Välillä haluan lukea kirjoja traumoista ja seksuaalisesta väkivallasta ja niistä toipumisesta. Tällaisista kirjoista saa aina vertaistukea ja ymmärtää itseään aina vain paremmin. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa.
Kirja on hyvin selkeä. Alussa kerrotaan tietoa traumoista, tietoa lakipuolesta ja yleisesti seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Sen jälkeen loppukirja on selviytymiskertomuksia. (Kirjan Riitta Silveriltä, joka on Tukinaisen asianajaja, sain aikanaan itse vinkit siitä, että ketä asianajajia asuinseuduiltani kannattaa kysellä.)
Kirjan alkupuolelta sain ison ahaa-elämyksen. Poden välillä riipivää kuolemanpelkoa. Tieto-osiossa kirjoitettiin, että "Moni seksuaalirikoksen uhri kokee tekohetkellä kuolemanpelkoa riippumatta siitä, uhkaako tekijä todellisuudessa hänen henkeään vai ei." Ekaa kertaa kuulin tällaisesta! Aloin täristä, kun tajusin, että juuri noinhan minulle on käynyt. Olen pelännyt kuollakseni noissa tilanteissa kaiken sen kivun ja kauhun keskellä. Kun nyt kuolemanpelko iskee päälleni voimalla, se on tunnetakauma. Tipun tunteissani takaisin siksi pieneksi tytöksi ja nuoreksi naiseksi, joka pelkää henkensä edestä. Kun tajusin tämän, oli minun paljon helpompi suhtautua itseeni ja pelkooni lempeämmin ja ymmärtäväisemmin. (Lukeminen kannattaa aina!)
Pidin vertaisteni kertomuksistakin paljon. Ne kertovat minulle ja muille, että elämä ei ole pilalla. (Ja jos onkin, niin sen saa määrittää jokainen itse, kukaan muu sitä ei voi eikä saa määrittää.) Kertomukset antavat myös toivoa. Elämästä voi saada hyvän ja tasapainoisen, vaikka olisi kokenut minkälaisia kauheuksia. Sitä toivoa pitää pitää yllä.
Joskus tuntuu, että vaikeinta ei ole ne traumat, joita minulla on, vaan se miten ihmiset suhtautuvat minuun kuultuaan traumoistani. Seksuaalinen väkivalta on tabu ja sitä tabua ja stigmaa kantavat uhrit. (Myönnän, että tekijöiden kohdalla tabuus ja stigma on vielä pahempi, koska he eivät voi puhua asiasta ollenkaan omalla naamallaan.) Traumojen takia en halua kuulla mitään surkuttelua, enkä varsinkaan niitä helvetin elämä on pilalla- kommentteja, joilla ihmiset kuvittelevat olevansa myötätuntoisia. Ei toisten elämien leimaaminen pilalla olevaksi ole myötätuntoa nähnytkään!! Minusta parasta on, kun vaan toteaa, että olen pahoillani ja ei muuta. Ja jos toinen tarvitsee apua, niin tarjoutuu auttamaan sen hakemisessa. Paskaa on myös se, jos joutuu lohduttamaan kuulijaa sen takia mitä itse on kokenut. Kokemusta on siitäkin. Jos kuultu menee tunteisiin, niin voi todeta, että tämä menee nyt tunteisiin, mutta älä uhrilta hae lohtua siihen, vaan jostain ihan muualta. Uhreilla on yleensä ihan tarpeeksi omissaankin.
Eräs vertaiseni suositteli minulle tätä kirjaa. Suosittelen sitä itse kaikille. Kirja ei mässäile asioilla, vaan toteaa ne sellaisena kuin ne ovat. Ja tärkeintä on se toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti