28 heinäkuuta, 2019

Noita

Mää koitin siirtää tän kirjan lukemista, koska tää on toistaiseksi viimeinen Fjällbacka- sarjassa ilmestynyt kirja. No, nyt on luettu.




Noidassa mennään Läckbergin tyyliin monissa tarinoissa yhtä aikaa. On Erican ja Patrikin tekemiset, on Annan elämää, on Patrikin kollegoiden tekemisiä, on 1600-luvulla eläneen Elin Jonsdotterin tarina, on turvapaikanhakijoiden tarinat, on turvapaikanhakijoiden auttajan tarina, on auttajien pojan ja pojan kahden kaverin tarina, on kuuluisan näyttelijän Marien paluu ja hänen tarinansa 30v sitten kadonneen tytön tappajana, on hänen tyttärensä Jessien tarina, on Helenin, Marien rikostoverin tarina ja on Jessien poikaystävän, Helenin pojan Samin tarina on kadonneiden tyttöjen tarinat, on 30v sitten kadonneen tytön siskon tarina ja hänen tyttärensä tarina, on vaikka kenen tarina, lääh puuh. Kunnon sillisalaatti!

Pakko sanoa, että tämä ei ollut suosikkini Läckbergiltä. En tykännyt yhtään Elin Jonsdotterin tarinasta ja noitavainoista. Yääh. En tykännyt Jessien tarinasta. En tykännyt Helenin miehestä. En tykännyt miten turvapaikanhakijoita kohdeltiin. Mistä tykkäsin tässä kirjassa? Öö, hyvä kysymys. Varsin silmiä aukaiseva oli Kirjapinon takaa- podcastin jakso tästä kirjasta.

Että huh huh! Minusta tuntuu, että tarvin taukoa Läckbergistä. Häneltä ilmestynyt Kultahäkki ei kiinnosta tällä hetkellä yhtään. Tähän Fjällbacka- sarjaan ilmestyy varmasti jossain vaiheessa jatkoa, koska ihan kirjan lopussa oli cliffhanger. Eli jatkoa odotellessa! :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti