni asia sanottu niin hyvin tai niin kauniisti, että en halunnut kadottaa niitä, vaan saada talteen ja palata joskus näihin sanoihin.




Tää kirja on yhden päivä romaani. Tai pitäisikö sanoa illan. Siihen päivään kuitenkin mahtuu koko elämä. Elea on sairastunut rintasyöpään ja on kutsunut ystävänsä koolle heidän mökilleen saaristoon. Siellä hän kertoo heille syövästään ja ystävät käyvät läpi tuntojaan ja elämäänsä.

Itselle oli vähän vaikeaa tarttua tähän kirjaan aiheensa vuoksi. Onneksi silti tartuin ja luin. Olisin menettänyt melkoisen lukukokemuksen.

Alla ne lainaukset, jotka kirjasin itselleni ylös. Ja mun ajatuksia niistä.


"On niin paljon sanottavaa, että vain vähän tulee sanotuksi."
Tältä musta tuntuu joskus. Ei ollu vaan sanoja tälle. Nyt on.


"Vaikka periaatteessa tietää kuolevansa, on hätkähdyttävän vaikeaa elää läpi oman kuoleman mahdollisuus omassa ruumiissaan."
Lapsena olin useamman kerran kuolla ja silti en pysty tätä kuvittelemaan. Etäisyys niihin kokemuksiin on jo niin valtava.


"Nuotiotuli on valoista kutsuvin. Meren ja tuulen tavoin se elää, on jatkuvassa liikkeessä. Liekit hulmuavat ja kaartuvat ilmavirran kieputtamina. Rouheasti palavien klapien ritinä muodostaa nuotion elävän sydämen, joka sykkii niin vimmaisesti kuin ei aikoisi milloinkaan hiipua. Vähä vähältä se tulee silti, vääjäämättä, kesyyntymään hehkuvaksi hiillokseksi."
Vähän kuin me ihmiset. Ja meidän mieli.


"Kaipa sairastuneista puhutaan taistelijoina, koska haluamme epätoivoisesti uskoa, että omat tekomme ratkaisevat miten meidän käy. Ikään kuin mistä tahansa voisi selvitä riittävällä tahdonvoimalla ja oikealla asenteella. Elean mieleen tulevat sanat normatiivinen optimismi. Hän tuntee tyydytystä, kun pysyy nimeämään sen, mikä häntä ahdistaa: paine olla aina positiivinen, syövänkin kohdatessaan, tai varsinkin silloin, jotta olisi kunnon taistelija. Vaatimus huokui sakeana vasten kasvoja viesteistä, joita hän sai parilta yhdysvaltalaiselta työkaveriltaan. Silloin hän ajatteli, että onneksi pakkopositiivisuus ei kuulu suomalaisten kulttuurisiin patologioihin, ei ainakaan niin vahvana. Täällä on hyväksyttävää olla välillä synkkä. Ilman pakollista optimismia on helpompi kokea spontaaneja ilon ja onnen hetkiä. Mutta kyllä myönteisyyden normi on yllättävän yleinen täälläkin. Elealle on sanottu jo monesti, että pitäis >>suuntautua kohti paranemista>>. Kuoleman ajattelemista pidetään halpamaisena antautumisena. Täällä pohjolassakin tuntuu jo tuulahdus amerikkalaishenkisestä pinkistä rintasyöpäkulttuurista, jossa taistella kuuluu hymyssä suin, vaikka hymy olisi miten hampaat irvessä naamalle ripustettu."
Tää on niin hurjaa ja perseestä. Kun ei voida kohdata asiaa sellaisena kuin se on niin pakotetaan sitten kaikki, jopa se syöpään sairastunut, olemaan mieliksi ittelle, ettei vaan tuu paha mieli. Oon oppinu, ettei tämmösestä tunteiden tukahduttamisesta tuu ku sairaaksi.


"Ja kuitenkin ihmisenä olemiseen kuuluu perustava haavoittuvaisuus, joka on paitsi alttiutta tulla vahingoitetuksi myös alttiutta tulla kosketetuksi, hoivatuksi, välitetyksi."
Tää oli lohdullista.


"Kuolemaa ajatellaan maaksi palamisena ->>maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman>> - mutta yhtä hyvin sitä voisi ajatella palaamisena veden kiertokulkuun, Elea miettii. Vedestä sinä olet tullut, vedeksi sinun pitää jälleen tuleman."
Ah! Tää on paljon ihanammin sanottu! Tähän pystyn jotenkin samaistumaan.


"Olemme itsellemme piste, josta maailmankaikkeus avautuu, muille vain yksi monien joukossa."
Tää perspektiivi, tää on herättävä. Tätä ei oikein taho muistaa.


"- ja hänen päivänsä: ne avautuvat vain hänelle."
Tätähän tää elämä on. Muiden elämää ei voi elää. Vain omaa.


", ettei kukaan voisi sanoa häntä söpöksi tai sieväksi tai nätiksi, ei käyttäisi sellaisia kutistavia sanoja."
Oon aina inhonnu sitä, että mua sanotaan sieväksi tai nätiksi ja samalla mun siskoja sanotaan kauniiksi. Tästä lauseen lopusta sain kiinni, että miksi. Siksi, että sievä ja nätti ei oo mitään verrattuna kauniiseen. Sievä ja nätti on vain kalpea aavistus kauniin rinnalla. Sievä ja nätti on huonompi kuin kaunis. Sievä ja nätti ovat mitätöiviä sanoja, just noita kutistavia. Niillä laitetaan se sievä tai nätti henkilö sille paikalle, jolle hän kuuluu, kauniin alapuolelle. Ugh, olen puhunut.


"Hän tietää, että pahat ajatukset tulevan kuin hän kelluisi selällään merellä ja aallot vyöryisivät hänen ylitseen, ruhjoisivat häntä vasten kallioita, yhä uudelleen ja uudelleen, isku iskulta. Mutta sitten ne taas laantuvat ja vetäytvät. Hänen täytyy jaksaa uskoa, että ajan myötä niiden raivo laimenee, ne kesyyntyvät, kenties jopa väistyvät - ainakin tulevat harvemmin - ja kun ne saapuvat, ehkä niihin on kasvanut lempeyttä ja tuttuutta, niin että ne tuovat jo tullessaan tiedon tulevasta lauhtumisestaan. Kenties hän voi vielä tervehtiä niitä kuin hieman hankalaa tuttua, tietäen, että edessä on taas yksi tunteiden ja ajatusten vaihto, välienselvittely, jonka hän kyllä kestää, koska ymmärtää, että se vie vain aikansa ja sen jälkeen tulee toisenlaisia kohtaamisia."
Tämä oli niin hyvin kuvattu! Sain lohtua tästä.


Kiitos Hanna Meretoja tästä kirjasta! 💗

4 kommenttia:

  1. Tämähän vaikuttaa lupaavalta! Tämä kirja on kiinnostanut minua, mutta olen jäänyt miettimään, jaksaisinko lukea syövästä. Mutta nyt kyllä kiinnostaa entistä enemmän! Kyllä tämä pitää lukea. Kiitos kun jaoit!

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen pohtinut tämän kirjan lukemista, mutta aiheen takia jättänyt aina lainaamatta. Oli kyllä niin hienoja sitaatteja, että voisin harkita vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe muaki mietitytti, mutta tää ei ollu pelkkää sitä ja kannatti kyllä lukea.

      Poista