Robin DiAngelo: White Fragility

Mulla on kuulkaa ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta. Tää on valkoisen naisen kirjoittama kirja rasismista. Somessa oon törmänny kommentteihin siitä, miten DiAngelo hyötyy rasismista, koska valkoisena ihmisenä valkoiset kuuntelevat häntä ja kirja myy yms.

Ristiriidasta huolimatta luin kirjan. Kirjan lukeminen aukaisi kyllä lisää silmiäni rasismin suhteen ja tuli se kuuluisa epämukava olo asian suhteen entistä enemmän. Siinä kirja siis teki tehtävänsä. Mutta. En voi silti muuta kuin miettiä, että miksi ihmeessä se on niin, että valkoinen haluaa oppia rasismista toiselta valkoiselta, vaikka parempi opettaja olisi ihminen, joka kokee rasismia päivittäin ja on sen todellinen asiantuntija jo pelkästään kokemusasiantuntijuutensa takia.

On päivänselvää, että jokainen valkoinen on rasisti. Jos ei ookaan räikeästi rasisti, ni alitajunnassa kuitenkin on. Sen oon huomannu itsessäni, kun oon tutkaillu viime vuosina omia ajatuksiani ja voin siksi sanoa olevani rasisti. Opitut ennakkoluulot ja syrjivät asenteet ovat syvässä. Se tuntuu pahalta ja kuuluukin tuntua. Vielä pahemmalta minusta tuntuisi, jos en haluaisi muuttaa omia ennakkoluulojani ja syrjiviä ja rasistisia ajatuksiani ja asenteitani.

White fragilityä eli valkoista haurautta on se, että kun kohtaa itsessään rasistisia ajatuksia tai tulee huomautetuksi rasismista ja sen seurauksena asian olemassaolo kielletään samantien, sitten uhriudutaan ja vika on jossain muualla ku ittessä, koska enhän minä ole paha ihminen ynnä muut kootut selitykset. Hippulat vinkuen torjunta päälle ja kyynel silmäkulmaan tai jotain vastaavaa. Oikeasti meidän valkoisten pitäis pitää vaan turpa kiinni ja kuunnella. Ei se tee susta pahaa ihmistä, jos sulla on rasistisia ajatuksia. Ei pelkät ajatukset tee kenestäkään pahaa. Se tekee, jos niiden ajatusten johdattamana toimii väkivaltaisesti ja/tai mitätöivästi ja/tai syrjivästi, eikä edes yritä muuttaa toimintaansa. Pahoilla ajatuksilla ja pahoilla teoilla on kuitenkin vissi ero.

Itse opin tästä inhottavasta ristiriidan tunteesta kirjan suhteen sen, että aion jatkossa lukea rasismista vain rasismia kokevien ihmisten kirjoittamana. Ällöttää ja hävettää. Miksi luin tän kirjan, vaikka olin jo lukenu kyseenalaistavia kommentteja tästä kirjasta ja vähän ahdisti lukea tää kirja sen takia? Miksi lankesin just siihen opin rasismista valkoiselta- ansaan? Ei ole oikein valkoisen hyötyä rasismista näinkin. Kyseenalaistan kovasti oman toimintani.

Jos haluat lukea rasismista lisää niin lue mieluummin nämä:

Ijeoma Oluo: So you want to talk about race

ja

Reni Eddo-Lodge: Why I'm no longer talking to white people about race

Jos sulla on ehdottaa aiheeseen liittyviä kirjoja niin kerro kommenttiboksissa!